Savonlinnalaisten ystävysten projekti oli ainutlaatuinen yhdistelmä lo-fi-äänimaisemaa ja musiikillista neroutta, minimalismia ja pop-lyriikkaa, spurguilua ja mystiikkaa, ilottelua ja asketismia, nostalgiaa ja nuoruuden vimmaa. Paavoharju flirttaili niin kristillisen mystiikan kuin okkultisminkin kanssa.
Syksyllä 2023 yhtye heitti viimeisen keikkansa. Loppuvuodesta ilmestynyt Yön mustia kukkia -albumi jää viimeiseksi, sanoo yhtyeen primus motor Lauri Ainala. Tällä kertaa oikeasti. Paavoharju nimittäin lopetti jo kerran aiemminkin.
”Saattoi olla, että olin vähän dokussa ja vaan ärsytti joku. Täysin sattumalta keksin, että pitää lopettaa. Vähän harmittaakin, että tuli silloin uhoamalla tehtyä se lopettaminen”, kertoo Ainala ensimmäisestä lopettamisesta.
Rumban haastattelussa hän kertoi Paavoharjun menneen Aku Ankan autolla taivaaseen.
”Oon juomassa kiljua ja kohta menossa röttelösaunaan saunomaan Saimaan rannalle. Sinne ei Pitchforkin haarukat yllä palleja seivästämään! Jiihaa! Cowboy! Saimaannorppa”, Ainala raportoi tuolloin lopettamista menestyksen kynnyksellä ihmetelleelle Rumban Jarkko Fräntilälle.
Lopetuspäätös oli äkkinäinen, ja päätöskeikkakin meni hieman penkin alle.
”Kaikille jäi oikein paskan maku suuhun. Ragnar Rock (Johannes Pitkänen) vetäisi aika kovat kännit eikä soittanut keikalla ollenkaan. Tämä uusi lopetus oli huomattavasti parempi fiiliksiltään. Ja Ragnar Rock pääsi rokkaamaan”, Ainala toteaa Savonlinnan House of Olafissa syyskuussa soitetun viimeisen keikan jälkimainingeissa.
”Sillä edellisellä keikalla kun otin vähän viinaksia, oli tosi ärsyttävä ja ahdistava tunnelma. En olisi edes halunnut mennä sinne. Nyt kaikki toimi soitannollisesti, kemiat myös”, Pitkänen vahvistaa.
Siinä välissä lauteille ehti nousta Paavoharju-tribuuttibändi. Mutta Ainalan mukaan sitä ei lasketa. Toinen kerta toden sanoo, ja nyt yhtye jää lopullisesti haudan lepoon, hän vahvistaa.
Ei mitään järkeä
Usein kuultu tarina menee niin, että nykyiset ja entiset seurakuntanuoret muuttivat sekoilemaan hylättyyn tehtaaseen, Tuotteeseen, josta he löysivät hirttäytyneen miehen. Talon liepeillä alkoi pyöriä sekalaista sakkia taidelukiolaisista kaikenlaisiin varjoisten kujien kulkijoihin. Noista varjoista versoi Paavoharju.
Yhä hämärää -levyn kirkkaan koloratuurin Mimosa ”Mimi” Virtasen mukaan Paavoharjussa oli kysymys Ainalan veljesten Laurin ja Ollin musiikkikokeilusta, jonka ympärille muotoutui muutakin kulttuuria.
”Se oli omanlainen juttu, erikoinen pienen piirin suunnitelma. Olimme nuoria, lukioikäisiä, hengailimme autioissa taloissa, teimme taidetta… Minulle Paavoharju merkitsi aikoinaan juurikin vaihtoehtotaideprojektia. Opiskelin tuolloin klassista laulua.”
”Alkuaikojen Paavoharju oli aikamoista pilipalimeininkiä, soiteltiin ihan mitä sattuu. Oli monia eri projekteja”, sanoo Lauri Ainala. “Älyttömin juttu oli varmaan Svetokorsk, kristillinen metallibändi. Ei me saatu tehtyä muuta kuin sellainen kolmen biisin EP Muurinmurskaaja. Aivan järkyttävää paskaa.”
Pitkänen muistelee Säästöpojat-yhtyettä, joka erosi radikaalisti monista taidelukiolaisten poprock-bändeistä.
”Siinä ei ollut mitään järkeä. Kauhean kuuloista ja kauheaa sotkua, kun Murska-Murre murskasi meloneita. Sämplet olivat jostain pornovideoista ja meininki muutenkin aika häröä.”
Ja sitten oli Khemical Stratos -räppiyhtye, mutta ei mennä nyt siihen.
Yksi plus yksi on kolme
Paavoharju syntyi tavallaan sattumalta.
”Ilmaa virtaa -biisi syntyi niin, että tapailin lasten lelukiipparilla jotain kuviota. Se päätyi Maxiranskis-levylle instruna”, Pitkänen kertoo. “Sen jälkeen Lauri räjäytti pankin ja teki siitä Valo tihkuu läpi -biisin, sehän on sama biisi kuin Ilmaa virtaa. Sitä ennen kaikki oli vain ilmaurkuja ja kainalopieruja. Mimosan (silloin vielä Soila) laulu teki yhtäkkiä siitä pohjasta niin kauniin teoksen, että ihan yllätyttiin, että mites tää nyt tälleen. Se muuttui aika nopeasti täysin järjettömästä musiikista aika esteettiseksi.”
”Kun kuulin version, jossa Mimosa laulaa, ajattelin, että tähän täytyy panostaa. Tuskin siitä olisi tullut yhtään mitään ilman Mimosan lauluja”, muistelee Ainalakin.
”Minulle musiikillinen toimintamme merkitsi lähinnä luovaa hauskanpitoa, taiteellisia aluevalloituksia ja mukavaa yhteistä harrastamista kavereitten kesken.” kertoo Yhä hämärää ja Laulu laakson kukista -levyillä laulanut Jenni Yaber (ent. Koivistoinen).
“Saimme myös luovaa inspiraatiota ikään kuin elämisen taiteen kautta. Paavoharju avarsi näkemyksiä musiikista ja antoi näköaloja taiteellisen työskentelyn eri puolista. Se oli vähän niin kuin uuden ajan avaus tunteiden, mielikuvituksen ja katsomuksellisen avaruuden löytöretkiin”, pohtii Yaber nyt.
Yhä hämärää -albumin tekijät olivat tuskin parikymppisiä.
”On jollain tavalla ihan mystistä, miten saatiin sellainen aikaiseksi. Se oli enemmän kuin osiensa summa”, Pitkänen summaa.
Paavoharju-nimi juontaa juurensa Kansan Raamattuseuran leirikeskukseen Oronmyllylle.
”Lauri oli tehnyt träkkerillä musaa ja sanoi että mennään kuuntelemaan Puavohardia. Mä olin, että mikä Paavoharju”, Pitkänen muistelee.
Ensimmäiset äänitykset olivat pelkää äänikollaasia. Keto-biisiin oli äänitetty ampiaista tulitikkurasiassa, ja Pojan kyynel -biisiin sitä, kun Lauri virtsaa Pringles-purkkiin. Ja kohta oltiinkin Roskildessa ja Venetsian Biennaalissa, ja brittiläinen Warp Records kosiskeli listoilleen.
Tosin Venetsiassa kuullun biisin Patsaatkin kuolevat esitti Biennaalissa Paavoharjun kolmannella levyllä mukana ollut Paperi T eli Henri Pulkkinen yhdessä Khidin (yksi DJ Kridlokkin eli Kristo Laantin taiteilijanimistä) kanssa. Paavoharjua tai minkäänlaista livebändiä ei odotusten vastaisesti lavalla nähty.
Yhtä kaikki, nostetta oli.
Musiikkia omalle pojalle
Kansainvälisestäkin huomiosta huolimatta Paavoharjua ei ole juuri noteerattu palkinnoin tai muin tunnustuksin.
”Paitsi Femma-gaalassa sain Wallu Valpiolta jonkin maakuntadiplomin Savonlinnan palvojat -vinyylistä. En ole ihan varma, onko maakunta-Femma vittuilua vai oikea tunnustus.”
Ainala sanoo pohtineensa, että syrjäisyys suurten kulttuurikeskusten ytimestä voi vaikuttaa. Ei olla niin sanotusti piireissä.
”Kyllähän se vähän harmittaa, mutta tunnustus ei ole kuitenkaan prioriteettilistalla kovin korkealla. Pääasia, että saa tehdä semmoisia juttuja, mitä itse diggailee. Uusimmasta levystä oli Wire-lehdessä arvio, siihen olen tosi tyytyväinen.”
”Ihan hyvä ettei meistä tullut mitään suurta. Elämähän olisi voinut mennä ihan vituilleen”, toteaa Olli Ainala.
Veljensä tavoin hänkin tekee yhä musiikkia, muun muassa acid punkkia soittavassa Brainblasters-yhtyeessä. Sooloalbumikin on työn alla: hengellistä musiikkia klassiselle kitaralle.
”Monet niistä ensimmäisistä kappaleistahan mä olen tehnyt alun perin pojalleni, yhden iltapäivän aikana pianolla. Tuoksu tarttuu meihin, Ikkunat näkevät, Kuljin kauas, Uskallan. Eivät ne alun perin olleet mitään Paavoharju-biisejä”, Olli sanoo.
”Kun mietin sanoja, ensimmäinen levyhän on täysin kristillistä musiikkia, vaikka ei mitään jeesusrokkia”, Lauri pohtii.
Hän ei pidä itseään enää uskovaisena, mutta teema kiinnostaa yhä.
”Siihen aihepiiriin liittyy itsellä niin paljon semmoista alitajuista ja tunnetason juttua. Omalla Orpokotijuhlat Saarella -levyllähän sitä tulee käsiteltyä.”
Olli puolestaan tunnustaa väriä – vai pitäisikö sanoa nimeä – yhä. Hän ei halua tulla yhdistetyksi Paavoharjun myöhempään ja synkempään tuotantoon, kuten Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne -albumiin.
”Olen mieluummin hempeä ja lempeä”, Olli Ainala kuittaa.
Hänelle Paavoharju on menneisyyttä, silloisen kaveriporukan hauskanpitoa ja yhdessäoloa. Mutta – Lauri-veljen sanoin – ”ilman Ollia Paavoharjua ei mitenkään olisi”.
Trilogian päätösosa
Neljä täyspitkää – Ainala ei laske Happiness-levyä varsinaiseksi Paavoharju-levyksi – pari EP:tä, pari kokoelmaa, pari singleä, yksi live. Siinä Paavoharjun nyt valmis tuotanto, joka on kokeellisuudestaan huolimatta myös temaattisesti ja esteettisesti eheä kokonaisuus.
Jenni Yaber toteaa taiteellisen vision ja tuotannon olleen alusta asti Laurin käsissä.
”Musiikin yhtenäisyys on pitkälti hänen käsialaansa. Jokaisella levyllä yhteistyökuviot, tekijät ja tuotantotavat, sekä tyylikeinot ovat olleet erilaisia. Paavoharju on mielestäni erään musiikillisen ja äänitaiteellisen erityislahjakkuuden aikaansaannos kaikkien tuttavuuksien ja yllätyksellisten kumppanien tuella.”
Sysäys viimeiselle albumille olivat Savonlinnasta hylätystä Solmun talosta löytyneet lasinegatiivit.
”Yhdessä vielä käyttämättömien matskujen kanssa ne olivat katalyytti. Tuli fiilis, että täytyy tehdä jatko-osa kahdelle ekalle albumille (Yhä hämärää ja Laulu laakson kukista), ja sillä on täysin perusteltua käyttää vanhaa nimeä.”
Yön mustia kukkia -albumilla on pätkiä Yaberin itse vuosituhannen alkupuolella nauhoittamista lauluista, ja Taas pyörteisiin eksyn -kappaleen pianopohja on äänitetty kesällä 2005. Albumin päälaulaja on Anniina Saksa, joka on myös sanoittanut valtaosan kappaleista.
”Mutta nyt kaikki vanhat matskut on käytetty. Samalla porukalla tehdään yhä musaa, mutta vähän erilaista, ilman vanhan nimen painolastia. Jatkossa voidaan tehdä ihan mitä huvittaa.”
Musiikin teko ei lopu. Parhaillaan Lauri Ainalalla on ”Shadowsia ja Burialia” yhdistävä projekti Saksan, Johannes Pitkäsen ja viulisti Teemu Eerolan kanssa. Nimeksi sille on mietitty Mustaksimuuttuvaista. Saksan kanssa he ovat myös Band of Weeds -yhtyeessä.
Lauri Ainala on myös ääni- ja videotaidetta tekevä apurahataiteilija ja kirjailija. Hän on muun muassa ohjannut Unien Savonlinna -kollaasidokumentin ja julkaissut Tuote-kirjan.
Kirjallisuudesta puheen ollen, mikä juttu tämä Edith Södergran -fanitus on? Modernistirunoilijan säkeitä on päätynyt useammallekin Paavoharjun albumille.
”Södergranissa on jotain samanlaista fiilistä ja maailmaa mitä meillä. Sellaista uskonnollisuutta, joka on kuitenkin aika epämääräistä ja kaukana perinteisestä suomalaisesta luterilaisesta uskonnollisuudesta. Vahvaa tunnetta”, Ainala miettii.
Viimeisen levyn Maailma jota ei ole viittaa tietenkin Södergranin runoon Maa jota ei ole.
”Maailma jota ei ole on viittaus myös Yhä hämärää -levyn ekaan biisiin Ikuisuuden maailma (instrumentaali)”, Ainala jatkaa ja paljastaa: ”Södergran-osuudethan on tehty puhesyntetisaattorilla. Kukaan ei ole vielä tajunnut sitä.”
Ehkä jotain yhteistä on myös tietynlaisessa outouttamisessa. Siinä, että maailmaa katsotaan aina kuin ensimmäistä kertaa.
”Kai mun tekemisissä on ylipäänsä jotain sellaista pyrkimystä, ettei halua elää sellaista arkista ja banaalia… Että kaikissa tekemisissä on sellainen pohjavire, ettei ota mitään itsestäänselvyytenä. Se saattaa olla aika rasittavaakin välillä, tehdä asioita eri tavalla, jo ihan konkreettisesti resursseihin liittyen. Viimeksi keksin, että polttopuuta on helppo dyykata purkutaloista. Vessanpöntönkin olen dyykannut.”
Haluaako Lauri Ainala sanoa vielä johonkin painavan sanansa?
”Kaiken ovat paskoneet nuo hallituksen tyypit. Eniten on vituttaneet nuo kristillisdemokraatit, kun ne ovat niin kaukana siitä, mitä kristillisyys on. Vituttaa sellainen kaksinaamaisuus ja tekopyhä paskanjauhanta. Mun vanhemmat on olleet aika uskovaisia, mutta myös vahvasti vasemmistolaisia. Äitini oli hyvin köyhästä kommunistiperheestä. Se, mitä Raamatussa Jeesus puhuu vaikka rikkaista, on aika toista, mitä nämä puhuvat.”
