Kun Venäjästä on kyse, käsite ’maaseutu’ merkitsee hyvin erilaista paikkaa seudusta riippuen. Se voi olla Karjalan metsää, viljavaa mustan mullan maata lähellä Ukrainaa tai mitä rankinta Stalinin vankileirien raunioiden aluetta Kolyman ”luiden tiellä” kaukana Kamtšatkan niemimaalla. Tai hurjia vuoristoja, ikiroutaa räjäyttäviä palavan jään metaaniklatraatteja Siperiassa tai suurten jokien suistoja, joilla nomadit vaeltavat poroineen öljytuhoja väistellen.
Venäjällä alkoi 1600-luvulla feodalistinen maaorjuuden aika samaan aikaan kun Länsi-Euroopassa maaorjuus loppui. Valistuksen ajan myötä Länsi-Eurooppaan oli levinnyt ajatus ihmisarvosta ja yksilön mahdollisuudesta kehittää itseään oppimalla tieteitä ja taiteita. Jean-Jacques Rousseau kohahdutti väittämällä, että kaikki ihmiset syntyvät tasa-arvoisina eli yhtä arvokkaina. Ranskalainen filosofi Voltaire kannatti ihmisoikeuksia ja uskalsi kyseenalaistaa jopa kirkon auktoriteetin. Voltairen valtiofilosofiaan kuului käsitys ”valistuneesta itsevaltiudesta”, ja tästä näkökulmasta Venäjälläkin pidettiin. Sen sijaan ajatukset yksilönvapaudesta jäivät venäläisille vieraiksi.
Venäjän maanomistajat kontrolloivat maata viljeleviä ihmisiä täydellisesti. Heillä ei ollut oikeutta muuttaa viljelemiltään alueilta. Omistava luokka puolestaan palveli tsaaria.
Venäjällä maaorjuuden lakkautti vasta tsaari Aleksanteri II vuonna 1861. Syy maaorjuuden lakkauttamiseen ei johtunut tsaarin ihmisrakkaudesta tai äkillisestä uskosta ihmisoikeuksiin vaan intelligentsijan eli kaupunkien älymystön vaatimuksista.
Vaikea uskoa, että maaseudun ahdingosta voisi repiä huumoria, mutta kirjailija Nikolai Gogol onnistui. Hän kirjoitti satiirin Kuolleet sielut, jossa hurmaava pikkuvirkamies pelaa peliä rekisteröimällä kuolleita sieluja eli kuolleita maaorjia. Teoksen Venäjä näyttäytyy pohjattoman ahneiden ja typerien ihmisten epätoivoisena koplailuna.
Intelligentsijan mielestä maaorjuus sitoi liian suurta ihmisjoukkoa. Venäjän armeija oli heikkotasoinen, tiede ei kehittynyt, maataloutta ei hoidettu hyvin, maassa vallitsi pula ruoasta ja teollistuminen eteni aivan liian hitaasti verrattuna Länsi-Eurooppaan.
Kun maaorjuus Venäjällä lakkautettiin, entisten orjien tilanne ei välttämättä parantunut. Ahneet maanomistajat pitivät parhaat maat itsellään, entiset orjat saivat kehnoimmat rippeet. Tasa-arvo oli uusjaossa edelleen saavuttamatta.
Neuvostoliiton tuhotalous
Ennen vallankumousta Venäjällä suurin osa kansasta oli köyhää ja näki nälkää. Väkivaltainen salainen poliisi kontrolloi kansalaisia, sananvapautta ei ollut, maatalous ja teollistuminen olivat edelleen kehnolla tolalla.
Vallankumouksen voisi ajatella olleen tilanteen vääjäämätön seuraus, mutta se ei kuitenkaan tuonut maalle ihmisoikeuksia ja hyvinvointia vaan monivuotisen terrorin aallon.
Vallankumouksen myötä Venäjällä syttyi sisällissota, ja sen tuoksinassa bolševikit alkoivat tuhota maaseutua. Kirjassaan Venäjän vallankumous ja sisällissota brittiläinen historioitsija Antony Beevor kirjoittaa:
”Kommunistien ruokapartiot alkoivat takavarikoida kaiken löytämänsä viljan epämääräisesti määritellyn ’ylijäämäviljan’ sijaan. Lenin kieltäytyi hyväksymästä, että pakko-otot supistivat ruuan tuotantoa hälyttävästi. Talonpoikien vastarinnan suututtamana hän vain kiihdytti sortoa. Ruokapartiot saivat käskyn värvätä köyhiä talonpoikia rikkaiden talonpoikien eli ’kulakkien’ ilmiantajiksi. Ruokapartiot koostuivat pääasiassa kaupungeissa asuvista kommunisteista, jotka eivät erottaneet toisistaan köyhiä talonpoikia, keskituloisia talonpoikia ja oletettuja rikkaita ’luokkavihollisia’. He eivät piitanneet vuoden kylvöihin tarkoitetusta siemenviljasta, vaan ainoa tavoite oli annetun takavarikkokiintiön ylittäminen.”
Vallankumouksen ja sisällissodan terrori johti nälänhätään. Tähän aikaan sijoittuvassa Boris Pasternakin Tohtori Živago -romaanissa punaisten panssarijuna kiitää kuolleiden pikkukaupunkien halki. Tohtori pakenee rakastettunsa kanssa bolševikkien kidutuksia ja toisiaan syöviä perheitä metsämökkiin kauas Uralin taakse.
Varastetut varannot
Neuvostoliittoa (30.12.1922–26.12.1991) hallitsi rautaisella otteella nimenomaan Venäjä.
Holodomor 1932–1933 oli Stalinin kiero ”maatalousohjelma”, jonka tarkoituksena oli tuhota viljavaa Ukrainan valtiota. Laaja ruoan takavarikointi ja tilojen tuhoaminen tappoi nälkätalven aikaan yli viisi miljoonaa ihmistä.
Neuvostoliittoon liitettiin viimeisinä valtiona Viro, Latvia ja Liettua, ja ne olivat myös ensimmäiset, jotka valtioliitosta erosivat. Baltian alue oli vaurasta muinaisten tanskalaisten ja saksalaisten ruhtinaiden kartanoiden maata. Neuvostoaikoina sikäläisissä kolhooseissa tuotettuja elintarvikkeita pidettiin mitä hienoimpina. Vanhat virolaiset muistelevat, etteivät he saaneet maistaa virolaista makkaraa ja juustoa ennen itsenäistymistä 1990-luvulla, koska aikaisemmin ne vietiin tärkeille ihmisille Moskovaan.
Nyky-Venäjä on sikäli palautunut Stalinin aikaan, että se tekee taas tuhojaan Ukrainassa. Kaappamalla mustan mullan maan viljavarannot se kiristää koko maailmaa.
Kirjoitus on Voiman Vlast!-sarjaa. Siinä julkaisemme Venäjää, Ukrainaa ja Valko-Venäjää sekä alueiden sotaa, konflikteja ja ihmisoikeuksia käsitteleviä juttuja. Sarjan toimittamista on tukenut Kordelinin säätiö.
