Theatertreffen on keväisin Berliiinissä järjestävä merkittävä saksankielisen teatterin katselmus. Ennen tämän vuoden ensimmäisen esityksen alkua täpötäydessä Haus der Berliner Festspielen pääsalissa kuultiin juhlapuheita. Niistä tärkeimmässä kulttuuri- ja mediaministeri Claudia Roth puhui – kuin Riikka Purraan viitaten – kuinka teatteri ei ole mitään ”bonusta”, vaan paikka, jossa sotaa, rasismia ja yleensä yhteiskunnallista eripuraa voidaan käsitellä itseymmärrystämme vahvistavalla tavalla.
Nämä saatesanat eivät olisi voineet olla sattuvampia Katie Mitchellin ohjaamalle Bernarda Albas Haus -esitykselle, joka perustuu Federico García Lorcan juuri ennen teloitustaan vuonna 1936 valmistuneeseen näytelmään. Siinä leskeksi jäänyt Bernarda julistaa perinteiden mukaisesti kahdeksan vuoden suruajan ja lukitsee viisi elämänjanoista tytärtään taloonsa aiheuttaen tukahdutettujen halujen, mustasukkaisuuden ja väkivallan pysäyttämättömän kierteen.
Näyttämöllä nähdään nukkekotimainen poikkileikkaus talosta, jossa perhe ja palvelijattaret liikkuvat tarkan koreagrafiodusti ja simultaanisti eri huoneissa ja pikkuruisella aidatulla pihalla. Miesten edustama vaara tunkeutuu vain hetkittäin perheen sisäisten jännitteiden keskelle vain muistuttaakseen patriarkkaalisesta rakenteesta, jota talon sisäinen matriarkkaalinen järjestys enemmän toistaa kuin korjaa.
Tässä hetkessä esitys viestii samaa kuin viime vuonna Tampereen teatterikesässä vieraillut Tiago Rodriguesin Catarina and the Beauty of Killing Fascists. Kumpikin teos tuntuu kysyvän, miten poliittisen vasemmiston pitäisi vastata äärioikeiston muodostamaan uhkaan. Jos valitsemme keinomme väärin, se mitä yritämme puolustaa, tuhoutuu yhtä varmasti kuin jos antautuisimme jo alun perin.
Homous ja ei-binäärisyys
Ulkomaailman vastakkainasetteluja oli tarjolla myös Thatertreffeniä edeltäneessä Berliinin vapussa. Toukokuun ensimmäisenä kaupungissa järjestettiin satakunta poliittista tapahtumaa, joihin osallistui arviolta 25 000 henkeä. Esimerkiksi katujulisteina mainostetussa Revolutionäre 1.Maj-mielenosoituksessa poliiseja oli paikalla liki yhtä paljon kuin marssijoita.
Tälle pöhinälle vastapainoa löytyi Schaubühne-teatterista, jossa esitettin Falk Richterin Silenceä. Näytelmä on omaelämäkerrallinen tutkimusmatka kirjailija-ohjaajan perheen vaiettuihin vaiheisiin, joihin liittyy sodan pitkää varjoa, perheväkivaltaa ja etenkin hänen omaan homouteensa liittyvää torjuntaa.
Richterin monologikertojan (Dimitrij Schaad) vuodatusta rytmittävät videot, joissa Richter haastattelee iäkästä äitiään. Monitasoisesti koskettavan teoksen viestiksi tiivistyy, miten vanhan maailman asetusten sisäistäneiden ihmisten muuttaminen saattaa olla vaikeampaa kuin oma vastaantulo. Tämä taas voi tapahtua esimerkiksi anteeksiannon terapeuttista voimaa sisältävän esityksen muodossa.
Osin samaa latua lykkii myös Deutsches Theaterissa esitetty Blutbuch. Jan Friedrichin sovittama ja ohjaama esitys perustuu kirjapalkintoja Saksassa ja Sveitsissä keränneen Kim de l’Horizonin romaaniin, joka kuvaa ei-binääriin sukupuoli-identeettiin kasvamista ja siihen liittyvää kipuilua omassa perheessä.
Teos vastaa ajankohtaiseen kysymykseen sukupuolen moninaisuuden representaatiosta siten, että avainhahmoa esittävät ristiin useat erilaisten kehojen näyttelijät. Samalla kun lapsuuden traumamuistojen ilmentämisessä hyödynntään painajaismaisen groteskeja videoita, lapsen fyysinen hahmo loihditaan luovasti esiin polvillaan liikkuvan näyttelijän kiikuttaessa edessään lapsen pukua.
Surrealistisen huimaavista näyttämökuvista huolimatta esityksen korostuneen kirjallinen lähtökohta ja dramaturgiset ratkaisut tuntuvat välillä hyvin henkilökohtaiseen aiheeseen nähden etäännyttäviltä.
Oman identiteetin suhdetta perheeseen pöyhitään myös Maxim-Gorki-Theaterin näytelmässä Unser Deutschlandmärchen. Hakan Savaş Micanin ohjaama maahanmuuttajamusikaali perustuu Dinçer Güçyeterin palkittuun omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa hän kertoo oman ja siirtolaisena Saksaan muuttaneen äitinsä yhteisen tarinan.
Ensimmäisessä kohtauksessa aikuinen poika (Taner Şahintürk) nähdään pitämässä puhetta arkussa makaavalla kuolleelle äidilleen (Sesede Terziyan) yllään tämän mekko. Poika murehtii siitä, ettei koskaan pystynyt avautumaan hänelle omasta sukupuoli-identeetistään. Tämä keskinäistä suhdetta kuormittava salaisuus kulkee mukana takaumana kerrotavan tarinan aikana nousevien erilaisten riistorakenteiden puristuksessa.
Jos erilaisuuskitkan kuvauksessa Richter luotti monologin voimaan ja Friedrich surrealistisiin painajaiskuviin, nyt tarina kerrotaan sympaattisen perheorkesterin kotikutoisella tuella. Valinta palvelee sitä mihin pyritään: oikeisiin tunteisiin, ihmiselon kuvaamiseen.
Kun esityksen finaalissa koko laajennettu perhe laulaa yhdessä tuhlaajapojan paluulle, myötäkokijan mieleen räjähtää ymmärrys: eihän tämä näin lopu, sillä oikea loppuhan nähtiin siinä alussa. Tällainen ilon ja surun dialektiikka kerronnan rakenteessa on dramaturgian juhlaa.
Feministinen käänne
Osana Maxim-Gorki-Theaterin Armenian kansanmurhaa muistelevaa kokonaisuutta sen studiossa esitettiin nuoren Nairi Hadodon kirjoittamaa, esittämää ja yhdessä Daniela Holtzin kanssa ohjaamaa monologia Kim. Siinä tekijä samaistuu itsensä lailla armenialaiset sukujuuret omaavan muoti- ja mediatähti Kim Kardashianin kehoon ja elämään.
Älykkään viekas esitys saattelee huikaisevan pintakorean hahmonsa suruttoman itsensä esineellistämien kautta feministiseksi sankariksi, joka päätyy lopussa hyökkäämään myös kulttuurivasemmistolaisen yleisön lokeroivia ennakkoluuloja vastaan. Hadodon roolityö on huikaiseva. Tästä tekijästä kuullaan vielä.
Berliner Ensemblessä puolestaan esitettiin Nobel-kirjailija Annie Ernaux’n omaelämänkerralliseen miniromaaniin perustuva Das Ereignis -näytelmää. Alkuteoksessa ikääntynyt kirjailija muistelee, kuinka vuonna 1963 parikymppisenä opiskelijana päätyi teettämään itselleen laittoman abortin. Hän käy lakonisen analyyttisesti läpi kaikki asiaan liittyvät fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja poliittiset ulottuvuudet sekä omat vyöryvät tunteensa.
Laura Linnenbaumin ohjaamassa näytelmässä kolme naisnäyttelijää käy tekstiä läpi jaettuna monologina. Ernaux’n teksti on vahvaa ja kantaa hyvin itseään, mutta esityksen ongelma on siinä, että se ei nouse missään vaiheessa omille jaloilleen. Lisäksi lojuminen näyttämölle tuodussa mullassa tuntuu likaantumisen metaforana jopa turhan ilmeiseltä.
Esitys osuu tärkeällä tavalla Saksassa nyt ajankohtaiseen aborttikeskusteluun. Käsiohjelmassa viitataan Puolan kiristyneen aborttilainsäädännon ohella Saksan 30-luvun natsiajalta periytyvään aborttilakiin, jota on pitkään yritetty päivittää muun muassa harkinta-ajan ja aborttineuvonnan rajoitusten osalta.
Luokkasatiirista kuoleman spiraaleihin
Yksilökärvistelystä takaisin rakenteiden puolelle siirrytään HAU-teatterin Die große Klassenrevue –musikaalisatiirissa. Erwin Piscatorin poliittista kabareeta ja Brechtin estetiikkaa yhdistävän esityksen alussa esiintyjät tunnustavat oman luokkataustansa ja väittelevät siitä, onko keskiluokka ylipäänsä luokka. Sitten opetetaan nurinkäännetyn My Fair Ladyn hengessä yläluokkaista neitoa puhumaan työväenluokkaisesti sekä tehdään haastatteluohjelman parodiaa, jossa haastateltavat kertovat, miten saatella omille asuinalueilleen eristäytyneitä rikkaiden jengejä takaisin yhteiskuntaan ja etsitään keinoja selättää varallisuushäpeää.
Revyy vain yltyy loppua kohden, jolloin punalippuja liehutellaan vain osittain ironisessa hengessä, juodaan shampanjaa barrikadilla, räjäytellään autoja, kaadetaan symbolisia luokkatikapuita ja lauletaan porukalla, miten kulttuuripääoma on parasta pääomaa. Sinänsä viihdyttävässä esityksessä näyttämöllistetty poliittinen kapinallisuus on silti aika kilttiä ja ehkä liiankin nostalgista.
Kokonaan toisen lajin estetiikka oli esillä Chamäleon-teatterissa, jossa nähtiin kanadalaisen People Watching -kollektiivin maailmaa kiertävä Play Dead. Akrobatiaa, fyysistä teatteria ja tanssia käsittävä teos on läpikorografioitu niin tarkkaan, ettei siinä ole varaa ottaa askeltakaan väärään suuntaan hajottamatta koko pakettia.
Vaikka huikealla kierreliikeellä kulkevassa esityksessä imu lähtee koko kahdeksan hengen ensemblen yhteispelistä, jokaisella artistilla on omat erityisalueensa ja oma kehonkielensä. Yhden hienoimmista sooloista esittää Sabine Van Rensburg, jonka monimutkaiset liikesarjat vaatekomerossa ja sen päällä tuovat mieleen joitakin vuosia sitten nähdyn Alma Lehmuskallion Cirkoon ohjaaman Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen -esityksen.
Taidesirkusta, fyysistä teatteria ja tanssia yhdistävän intensiivisen esityksen ainoa puute on, ettei kuolema-aiheen äärellä päästy kovinkaan metafyysiselle tasolle. Tämä lie kohtuuton odotus, kun esityksen työkaluina ovat nuorten esiintyjien uskomattomiin asentoihin taipuvat huipputreenatut kehot.
Grande Finale
Theatreffenin ohjelmistossa ennakkoon kohutuin esitys oli koreografi Florentina Holzingerin alun perin Stuttgartin kaupunginopperaan konseptoima ja ohjaama Sancta. Se perustuu Paul Hindemithin 1922 skandaalin aiheuttaneeseen minioopperaan Sancta Susanna, jonka päähenkilö on seksuaalisten halujensa kanssa kamppaileva nunna.
Kuten viime vuonna Helsingin Tanssintalossa vierailleessa Tanz-teoksessa, nytkään ei kainosteltu alastomuuden ja kehojen rääkkämisen suhteen. Tällä kertaa radikaalifeministisen höykytyksen kohteena on katolisuuden yhteys patriarkkaalisen vallankäytön rakenteisiin.
Näyttävimmissä kohtauksissa alastomat nunnat temppuilevat rullaluistimilla lavalla rakennetussa halfpipessä, yksi naiskeho roikkuu jättiläiskellon kielenä ja joukko lähinnä kypäriin pukeutuneita rakennusnaisia rikkoo kiipeilyseinällä roikkuen Sikstuksen kappelin Aatamin luomista. Yhdessä käännekohdassa paaviksi pukeutunut lyhytkasvuinen Saioa Alvarez Ruiz paasaa taantumusta demonisesti pyörivästä nosturin nokasta käsin.
Eikä siinä kaikki. Jossain vaiheessa yhdeltä näyttelijältä leikataan kirurgin veitsellä oikeasti irti pala ihoa, suikale käristetään grillissä ja syödään viimeisellä aterialla. Näyttelijän kylkeen tulleeseen reikään työnnetään sormi, joka näytetään lähikuvina. Toisessa kohtaa ristiinnaulitaan seitsemän alastonta naista ja kaksi muuta nostetaan näyttämön kattoon selkänahkoihin asianmukaisesti tehtyjen lävistysten varaan.
Holzingerin estetiikassa on paljon itsetarkoituksellista rankistelua eikä katolisen kirkon sukupuolisen sortotradition paljastaminen ole enää tuore skuuppi. Kaiken melskaamisen keskellä esityksessä on myös rytmisiä notkahduksia, latteita vitsejä – kuten näytöksestä muka myöhästynyt farssimainen Jeesus-hahmo – ja pelkkää poseeraamista. Klassinen musiikin osuudet soivat ylimaallisen hienosti, mutta sen liitoskohdat black metaliin ja rapiin synnyttävät turhan alleviivattua vastakkainasettelua.
Kaikessa pompöösissä yliampuvuudessan Sanctassa on silti myös ihailtavaa uhmaa ja itsevarmuutta. Sitä paitsi tässä yhdeksän esityksen kattavassa artikkelissa se myös tuntuu sitovan yhteen melkein kaikki esillä olleet teemat – kuten myös Theatertreffeniin yhteistyötaho Gropius Bauhun rakennetut Yoko Onon ja queer-drag-punkkari-monitaitelija Vaginal Davisin näyttelyt.
Itse asiassa otoksen kaikki teokset edustavat juuri sellaista taidetta, jonka Saksan AfD, meidän persumme ja ylipäänsä konservatiivinen äärioikeisto heittäisi rappiotaiteena roviolle heti, jos pääsisivät siitä päättämään. Tätä kaikkea vasten kulttuuri- ja mediaministeri Rothin puhe tuntuu kuin olisimme jossain Cabaretin kuvaamassa 30-luvun Berliinissä, jossa teatterin sisällä kukki moninainen moninaisuus samalla kun teatterin ulkopuolella natsit rakensivat omaa ennakkoluuloihin ja vähemmistövihaan perustuvaa yhteiskuntaansa.
Voima vieraili Berliinissä 29.4.–9.5.2025 Saksassa esityskauden ovat pitempiä kuin Suomessa ja monet jutussa mainituista esityksistä saattavat olla vielä nähtävissä.
