Ihminen on osa luontoa ja silti erillinen siitä. Elämme yhdessä meissä kihisevien bakteerien ja muiden eliöiden kanssa. Villissä luonnossa eläminen onnistuu enää harvalta. Ihminen on karvaton, lyhytkyntinen apina eikä pärjää metsässä pitkään ilman ruokaa ja juomaa. Vaikka kuinka ajattelisin, että olen samaa luontoa kuin tuo mustarastas, joka laulaa oksalla, tosiasia on se, että hän voi viettää yönsä puussa, mut mää en.
Aloitin luonto- ja ympäristöneuvojan opinnot vuonna 2020 koronavirusepidemian riehuessa pahimmillaan. Rakastin opiskelua, ja kirjasin tarkkaavaisena ylös opettajieni puheita. Esitelmäni Suomen pienimmästä nisäkkäästä, kääpiöpäästäisestä, muodosti lähtökohdan kaunotietoluontokirjalle Luonnos ja sen sisarteokselle Jatkos. Käsittelen niissä luontoa huumorin ja runollisuuden keinoin – ja kerranki ihan kirjakiälel enkä täl rakkaal lounaismurttel.
Olen aina möyrinyt maassa, istunut nurmikoilla ja pyyhältänyt pensaikoissa. Vuosia sitten sairastin borrelioosin, joka selättyi antibiootein. En kuitenkaan suostu muuttamaan tapojani. Mialummin kualen, ko lopetan niityil kiärittelemise!
Rakastan lounaissuomalaisia lehtometsiä, joissa kasvaa pähkinäpensaita, vaahteroita ja tammia. Hämärät sammalmetsät ja lähdeympäristöt ovat erityisen lähellä sydäntäni. Metsässä kukaan ei kommentoi olemistani, eikä minun tarvitse kommentoida kenenkään muun olemista. Eliöt eivät vaadi minulta mitään vaan pikemminkin pelkäävät minua. Se, että ihminen aiheuttaa vahinkoa luonnossa, surettaa minua. Aina kun tramppaan metsässä neljänkymmenen numeron saappaissani, huokaan, että minusta olisi vähemmän haittaa, kun pysyisin kotona vain, enkä talloisi näitä kymmenesosamillin vuosivauhdilla kasvavia jäkäliä.
Elonkehän idea on se, että saamme puista ja kasveista happea ja ravintoa. Silti suhtaudumme puihin usein pelkkinä koristeina tai taloudellisina resursseina. Kannatan Elokapinan toimintaa, ja pidän sen yhteiskunnallista merkitystä tärkeänä. Luontosuhteemme ei voi perustua vain taloudellisiin näkökohtiin. En kuitenkaan koe mielenosoituksiin osallistumista itselleni luontevana toimintatapana. Annan mieluummin haastatteluja, ja kirjoitan teoksissani metsäfilosofiaani. Eik seki voi muutta asioi?
Päätin keväällä 2019, etten enää lennä. Uskon, että päätökselläni on oma pieni vaikutuksensa globaaliin tilanteeseen. Pian halusin lähteä tervehtimään Skotlannissa asuvaa ystävääni. Ryhdyin valmistelemaan matkaa, mutta havaitsin, että se muodostuisi hyvin hankalaksi, ellen pyörtäisi päätöstäni. Tajusin tuolloin, että minun on todella luovuttava tietyistä asioista. Matka jäi tekemättä. No, voi olla, et suastun lentämä, jos Mediheli tule hakema rotkon pohjalt, mut muute en.
Taloudelliset voimat ovat niin vahvoja, että ne ohjaavat mielikuviamme luonnosta. ”Huvila ja huussi” -tyyppisiä ohjelmia tulisi nimittää ”Luonto ja kato” -ohjelmiksi. Niissä tärvellään luonnonympäristöjä ja annetaan ymmärtää, että pihan laittaminen edellyttää katepillarien ja tuijatrimmereiden käyttämistä. Tuottamatonta luontoa pidetään turhana pöheikkönä.
Voisiko kaupallisuuden valjastaa luonnon palvelukseen? Voisiko suojelemisen ja aidon kestävän kehityksen tuotteistaa muotihitiksi? Tällöin talous pyörisi, luonto säästyisi ja ihminen kokisi olevansa trendin aallonharjalla. Tämä on kuitenkin aika utopistista.
Tällä hetkellä minua askarruttaa eniten se, kuinka voisimme sietää paremmin toisiamme. Raivoavat sodat ovat myös suuria luonnonkatastrofeja. Sodan tuhoja Ukrainan luonnolle ei uskalla edes ajatella.
Lukutaidolla voi olla oma roolinsa näiden ongelmien ratkaisemisessa. Lukutaito kasvattaa ajattelukykyä, ja ajattelukyvyn kasvaessa ihmiset alkavat kyseenalaistaa heille syötettyä propagandaa. Kirjoista saadun tiedon lisäksi voimme syventää luontosuhdettamme kuuntelemalla ihmisiä, jotka elävät tiiviissä yhteydessä luontoon. Mitä paremmi ymmärttä luantto, sitä suuremmaks kasva halu sitä varjella!
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
