Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä portugalilainen perhe valmistautuu kesähuvilallaan viettämään jo 74 vuotta jatkunutta perinnettään, jossa tapetaan kylmästi paikalle kaapattu äärioikeistolainen. Murhaajavuorossa olevalle nuoren polven Catarinalle tällainen omavaltainen teloitus ei kuitenkaan käy.
Näin alkaa Avignon teatterifestivaalien johtajan Tiago Rodriguesin Catarina and the Beauty of Killing Fascists, joka vieraili elokuussa Tampereen teatterikesässä.
Perheen sisäisten selkkausten keskellä henkensä säilyttävä oikeistopoliitikko pääsee esityksen lopussa pitämään liki 20 minuuttisen palopuheen. Siinä hän kertaa kaunopuheisella paatoksella kaikki nykyisen äärioikeiston vaatimukset maahanmuuttajien, vähemmistöjen ja poliittisten vastustajien kyykyttämisestä aina kansallismielisen poliisivaltion rakentamiseen. Kirsikkana kakun päällä on vaatimus perheväkivallan dekriminalisoinnista.
Esityksessä selvästi odotetaan katsojien provosoituvan. Jossain lavalle on heitelty tavaraakin, mutta suomalainen yleisö tyytyy lähinnä tukahdutettuihin naurahduksiin.
”Itse jäin miettimään, kertooko naureskelu siitä, että näemme fasismin ja äärioikeiston esittämisen lähinnä mustana huumorina. Se ehkä juontaa juurensa siihen, että persut tulivat aikanaan Timo Soinin johdolla ikään kuin vitsillä sisään”, pohtii & Espoon teatterin tuore taiteellinen johtaja Jussi Sorjanen.
Hänen mielestään se voi kertoa siitäkin, että me suomalaiset olemme jonkinlainen sivustakatsojien kansa.
”Puutumme asiaan vasta kun naapurikin reagoi. Tunnistan tämän itsestänikin. Yksi esityksen synnyttämistä tunteista olikin häpeä omasta sivustakatsojuudesta, ylianalyyttisyydestä, mielikuvituksettomuudesta ja siitä, että tunnetasolla en ilmeisesti ihan vielä ymmärrä, miten lujaa fasismilla Euroopassa menee.”
Teatteri kokoontumispaikkana
Tampereen teatterikesän aamuseminaarissa vieraili lontoolaisen The Royal Central School of Speech and Drama -yliopistoyksikön vararehtori Maria Delgado, joka tulkitsi Catarina-näytelmän kysyvän, voiko demokratiaa puolustaa epädemokraattisilla keinoilla. Samalla hän muistutti Rodriguesin järjestäneen tämän vuoden Avignonin teatterifestivaaleilla koko yön kestäneen avoimen keskustelun, jonka tarkoitus oli mobilisoida ranskalaisia äänestämään äärioikeistoa vastaan.
”Poliittinen teatteri löytää nykyään hyvin erilaisia muotoja, mutta minusta siihen pitäisi kuulua teatterintekijöiden suora osallistuminen. Samalla sen olisi kyettävä testaamaan kriittisesti poliittisen retoriikan rajoja ja liputtamaan sen harkitsemattoman käytön vaaroja.”
Delgadon mielestä tilanteessa, jossa trumpismi ja eurooppalaisen äärioikeiston väkivaltaan kiihottaminen täyttävät sosiaalista tilaamme, teatteri pitäisi nähdä paikkana, jonne kokoonnutaan yhteen ja luodaan yhteisö, joka sallii erimielisyyksien käsittelyn ilman vihaa ja väkivaltaa.
Samoilla linjoilla oli kesäkuisilla Baltoscandal-festivaalilla Viron Rakveressa The Art of Assembly -kirjaansa esittelemässä ollut saksalainen kirjailija-kuraattori Florian Malzacher. Hänen mielestään teatteri on poliittista sekä muodon että sisällön suhteen juuri sitä kautta, että sen piirissä voi leikin varjolla vapaasti artikuloida todellisia ristiriitoja.
Jostain tällaisesta oli kyse Jussi Sorjasen Teatteri Viirukselle vuonna 2021 ohjaamassa tanskalaisen Tue Bieringin näytelmässä Rocky! Return of the Loser. Vasemmistolaisen kulttuurikeskiluokan tekopyhyyttä koetellut esitys päättyi perussuomalaisen kaupunginvaltuutetun puheenvuoroon, jonka katsojat saivat tulkita haluamallaan tavalla.
”Catarinan tapaan loppusanat annettiin äärioikeistolaiselle ja yleisön oli itse valittava reaktionsa. Yllätysmomentti Rockyssa oli se, että näyttämöllä nähtiin tosielämän poliittinen aktiivi, joka puhui jopa monen vasemmistokatsojan mielestä sympatiaa herättävästi. Kummassakin esityksessä on ideana tutkia yhdessä sitä, miten kukin suhtautuu äärioikeistolaisiin arvoihin, teatteriin ja katsomisen aktiin sosiaalisena tilanteena”, selittää Sorjanen.
Fasismi peilissä
Sveitsiläistä Milo Rauta pidetään tällä hetkellä yhtenä taitavimmista jyrkkien sosiaalisten jännitteiden näyttämöllistäjistä. Esimerkiksi viime syksynä & Espoon teatterin Focus Gent -tapahtumassa vierailleessa Antigone in Amazon -esityksessä hän johdatti pitkälle jalostetuilla dokumenttiteatterin keinoilla eurooppalaisen yleisön kohtaamaan alkuperäiskansaan kohdistuvan fasistisluonteisen riiston – ja samalla oman kulttuurisen yhteytensä tämän riiston rakenteisiin.
Lähemmäs klassista fasismia kurkottaa puolestaan Venäjältä sodan takia lähteneen Timofey Kulyabinin Viron Venäläiseen teatteriin ohjaama sovitus Bertolt Brechtin Kolmannen valtakunnan kauhusta ja kurjuudesta (1938). Siinä natsi-Saksan totalitarismia kuvaavat kohtaukset on muokattu kuvaamaan tämän päivän Venäjää.
Suomalaisissa esityksissä äärioikeistolaisuuden teemaa käsitteli suoraan Valtteri Raekallion viime vuotinen immersiivinen Valvojat -tanssiesitys. Yleisö ohjattiin kuulokkeista kerrotun satiirisen tarinan kautta kulkemaan läpi Helsingin keskustan puistojen ja liittymään Eduskuntatalolla järjestettyyn kansankiihotukseen.
Omaa matalamielistä etnonationalismiamme ja siihen liittyvää jälkikolonialistista rasismia pöyhi myös kevätkaudella Kansallisteatterissa nähty Juha Mustanojan musikaalinen piraattispektaakkeli Laulujoutsen.
Catarina and the Beauty of Killing Fascists –esityksen voi nähdä ainakin Brooklynin BAM:issa 13.–17.10., Antigone in Amazonin Tukholman Dramatenissa 13.-14.9. ja Kolmannen valtakunnan kauhun ja kurjuuden Viron draamafestivaaleilla Tartossa 8.9. sekä Tallinnassa 10.10. & 21.11.
