Maxim-Gorki-Theaterin jyhkeän patinoitunut aula alkaa täyttyä berliininkirjavasta taideyleisöstä. Alkamassa on Sibylle Bergin vuonna 2013 kantaesitetyn Es sagt mir nichts, das sogenannte Draußen (Niin kutsuttu ulkona ei sano minulle mitään) -näytelmän uusioversio Sebastian Nüblingin ohjaamana.
Esitys on korostuneen feministinen monologi, jonka esittää muuten tyhjällä päänäyttämöllä neljän naishahmon vuorovedolla pauhaava puhekuoro. Aggressiivisena rap-vuodatuksena kulkevan tekstin päävirtaa pilkkovat puhelimella, tekstareilla ja skypellä ulkomaailmasta tulevat yhteydenotot.
Tuntuu, että monet katsomosta ovat nähneet esityksen jo aikaisemmin. Näyttelijöiden yhteispelillä syntyy mahtava imu, johon yleisö heittäytyy innokkaasti mukaan. On helppo ymmärtää, miksi kyseessä on ehta nykyklassikko.
Kafkasta Felliniin
Samalla lavalla seuraavan iltana esitetään teatterin taiteellisen johtajan, kroatialaisen Oliver Frljićin versiota Franz Kafkan Oikeusjutusta. Provosoivasta tyylistään tunnetun ohjaajan Liettuan kansallisteatteriin viime vuonna sovittama Muodonmuutos alkoi alastoman naisen huutomonologilla ja päättyi seinälle projisoidulla videokuvalla koppakuoriaisen kuolinkouristuksista.
Siihen nähden meno on nyt sovinnaista. Vallan linnakkeiden, sairaalasänkyjen ja edestakaisin kiikuteltavan oikeuden jumalattaren patsaan varjoissa juoksentelee slapstick-koreografioituja Josef K -hahmoja. Lopulta lavalle kiikutetaan kirjailija Kafka kuulemaan tuomarilta syytöksiä oikeuslaitoksen olemassaolon paljastamisesta. Kaikkiaan esityksestä jää hiukan kyynisen kiteytymätön sivumaku.
Deutsches Theaterin musikaali Das Schiff der Träume perustuu Federico Fellinin elokuvaan Fellinin laiva (1983). Siinä yläluokkainen eliitti seuramatkailee laivalla maailmansodan aattona omassa kuplassaan ymmärtämättä mitään oikean maailman kasvavista jännitteistä.
Ohjaaja Claudia Bauerin sairastumisen takia työhön värvättiin pikaisesti Anna Bergman. Tämä selittänee selittää ainakin osan siitä miksi tyhjän lavan asketismi, suureelliset videoprojisoinnit, surrealistiset puvut ja monet muut osatekijät eivät oikein tunnu löytävän toisiaan. Sen sijaan vaikeampaa on ymmärtää miksi eurooppalaisen nykytilanteen kannalta Fellinin dramaattisin käänne eli laivalle pelastettavien pakolaisten kohtalo on rajattu esityksestä pois. Yhteiskunnallisuuden häivyttäminen pakittaa teoksen lähinnä surumieliseksi hukassa olemisen kuvaukseksi.
Brechtistä Lepageen
Voiman testiviikolla Bertolt Brechtin Berliner Ensemble -teatterissa esitettiin perustajansa vähemmän tunnettua näytelmää Mann ist Mann (1926). Siinä lempeä mies huijataan armeijaan, jossa hänestä tulee joukon jatkeena tunteeton tappokone.
Nuoren ohjaaja Max Lindemannin johdolla Ernst Busch -opinahjon teatterikoululaiset heittäytyvät riemukkaasti tähän likaisen ruskeiden pressujen ja metallisen keittiövaunun hallitsemaan maailmaan. Tärkeänä roolitusratkaisuna naisnäyttelijä (Nele Trebs) esittää höykytettävää miesparkaa. Tämä avaa latua sukupuoliroolien kliseiden irvailulle laajemminkin.
Vaikka toteutus on kiinnostava, esityksen syvemmät teemat jäävät raakileiksi. Tämä palautunee paljolti myös alkutekstin ongelmiin. Brechtin tavoitteena oli tutkia yksilön ja joukkojen suhdetta, mutta sosialismin ja natsismin historiallisissa käänteissä alkuperäinen ajatus hapertui alta.
Berliinin teatteriretken viimeinen haaviin tarttunut esitys oli Schaubühnen viisituntinen ennakkoesitys kanadalaisen Robert Lepagen uudesta näytelmästä Glaube, Geld, Krieg und Liebe (Usko, raha, sota ja rakkaus).
Vuoden 1996 Helsingin Juhlavikolle Lepage toi teknologisesti pitkälle viedyn Hamlet-versionsa, jossa hän esitti itse kaikki roolit. Vaikka nyt tarjolla on enemmän perinteistä draamateatteria, video-, valo-, ääni- ja mitä lie tekniikkaa käyttää salissa yli 20 hengen tiimi.
Näyttämöä hallitsevat neljä hypnoottista LED-ruutua, joissa alkuun näkyy neljä pelikorttia. Ne on helppo tulkita viittaavan näytelmän neljään päätarinaan. Edessä olevan yli 80 vuoden ajan kestävän matkan aikana ne muuttuvat milloin kirkkojen, asuntojen ja liikennevälineiden ikkunoiksi, milloin kasinon pelikoneiksi, taidenäyttelyjen teoksiksi ja lento- ja juna-asemien aikataulunäytöiksi.
Tarinassa nähdään nunnaluostariin jätetty tyttövauva, josta aikuisena tulee muotivaikuttaja, nainen joka sortuu peliriippuvuuteensa, Afganistanissa traumatisoitunut sotilas sekä homopari, joka palkkaa sijaissynnyttäjäksi ukrainalaisen perheenäidin. Ja valtavasti muuta.
Tekninen perfektionismi ei yksin selitä esityksen lumovoimaa. Pieteetillä rakennettuja henkilöitä sisäisine ja ulkoisine jännitteineen sekä psykologisesti, yhteiskunnallisesti ja filosofisesti syvällisiä kysymyksiä marssitetaan esiin liukuhihnalta. Silti siirtymät eri teemojen sisällä ja välillä ovat lempeän kauniita ja kiehtovan koukuttavia. On ihmeellistä, miten teatterissa aika katoaa, kun kaikki osat soivat yhteen.
