Perkele.
Niin ko mie vannoin, että en moisheen pauhlaan kaulaani laita. Jotta en niskaani taita. Ja niinhän mie vain…
Eipä auta. Kuolla häytyy. Solekko tehjä.
Aivan ensimmäiseksi sanothaan sielule heipat. Se jättää minun maallisen majan, minun höyhenvajan. Lentää manan maile, aina alisheen asti.
Emmie eläessäni nuin komeasti koskhaan lentänty. Mie olen kanalintu. Mutta mie olen mettäkana, viidakkokanat net on ommaa heimoohaan. Noon aitokanoja. Noon niitä, joita sie piät halleisa ja virikehäkeisä. Soon sulla verisä, laiskhuus. Lapin mies senthään virittellee ansat ja saapi saalista jos taito ja sinni riittää.
Vaikken mie siitäkhään perusta. Kyllä mie mieluummin elläisin. Mie niin tykkäsin ellää! Itte asiassa emmie vielä tähän nuupahakhaan.
Tule sielu takaste, met pysythään täälä!
Sielu pallaa vaan ei se ehi asettua takasi ruumiihsheen ko ihminen jo pasteeraa paljakkaa alaspäin. Se vääntää minun päätä ko märkää rättiä. Sitte se minut suolistaa, siihen net jää sisälmykset hangele. Ranttu elläin. Emmie kehtaa kattoa, mitä sen jälkheen tapahtuu.
Mie pääyn pakastimheen, kerranki on arktisela linnula tänäpänä kyllin koso!
Siitä ko kohvasta sulan niin äkkään, että nyt vissiin vietethään raatoni ravijaisia, eikä vain minun vaan monen muunki!
Mutta sitte mulle selviääki, et ei sole mikhään joukkohauta.
Minut on pantu pitopöythään.
On puhvetissa herraa ja frouvaa, sakia, joka selviäis hengissä ilman tapaksiaki joitten takia on tarttenu vasiten tappaa.
Voi teitä kälmejä kuvatuksia ja köpsyjä kepuleita.
Mie tulen sulle kummittelemhaan. Ja sulle ja sulle! Enkä mie tule yksin. Mie hyppään semmosheen roilerikaruselhiin, jossa pyörii viistoista tuhatta kananpoikaa tunnissa. Met mesothaan ja meiskathaan katkastut kurkut suorina. Riekuthaan niin ettet lepoa saa.
Sielähän valvot ja hunteeraat, että vittu mitä paskhaa.
