Söpöä uhkaa

Teksti ja kuva Sanna Taikina

Emma Ainala on yksi tämän hetken kiinnostavimpia suomalaisia kuvataiteilijoita. Hän käsittelee töissään muun muassa naiseutta, seksuaalisuutta, ihmissuhteita, valta-asetelmia ja eskapismia.

Emma Ainala (s. 1989) istuu kodissaan Savonlinnassa muumioitunut kissa sylissään. Kissa on nostettu sisustuksesta esiin valokuvausta varten. Ainala asuu vanhassa puutalossa. Sisältä talo on vuorattu arvoituksellisilla ja kauniilla tapeteilla kuin Dario Argenton elokuvista. Kissan muumio löytyi erään hylätyn talon alta, joita Savonlinnassa oli vielä joku aika sitten runsaasti. Ennen uskottiin, että talon perustusten alle haudattu kissa tuo vaurauden kotiin.

Söpöjä mutta uhkaavia ovat myös Ainalan maalausten aiheet. Jos ei anna pastellin sävyjen ja herttaisuuden runsauden sumentaa, löytää hahmoista myös kohtalokkuuden ja tuskaisuuden. Työt ovat ajan kuvastin, ja niiden symbolit resonoivat erityisesti ­milleniaalien lapsuuden tunnemaisemien kanssa.

Ainalan tajunnasta ja muistoista kumpuaa yhdeksänkymmenluvun estetiikkaa. Se näkyy töiden teemoissa.

”Muistan ajan, kun kaikki oli hyvin, Jumala oli olemassa, ja ihmiset olivat hyviä. Olen kristillisestä kodista, joten minut on kasvatettu sellaiseen maailmaan. Siinä on myös hyviä puolia. Ylipäätään maailma ei ollut näin pirstaloitunut. Sellaisessa maailmankuvassa koin eheyttä”, Ainala kertoo.

Kuva: Sanna Taikina

Kun Ainalalle luettiin vielä lasten Raamattua, oli hänellä myös tapana piirtää Disneyn klassikoita mallista. Hän pysäytti VHS-videonauhurilla pyörineen piirretyn elokuvan mieleisessä kohdassa ja piirsi lyijykynällä kuvaa paperille satoja kertoja. Videonauhuri oli harvinaista. Oli lama ja perheellä ei ollut varaa omaan nauhuriin, joten isä vuokrasi sellaisen silloin tällöin.

”Minulla on sisäinen pakko tehdä kuvia. Kai se on jäänyt minulle jonkinlaiseksi tunteiden käsittelykeinoksi”, Ainala miettii.

Hän arvelee nostalgiakuvaston tunnelmoinnissa olevan kyse aikuisuuteen liittyvien negatiivisten mielikuvien kieltämisestä, sekä siitä, että tulevaisuus ei näyttäydy kovin valoisana.

”Kun nyt aikuisena mietin populaarikulttuurin syöttämiä malleja, niin kyseenalaistan aika pitkälle kaikki omat käsitykset esimerkiksi romanttisesta rakkaudesta. Se on aika pelottavaa”, Ainala toteaa.

Töidensä aiheita Ainala ei päätä etukäteen, vaan ne kehittyvät prosessin myötä.

”Tunnistan kyllä niin sanottuja Heureka!-hetkiä. Ensin tulee näky, mutta se ei ole vielä valmis idea. Siitä alkaa jännittyneen innostunut prosessi kohti sitä, että teen sen näkyväksi.”

Prosessi tuottaa edetessään lisä­yhteyksiä kohti valmista teosta. Edellisessä näyttelyssään Soft Hardcore, joka oli marraskuussa Helsinki Contemporary -galleriassa, Ainalalla oli esillä myös keraamisia esineitä. Näyttelyn kritiikit olivat kiittäviä.

Sosiaalisessa mediassa Ainalalla on menossa omaa luokkaansa oleva unelias performanssi. Se on kuin maalaus, joka liikkuu hieman. Ainala tutkii töissään myös sosiaalisen median luonnetta ja väitettä, että näytämme siellä vain parhaita puolia itsestämme.

”Mutta niinhän teemme myös oikeassa elämässä, ja kaikki sosiaaliset suhteet ovat oikeastaan peili itsestämme. Pidämme itseämme paljon enemmän silmällä silloin, kun tiedämme, että meitä tarkkaillaan.”

Myös erilaiset suhtautumistavat naisten seksualisointiin kiinnostavat. Kiinnostavaa on ristiriita, joka syntyy siitä, että seksualisointiin suhtaudutaan hyvin eri tavoin riippuen, onko seksualisointi lähtöisin naisista itsestään vai ulkoapäin tullutta. Ainalan mielestä ilmiö korostuu perinteisen median ilmauksissa.

Suurten yksityisnäyttelyiden toteuttaminen on Ainalan mukaan raskasta ja niiden jälkeen tulee aina pienimuotoinen romahdus. Mutta edellisen projektin loputtua täytyy käydä jo seuraavan kimppuun. Ainala aloittaa työskentelyn rakentamalla uusia pohjia maalauksilleen. Mekaaninen käsityö pohjien parissa on puuhastelua, joka rauhoittaa. Samalla voi antaa itselleen tilaa, ja antaa uusien asioiden syntyä puristamatta.

Kun on isojen kokonaisuuksien haltuunoton vaihe, Ainala stressaa. Epävarmuutta, joka syntyy töiden jatkuvuuden jäsentämisestä ja ennakkosuunnittelusta, on vain siedettävä.

”Vasta loppuvaiheessa huomaan, että mitkä aiheet nousevat. Ne ovat lopulta aiheita, jotka ovat olleet elämääni ja tunteitani. Pystyn verbalisoimaan ne vasta lopuksi”, Ainala sanoo.

Ainalan väri­paletti on muuttunut kausittain. Se on liukunut Kuva­taide­akatemia-aikojen ruskeista seepia­nostalgioista viimeisimpien näyttelyjen rohkeisiin sävyihin.

”Olen mennyt sellaisille alueille, että voi kysyä, ovatko ne tavallaan rumia, koska ne ovat niin puhtaita ja räikeitä. Halusin venyttää sitä, mikä on harmoninen tunnelma ja mikä ei ole”, Ainala sanoo.

Esimerkkinä värien käytöstään Ainala mainitsee pinkin, joka itsessään edustaa tyttöyttä ja söpöyttä, mutta yhdistettynä röyhelöihin, se tuo hänen töihinsä oudon lihallisen tunnelman.

”Johonkin värimaailmaan voi liittyä tarve päästä eroon vanhasta ja halu käyttää muita työkaluja”, Ainala sanoo.

Ainalalle paras hetki työssä on se, kun kokonaisuus alkaa hahmottua, mutta mitään ei ole vielä lyöty lukkoon ja materiaalia on ympärillä paljon.

”Ei ole kiire ja työ on hyvässä vauhdissa. Tuolloin kokee, että tekeminen sujuu, eikä ole ihan pihalla. Eikä ole vielä kiire tuottaa näyttelyyn valmista materiaalia, koska siitä nousee kauhu.”

Alunperin Jyväskylästä kotoisin oleva Ainala lähti Savonlinnaan kuva­taidelukioon, jonka jälkeen hän opiskeli Kuvataideakatemiassa Helsingissä. Takaisin Savonlinnaan hän muutti heti valmistumisensa jälkeen vuonna 2013.

Vuokrien edullisuus Savonlinnassa mahdollistaa taiteilijalle kunnolliset työskentelytilat.

”Koen, että urani kannalta yksi merkittävimmistä asioista on asua täällä. Jos asuisin Helsingissä, minun pitäisi maksaa asuminen ja työhuone erikseen. Pystyisinkö edes elämään apurahalla? Pystyisinkö tekemään niin paljon taidetta, kun minulla on myös perhe?” Ainala miettii.

Vaikka Savonlinna on kooltaan pieni, löytyy sieltä saman­henki­syyttä.

”Olen huomannut, että tänne muuttaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita vaihtoehtoisemmasta tavasta elää. Asuminen ei maksa täällä niin helvetisti, että kaikki vapaa-aika pitäisi uhrata sille’’, hän sanoo.

”Riittää, että käyn keskimäärin kerran kuussa Helsingissä. Suurin osa ystävistä asuu siellä, ja minua kiinnostaa käydä keikoilla ja teatterissa. Netin takia sijainnilla ei ole enää niin paljon merkitystä, kuin oli joskus aikaisemmin’’, Ainala perustelee.

Toinen Savonlinnan hyvä puoli on häiriötekijöiden vähyys.

”Suhteeni tähän kaupunkiin on lähtökohtaisesti sellainen, että olen täällä tekemässä taidettani. Olen nähnyt Savon­linnan viehättävänä aave­kaupunkina”, Ainala toteaa.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta & Anarkiaa 2019
Etnosoi 2019