Saila Kivelä on erityisesti eläinoikeusliikkeessä toiminut pitkän linjan aktivisti. Tämä aktivismi johti hänet oikeussaliin, jonka myötä hän alkoi kuvaamaan dokumenttielokuvaa eläonoikeusaktivisteista.
”Jo lapsena unelmoin, että minusta tulee dokkarin tekijä. Se tuntui kiehtovalta tavalta katsoa maailmaa.”
Jo ennen dokumenttielokuvien tekemistä Kivelä dokumentoi tuotantoeläinten elämää: hän kävi yhdessä muiden eläinoikeusaktivistien kanssa eläintiloilla ilman omistajien lupia ja kuvasi siellä tuotantoeläimiä ja heidän olojaan.
”Tajusin minkälainen voima kuvalla on myös yhteiskunnallisessa mielessä. Sitten tajusin, että elän juuri siinä hetkessä keskellä todella kiinnostavaa lukua yhteiskunnasta. Siksi halusin dokumentoida omaa liikettä ja sitä kamppailua, mitä eläinaktivistit käyvät.”
Kamppailua riitti myös lain kanssa, ja myös tämä päätyi Kivelän Eläinoikeusjuttu-dokumenttielokuvaan.
”Ehkä se ihan alkuhetki sille dokumenttielokuvaprojektille oli se, kun saimme ne syytteet.”
Kun Kivelä ilmoittautui yhdessä toisen aktivistin kanssa omalla nimellään mediassa laajaa huomiota saaneiden ja yleisössä kauhua herättäneiden kuvien ottajaksi, hän sai syytteet julkisrauhan häirinnästä ja törkeästä kunnianloukkauksesta. Päätös astua julkisuuteen omalla nimellä ei ollut helppo, ja seuraukset olivat suuria, mutta Kivelä ei kadu.
”Kyllä se oli minusta oikea päätös sekä henkilökohtaisesti että poliittisesti, vaikka sen seuraukset oli aika hevit.”
Vuodesta 2009 vuoteen 2013 jatkunut oikeusprosessi, jonka seurauksena Kivelän saamat syytteet hylättiin, kattoi merkittävän osan parikymppisen Kivelän elämästä.
Siirtymä elokuvan pariin
Siinä, missä aktivistien luvatta tuotantotiloilla tekemät kuvauskeikat ovat kiireisiä ja nopeita, tarjoaa dokumenttielokuvan tekeminen paremmin aikaa yksityiskohtiin keskittymiselle.
”Jos haluan tehdä elokuvaa, niin mun pitää haluta tehdä paras mahdollinen elokuva. Ei ole muuten järkeä lähteä sellaiseen prosessiin kuin monivuotinen dokkarielokuvan tekeminen. Siitä löytyi motiivi ja päämäärä, että tämä dokkari pitää tehdä, ja haluan, että siitä tulee niin hyvä, kun me vaan osataan tehdä.”
Kivelän Eläinoikeujuttu-dokumenttielokuva käsittelee myös aktivismiin liittyvää kiirettä ja stressiä. Dokumentti myös kysyy, kuinka paljon yksilö voi antaa itsestään ja panostaa toimintaan. Ja näyttää, mitä tapahtuu, kun pystymisen raja ylittyy. Kivelä halusi tehdä näkyväksi aktivismiin liittyvän henkisen taakan.
”Minusta se näyttää aika raa’astikin mitä se on, kun et jaksa tai et kestä. Tai sen, että todellisuus, mitä vastaan kamppailet, on niin brutaali, että se musertaa alleen. Mielestäni oli tärkeää tarkastella aktivismia monipuolisesti ja tuoda esiin se valtavan intohimoinen ja merkityksellinen projekti, jonka äärellä olimme.”
Elokuvaa vai aktivismia?
Eläinoikeusjuttu muutti hieman Kivelän suhdetta aktivismiin.
”Koen, että olen tietyllä tavalla ajateltuna nyt vähemmän aktivisti kuin silloin ruohonjuuritasolla päivittäin toimiessani. Haluan yhä vaikuttaa maailmaan ja toimin, jotta yhteiskunta olisi erilainen, mutta se on vaan muodoltaan vähän erilaista.”
Dokumentaristina Kivelä ei halua rajata käsittelemiään aiheita ainoastaan eläinoikeuksiin ja aktivismiin. Tällä hetkellä hän työstää PMS- ja PMDD-oireita käsittelevää dokumenttielokuvaa. PMDD, eli Premenstrual dysphoric disorder on PMS:n rajumpi muoto, jonka vaikeita psyykkisiä ja fyysisistä oireita ilmenee kuukautisten yhteydessä 5–10 prosentilla.
”Tämä peilaa myös sukupuolittuneessa lääketieteessä vallitsevaa historiallista vinoumaa. Se on eläinoikeuskysymysten ohella hirveän vähän tapetilla tässä yhteiskunnassa ja aiheuttaa monille suurta kamppailua arjessa. Tämä on myös omakohtainen projekti, sillä kärsin itse pahoista hormonaalista oireista.”
Kivelä sanoo, että yhteiskunnan pitäisi ottaa vakavasti muidenkin kuin miesten terveyteen liittyvät kysymykset. Lääketieteellisessä tutkimuksessa vakiona on kuitenkin edelleen mieskeho.
”Vaikka noin 19 prosenttia miehistä kokee erektiohäiriöitä elämänsä aikana, kun taas yli 90 prosenttia naisista kärsii joistakin PMS:n oireista, löydettiin eräässä tieteellisessä katsauksessa viisi kertaa enemmän tutkimuksia erektiöhäiriöistä kuin PMS:stä. Naisia on myös jätetty – juuri hormonivaihteluihin vedoten – systemaattisesti pois lääketieteellisistä tutkimuksista. Diagnoosiviiveet ovat valtavia, ja esimerkiksi PMDD-diagnoosointiin menee keskimäärin 12 vuotta. Uuden tutkimuksen mukaan 34 prosenttia siitä kärsivistä potilaista on yrittänyt itsemurhaa. Nämä ovat tosi raakoja lukuja.”
Dokumentti puhuttelee
Kivelä haluaa puhutella ihmisiä ja siihen tarkoitukseen dokumentielokuvat ovat varsin hyvä työkalu.
”Suomalaiset katsovat oikeesti aika paljon dokkareita. Jos eivät elokuvateattereissa, niin Yle Areenasta ja telkkarista.”
Tiedon jakamisen ohella elokuvat myös välittävät tunteita ja tuovat sen myötä ymmärrystä.
”Elokuva on tietyllä tavalla naiivi kerronnan muoto, mutta se puhuttelee. Dokumentissa voi käsitellä sellaisia kysymyksiä, mitkä voisivat olla aika kompleksisia vaikka luettuna tai uutisista seurattuna. Siinä on jotain sellaista suoruutta ja helposti lähestyttävyyttä, miksi siitä pidän. Tunteisiin kytkeytyvät kokemukset vaikuttavat usein monitasoisemmin kuin yksittäiset faktat – ja elokuva pystyy tavoittamaan juuri sen.”
Tällä hetkellä Kivelä kokee dokumenttielokuvan tekemisen ohella erityisen inspiroivaksi sen, kuinka ”sairaan kyllästyneitä ihmiset ovat nykymenoon”.
”Minusta olemme hyvän muutoksen äärellä. Tuntuu, että elämme todella synkkää aikaa, mutta näkyvissä on myös monia valoisia asioita. Esimerkiksi nuorten aktivismi on lisääntynyt selvästi ja tuntuu, että muutoshalu on herännyt ja murtautunut valtavirtaan. Se on tosi inspiroivaa.”
