Millä tavoin vammaisuus on elokuvissa esillä? Karkeasti ilmaisten, vammaisuutta käsitellään elokuvissa tai muussa populaarikulttuurissa edelleen stereotyyppisesti. Tämä korostuu varsinkin valtavirran Hollywood-tuotannoissa.
Crip Ciné -elokuvatapahtuma tuo valkokankaalle vammaisten elämää kuvaavia elokuvia sekä vammaisten elokuvantekijöiden teoksia, jotka sen sijaan yllättävät. Tapahtuman tavoitteena on tarjota elokuvan ystäville katsaus vammaispoliittisen elokuvan nykytilaan sekä edistää kestävämpää ja moniulotteisempaa representaatiota.
Kokonaisuus järjestetään nyt ensimmäistä kertaa omana festivaalinaan. Aiemmin ohjelmistokokonaisuus on ollut osa alkusyksyn Espoo Ciné -elokuvafestivaalia. Se on ollut mukana festivaalin ohjelmistossa viisi vuotta ja on palkittu vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:n Kunnia-Vimmalla.
Olen Kynnys ry:n tiedottaja, elokuvakriitikko, intohimoinen filmihullu ja tätä nykyä myös osa Crip-elokuvasarjan ohjausryhmää. Käytännössä tämä tarkoittaa muun muassa mahdollisuutta päästä kommentoimaan festivaalille ehdolla olevaa ohjelmistoa.
Kuluneita kuvia?
Vammaisuutta näkee valkokankailla harvoin. Kotimaisten elokuva- ja tv-tuotantojen roolihahmojen moninaisuutta seuraava diversiteettitilasto vuodelta 2023 kertoo vammaisia hahmoja näkyvän tuotannoissa jatkuvasti huolestuttavan vähän. Kyseisenä vuonna heitä oli 0,5 prosenttia kaikista hahmoista. Tätäkin taustaa vasten on merkittävää, että festivaalit huomioivat vammaisuuden yhtenä teemana tarjonnassaan.
Silloinkin kun vammaisia hahmoja valkokankaalla näkyy, Richard Rieserin kirjassaan Mustat lasit: vammaisuus valkokankaalla ja televisiossa määrittelemät kymmenen yleistä vammaisuuden stereotypiaa pitävät yllättävän hyvin kutinsa. Hahmot ovat yhä helposti säälittäviä uhreja, vammastaan katkeria kostajia, taianomaisia kykyjä omaavia supersankareita ja niin edelleen.
Mistä moinen kuluneisuus johtuu? Tunnistettavat oletukset ovat tietysti kätevä tapa rakentaa tarinoita. Tämä ei koske ainoastaan vammaisia vaan kaikenlaisia ihmisryhmiä. Ajatuksenani ei kriitikkona olekaan, että stereotypioista pitäisi päästä kerronnassa täysin eroon. Kasautuessaan ja toistuessaan stereotypiat voivat kuitenkin olla vahingollisia: elokuvalla on oikeasti vaikutusta ihmisten asenteisiin ja käsityksiin vammaisuudesta. Sitä paitsi kuka jaksaa katsoa ennalta-arvattavaa kertomusta.
Toinen keskeinen syy kuluneiden kuvausten ylivallalle on, etteivät vammaisten tarinoita vieläkään tavallisesti kerro vammaiset ihmiset itse. Päinvastoin. On yleistä, että vammattomat näyttelijät pokkaavat Oscareita vammaisten esittämisestä, kun taas vammaisia henkilöitä ei löydy ohjaajista, käsikirjoittajista tai muualta tuotantotiimistä. Vammattomilla elokuvantekijöillä on toki oikeus kertoa haluamiaan tarinoita. Tilanne on kuitenkin vääristynyt niin kauan kuin vammaiset henkilöt eivät ole mukana elokuvien teossa.
Vammaisena katsojana kaipaisin valkokankaille nykyistä enemmän realistista ja tunnistettavaa vammaisen henkilön arjen kuvausta. Haluaisin toisaalta yllättyä. Virkistävintä olisi huomata vammainen hahmo tarinassa, jossa vamma ei olekaan pääasia tai ratkaistava ongelma, jonka ympärille koko draama rakentuu.
Vammaiset tekijät esiin!
Täyttyivätkö mitkään toiveistani tämänvuotisen Crip Cinén suhteen? Voin vastata ainakin osin myönteisesti. Ohjelmistossa näkyy stereotypioiden haastaminen ja vammaisten elokuvantekijöiden esiintulo. Tämä tarkoittaa uusia näkökulmia ja kiinnostavia elokuvia.
Kaikki festivaalia varten katsomani ei tietenkään ole tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta tai rikkonut erityisiä rajoja. Katselu ei ole kuitenkaan ollut työlästä: hyviä vaihtoehtoja tuntuu olevan suorastaan runsaasti. Lajityypeistä dokumentit saavat Crip Cinéssä verrattain paljon tilaa, luultavasti koska niissä vammaisten henkilöiden elämä on kuvattu tunnistettavasti. Tarjolla on myös mielenkiintoisia lyhytelokuvia, joiden tekijäjoukosta löytyy esimerkiksi neuromoninaisten henkilöiden kollektiivi.
Aiempaa kriittisemmät ja vammaisten ihmisten itse tekemät elokuvat ovat selkeästi löytämässä tietään muillekin kuin vammaisten tekijöiden pyörittämille marginaalifestivaaleille ja ohjelmistoehdotuksiin. Crip Cinéen oli ehdolla jo useita elokuvia, jotka ovat lyöneet katsojaennätyksiä tai niittäneet mainetta kansainvälisissä elokuvatapahtumissa.
Yksi tapahtumaan valituista on Aaron Schimbergin kiitetty A Different Man (2024). Elokuvaa on vaikea asettaa yhteen genreen tai muottiin. Luonnehtisin sitä identiteettikysymyksiä pohtivaksi mustaksi kauhukomediaksi. Tarinassa kasvoiltaan epämuodostunut Edward muuttuu kokeellisen hoidon myötä, eivätkä hänen kasvonsa enää herätä samalla tavalla huomiota. Elämänlaatu ei kuitenkaan ole vain ulkonäöstä kiinni. Tämän Edward (Sebastian Stan) saa tuta kohdatessaan niin ikään kasvoiltaan epämuodostuneen Oswaldin (Adam Pearson), joka on menestynyt hurmuri.
Stan on pokannut suorituksestaan lukuisia palkintoja. Häntä lainkaan väheksymättä elokuvan tähti on mielestäni karismaattinen Pearson. Tunnettu vammaisaktivisti on työskennellyt aiemminkin ohjaaja Schimbergin kanssa, jolla myös on kasvoissaan suulakihalkio. Tekijöiden vammaisuus ei tee automaattisesti kiinnostavaa elokuvaa. Tässä tapauksessa se tuo silti tarinaan monimerkityksisen autenttisuuden tason. Ja vaikkei vammaisuuden tematiikka kiinnostaisi tuon taivaallista, leffa kaikkine kauhuviittauksineen ja kaksoisolentomotiiveineen on herkkua genreä vähänkin tuntevalle katsojalle.
Crip Ciné 12.–16.4. Espoossa ja Helsingissä
