Esittävä taideKirjoittanut voima

Talvisirkuksen uusi ympäristö ja tutut tunnelmat

Uuden sirkuksen akrobatian, kerronnan ja elävän musiikin yhdistävä Talvisirkus riemastuttaa vuodesta toiseen.

Lukuaika: 3 minuuttia

Talvisirkuksen uusi ympäristö ja tutut tunnelmat

Hurjaruuthin Talvisirkus Ilossa keskityttiin vauhtia enemmän vaaratilanteisiin, mikä toki onkin sirkuksen ominta ja hykerryttävintä aluetta. Yvonne Sminkin voiman ja viehkeyden täyteinen tankotanssi oli henkeäsalpaava, ja huusimme monesti ääneen, kun esityksen klovni Vincent Martinez temppuili finaalissa culbutolla, eli nelimetrisellä tolpalla, joka on kiinnitetty 300-kiloiseen puolipallon muotoiseen alustaan. Jonglöörausta Ilossa ei ollut lainkaan eikä oikeastaan muutakaan, mitä olisi nimen perusteella voinut odottaa. Näyttävää riemukkuutta toivat mukaan Joona Huotarin suunnittelemat puvut, joiden värit ihastuttivat lapsikatsojaamme.

Yvonne Sminkin tankotanssissa yhdistyivät viehkeys, kehonhallinta ja uskomaton voima.

Liisa Risun ohjaama Ilo on ensimmäinen helmikuussa 2022 ovensa avanneessa Tanssin talossa nähty Talvisirkus. Miljöön muuttuminen tarkoittaa monia asioita niin työryhmälle kuin katsojillekin. 1990-luvulta alkaen Kaapelitehtaan Pannuhallissa ja Suvilahden Kattilahallin väistötiloissa vierähtäneiden vuosien jälkeen uudet tilat tarjonnevat mahdollisuuksia, joita aikaisemmin ei ole ollut. Kattilahallin mataluuden kompensoinut sivuttaisliike on vaihtunut Tanssin talon suuren Erkko-salin mahdollistamaan korkeuteen, joka onkin tuttua vanhasta Pannuhallin tilasta. Korkeaa tilaa hyödynnettiin muun muassa huikeissa ilma-akrobatia- ja tankonumeroissa.

On ilmeistä, että koreografi ja esiintyjät nauttivat monin tavoin esiintymislavasta, joka ei esimerkiksi ole täynnä betonitolppia. Katsomosta käsin uusi tila ei kuitenkaan vielä näyttänyt arvoaan. Robustin, 1900-luvun alkupuoliskolla valmistuneen tehdasmiljöön jälkeen uusi ympäristö vaikuttaa tehokkaalta ja järkevältä, ja samalla hieman hengettömältä. Kerrostumien rakentuminen ottaa aikansa, ja tulevina vuosina työryhmätkin epäilemättä löytävät kiinnostavia ja yleisölle näyttäytyviä tapoja hyödyntää uusien tilojen mahdollisuudet.

Keskitytään olennaiseen

Ilon dramaturgia tuntui vaivattomalta, esitystä sitovat tekijät kulkivat mukana luontevasti. Teemaa lähestyttiin kiinnostavasta suunnasta, ei alleviivaten. Raikkaasti mukana ei ollut mitään joulusta muistuttavaakaan. Liikuttiin talvimyrskyisellä merellä, pilvenhattaraisella sinitaivaalla ja öisissä maisemissa. Joona Petterssonin videosuunnittelu toi tunnelmiin merkittävän lisän ja nosti kohtauksia selkeästi omaäänisiksi.

Esityksessä riittää liikettä, ilmaa, väriä ja iloa. Esityksen jälkeen on vaikea kuvitella minkään maailmassa olevan hauskempaa kuin se, mitä esittäjät saavat (ja osaavat!) lavalla tehdä.

Puhetta esityksessä ei juuri ollut eikä yleisöön erityisemmin haettu kontaktia, mikä oli varsin tyylikäs ratkaisu. Ehkä frontaalikatsomon vuoksi syvyysvaikutelma oli erilainen kuin vanhojen tilojen hevosenkenkäkatsomossa, kolmiulotteisempaa lavaolemista syntyi lähinnä Arctic Ensemblen pariakrobatia- ja heittonumeroissa. Herääkin kysymys, kaipaako liikkeeseen perustuva sirkusesitys areenamaisemman näyttämön imeäkseen katsojan osaksi esitystä.

Äänimaailman rooli korostui: Iiro Ollilan Sirkusorkesterille säveltämä musiikki väritti esityksen osia ja loi yhtenäisyyttä. Paikoin tosin harmitti, että miehisten kehojen numerot saivat vetävämmän säestyksen. Sen sijaan feminiinisten kehojen numeroissa musiikki oli turhan haikeaa, jopa draamatonta, mikä korostaa ajatusta naisista kauniina ja sensuelleina ja miehistä vahvoina ja/tai humoristisina hahmoina.

Ashnafi Dejenen tikapuunumero yhdisti kehonhallinnan ja slapstick-huumorin. Vaikka tilanne oli selvästi jatkuvasti hallussa, oli katsojan vaikea olla kokematta kauhua esiintyjän puolesta. Kauhun tunteen katkaisi kuitenkin toistuvat naurunpyrskähdykset.

Kauhistuttavaa taidokkuutta

Esiintyjät olivat uskomattomia. Lapset nauttivat erityisesti Ashnafi Dejenen oikeasti pelottavan näköiseksi saadusta tikapuutemppuilusta ja Pihla Ojalan keinutrapetsista, josta tuli mieleen lentämistä (taidokkaasti) harjoitteleva linnunpoika. Jälkimmäisessä kuultu Joy Is My Name -kappale oli esityksen harvoja kohtia, joissa kuultiin enemmän sanoja: laulun teksti oli lainattu William Blakelta.

Ilo on virtaviivainen ja kosiskelematon esitys, jossa saa myös nauraa – mutta ei liikaa.

Liisa Risu: Talvisirkus Ilo. Tanssin talossa, näytökset 29.1. saakka.

  • 7.1.2023
  • Kirjoittanut voima