Tricia Hersey on yhdysvaltalainen performanssitaiteilija, runoilija, kirjailija, teologi ja lepoaktivisti. Hänen yhden naisen lepovallankumouksensa kulkee nimellä The Nap Ministry.
Hersey käy päiväunien ja levon eetoksen avulla kapitalismin, patriarkaatin ja valkoisen ylivallan kimppuun niin taiteellisessa työssään kuin viime vuonna julkaistussa teoksessaan Rest is Resistance: A Manifesto (Little, Brown Spark 2022).
Teoksen innoittajia ovat muun muassa musta teologia ja naisasia sekä Yhdysvaltojen plantaasiorjuuden raadollinen historia. Hersey korostaa kapitalistisen talousjärjestelmän suoraa yhteyttä mustien kehojen systemaattiseen tuhoamiseen orjalaivoilla, plantaaseilla ja nyky-yhteiskunnassa.
Herseyn mukaan orjilta – ja sittemmin meiltä kaikilta – on riistetty oikeus ja mahdollisuus lepoon. Vaikka konteksti on vahvasti Yhdysvaltojen nykytilanteessa ja työkulttuurissa sekä mustan väestönosan sosiokulttuurisissa olosuhteissa ja perinnössä, Hersey ei rajaa viestiään tähän ryhmään. Hänen mukaansa joka iikan on käytävä levolle.
Lepo on vastarintaa, sillä se työntää kapuloita kapitalismin ja eriarvoisuuden rattaisiin.
Lepoa ei tarvitse ansaita
Grind culture viittaa ympäristöön, jossa yhä pidemmät työpäivät ja lukuisammat työsuoritukset ovat tavoiteltava normi ja menestyksen mittari. Suomeksi voisi puhua suorituskulttuurista.
Herseyn mukaan olemme sisäistäneet suorituskulttuurin täysin. Sitä on jokainen hetki, jossa ihminen puskee väsymyksen läpi suorittaakseen vielä yhden työtehtävän, jonka läpivieminen vaikuttaa moraalisesti välttämättömältä, omista voimavaroista viis.
Suorituskulttuuri lupaa materiaalista menestystä – ja päättymätöntä työntekoa. Se tekee myös levosta suorituksen. Lepo tarkoittaa palautumista työelämän jatkuvasta rasituksesta riittävästi, jotta tuota rasitusta jaksaa jatkossakin.
Makoilen lattialla, lojun sängyllä ja pötkötän sohvalla. Nostan jalat ylös ja katselen seinälle heijastuvia varjoja. Otan päiväunet. Tämä ei ole palautumista. En ole ansainnut lepoa kertakaikkiaan millään. Onko tämä vastarintaa?
Kun kerron priorisoivani lepäämistä, muistaa moni mainita miten mieletön etuoikeus lekottelu on. Kaikilla kun ei ole aikaa eikä mahdollisuutta levätä.
Etuoikeuspuhe on helppo hyväksyä, mutta Hersey on siitä kiivaasti eri mieltä. Hän kieltäytyy ehdottomasti näkemästä lepoa etuoikeutena. Sillä jos lepo mielletään etuoikeudeksi, annetaan samalla hiljainen hyväksyntä sille, että se kuuluu ainoastaan tiettyjen piirien löysään lukujärjestykseen.
Lisäksi oman etuoikeutettuuden tunnistaminen herättää usein syyllisyyden tunteita. Tämä voi johtaa siihen, että levätä ei voi koska kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta.
Eli osa meistä ei voi levätä koska ei kuulu etuoikeutettujen ryhmään, ja loput eivät voi levätä koska kuuluvat sinne.
Sisäistetty kapitalismi
Moniin muihin maihin verrattuna Suomi on levon tyyssija. On työaikalakeja, neljä viikkoa kesälomaa niille joiden työsuhteet sellaista kerryttävät, ylityö ei ole yleinen normi ja kesämökkikulttuurista voi päästä osalliseksi vaikkei omaa mökkiä olisikaan.
Kuitenkin eriarvoisuus, köyhyys ja osattomuus lisääntyvät, samoin kuin työuupumus ja mielenterveysperusteiset sairauslomat.
Työttömät tietävät, että ammatillinen identiteetti ja palkkatyön tuoma asema ovat yhteiskunnallisesti kovaa valuuttaa. Niiden merkityksen moni ymmärtää vasta ne menettäessään.
Ihmisyhteisöissä on oleellista, että yksilöillä on roolit, joiden kautta he kokevat olevansa yhteisön tärkeitä jäseniä. Ilman yhteisöön kuulumisen kokemusta on helppoa luisua merkityksettömyyden tunteisiin ja monimuotoisia ongelmia kohti.
Suomessa ihmisen arvo määrittyy vahvasti työn kautta ja täysipäiväinen palkkatyö on ensisijainen tapa olla yhteisön merkityksellinen jäsen. Palkkatyömallin ulkopuolella olevia sosiaalisen, yhteiskunnallisen, kulttuurisen, emotionaalisen, henkisen, älyllisen tai nautinnollisen arvon muotoja ei laajalti tunnusteta saati palkita.
Palkkatyön korkea arvostus muiden osallistumisen muotojen kustannuksella on rikasta maaperää normalisoidulle uupumukselle. Väsymys ja turhautuminen jäävät alisteisiksi narratiiville, jossa elämä on työtä ja työhön kuuluu ikuinen puskeminen. Työ on ensisijaista ja ihmisen tarpeet toissijaisia, ja on meriitti työskennellä uupumukseen saakka.
Herseyn mukaan radikaali lepo alkaa siitä, että opettelemme näkemään miten syvästi olemme ehdollistuneet tarjoamaan itsemme järjestelmän polttoaineeksi ja kilpailemaan paikasta koneistossa, joka tuhoaa sekä omat kehomme että yhteisen planetaarisen kehomme.
Lepoa estävistä tekijöistä osa on konkreettisia, itsen ulkopuolisia ja pakottavia. Osa on sisäistettyä kapitalismia, vanhemmilta sukupolvilta perittyä joutilaisuuden häpeää, omanarvontunnon sitoutumista suorituksiin ja alati kasvavan pöhinän synnyttämää kyydistä putoamisen pelkoa. Loputtoman kasvun ihannointi, tolkuton innovointi ja someajan huomiotalouden herkeämättömät vaatimukset ovat vahvasti läsnä.
Hersey ohjeistaa lukijaa varautumaan suruun ja vihaan; menetyksen tuskaan joka herää, kun antaa itsensä ymmärtää ,miten suuri osa omasta ainutkertaisesta elämästä on nakattu lannoitteeksi talouskasvun silmänkantamattomiin ulottuville plantaaseille.
Lepääminen on radikaali teko
Vaikka lepo on mitä luonnollisinta, sille on tarkasti rajatut kulttuuriset paikat, joiden ulkopuolelle sen ei tule tulvia. Missä tahansa ja milloin tahansa ei missään tapauksessa saa levätä. Monella on lepoon niin vaikea suhde, ettei se onnistu edes sille varatuissa hetkissä syyllisyyden, hermostuneisuuden, ylivirittyneisyyden ja monien muiden syiden vuoksi.
Herseyn mukaan kaikki nämä syyt ovat johdettavissa kapitalismin, patriarkaatin, valkoisen ylivallan ja muiden sortavien rakenteiden ytimeen, ja ne ovat kaikki purettavissa. Hän julistaa, että lepäämisen vallankumous on tämän kaavan rikkomista. Älä odota hyvää hetkeä levätä! Lepää nyt! Lepää siellä missä olet!
Ehdotus on radikaalimpi kuin suomalaisesta kontekstista käsin ymmärtää.
Yhdysvalloissa haavoittuu tai kuolee luoteihin joka päivä satoja ihmisiä. Heistä merkittävä osa on mustia. Lepääminen kielletyillä hetkillä ja kielletyissä paikoissa on yhdysvaltalaiselle mustalle naiselle selvästi radikaalimpi teko kuin Voiman keskivertolukijalle.
Kuitenkin myös meillä julkinen ja luvaton lepääminen, kuten muukin poikkeava käytös, on joillekin ihmisryhmille turvallisempaa kuin toisille.
Lepoa on lähestyttävä sekä yksilöiden että rakenteiden kannalta. Valtakulttuurin status quota järkyttävä syvä muutos vaatii yksilöiden sitkeää vastarintaa, jotta vallitsevissa rakenteissa pesivä tuhoisuus tulee kyllin järjestelmällisesti esiin ja alkaa kasvavan kollektiivisen katseen alla hiljalleen murtumaan.
Unelmoi enemmästä
Loputtoman kasvun ajatus painelee psykologisia nappejamme. Kerromme mieluusti tarinaa, jossa ihmisen evoluutiota ja historiaa värittävät kekseliäisyys, kiinnostus ja kunnianhimo rakentaa ja löytää aina uutta.
Kapitalismin uuvuttavat ehdotukset osuvat tälle alueelle psyykemme syväkerroksia. Ne eivät kutsu ainoastaan tuottamaan ja kuluttamaan, vaan toteuttamaan lajityypillistä kutsumustamme maailmassa – unelmoimaan enemmästä.
Ymmärrämmekö unelmoida levosta? Voinko ehdottaa päivää, jolloin ei katsota kelloa kertaakaan? Viikkoa, johon ei kuulu kalenteria? Miksi lepo ei olisi mahdollista arjessa, miksei se olisi mahdollista juuri nyt?
Hersey vaatii lukijaa pysähtymään tällaisten kysymysten äärelle huolellisesti ja ajan kanssa. Lepo ei ole etuoikeus vaan mitä perustavanlaatuisin ihmisoikeus. Hersey haluaa, että otamme tämän oikeuden takaisin: oikeuden levätä nyt, levätä riittävästi, levätä yhdessä ja huolehtia toistemme levosta.
Lepoa ei tarvitse ansaita. Lepo ei voi tapahtua työn ehdoilla pieninä pakollisina taukoina. Ei käy, että lepäämme vain sen minimin joka pitää meidät vaaksan mitan päässä burnoutista (jossa viisas keho ottaa ohjat ja ilmoittaa, että lepään vaikka ilman sinua, sinä kajahtanut aave koneessani).
Levon on oltava pysyvä ja pitkäkestoinen olemisen perustila. Se vaatii valmiutta purkaa tajunnasta jatkuvat kehotukset olla tyytymättä mihinkään, ja keriä kehosta auki sinne kiristynyt toivottoman tavoittelun tahti.
Radikaalille levolle on joka paikassa käyttämättä jäävää tilaa: hetkiä päiväunelmointiin, paikkoja pötkölleen käymiseen. Hersey kutsuu meidät lepäämään nyt heti ja valtaamaan kehomme ja mielikuvituksemme takaisin, meidän kaikkien vuoksi.
Sillä meidän on levättävä, jotta kapitalismin tuhovoima ei ahmi koko maailmaa suihinsa ja jotta emme uhraudu nöyrinä osaksi säälimätöntä jatkumoa, jossa elävä maailma on alisteinen tuotantokoneiston tarpeille.
