“Urheilun avulla kansamme parhaaksi”, lukee Lauri “Tahko” Pihkalan muistomerkissä, joka seisoo Helsingin olympiastadionin kupeessa.

Pihkala oli urheilumies, joka vaikutti kiivaimmillaan sotien välisenä aikana. Parhaiten hänet muistetaan pesäpallon keksijänä ja koululaisten hiihtoloman alullepanijana. Pihkalan urheiluinnostuksen taustalla oli nationalismi ja jopa rodunjalostukselliset ajatukset. Kansallislajin isä ihaili esimerkiksi natsien kykyä ponnistaa terve kansakuntansa suureen sotaan. 

Pihkala ei kuitenkaan ollut ainoa eikä viimeinen, joka halusi tehdä suomalaisista nopeampia, korkeampia ja voimakkaampia urheilun avulla. Suomalaista kansakuntaa on rakennettu urheilukentillä hartiavoimin. Kirjaimellisesti.

Imagovoittoja urheilukentillä

Tutkija Jouko Kokkosen mukaan Suomessa kansakunnan rakentaminen urheilun keinoin liittyi ensisijaisesti olympialaisiin. Ensin Suomi sai kilpailla omana joukkueenaan, erillisenä Venäjän keisarikunnasta. Se oli yksi poliittinen voitto. Toinen oli itse urheilumenestys. Vuoden 1912 olympialaisissa Suomen joukkue saavutti 26 mitalia, kun Venäjä sai vain viisi. ”Sillä saavutettiin huomiota juuri siellä missä haluttiinkin, eli länsimaissa. Paavo Nurmi oli 1920–30-luvulla Sibeliuksen ja Mannerheimin ohella tunnetuin suomalainen maailmalla. Muita ei sitten juuri tunnettukaan”, Kokkonen kuvailee.

Kokkonen on liikunnan ja urheiluhistorian dosentti Jyväskylän yliopistossa ja väitellyt nationalismin ja urheilun yhteydestä. Hänen mukaansa Suomessa tehtiin itsenäistymisen jälkeen päättäväistä liikuntakasvatustyötä. Vaikka kansaa oli rakenneltu jo 1800-luvun puolella, nyt tarvittiin elinvoimaista, hyvinvoivaa – jalostettua – kansaa. Kun kansakoulujärjestelmää luotiin, siinä oli alusta asti mukana voimistelua ja pian myös hiihtoa. 

“Jos ajatellaan sitä, miten hahmotettiin syntyvää kansakuntaa, kyllä terveiden suomalaisten tavoittelu oli yksi tärkeä tekijä. Rotuopin pohjalta se ponnisti, sillä eugeniikka oli aika läpileikkaavaa kaikissa länsimaissa”, Kokkonen sanoo. Eugeniikka eli rodunjalostusoppi tosin nojasi Charles Darwinin evoluutioteoriaan. Pihkala ja kumppanit, ja sen myötä suomalainen liikuntapolitiikka, uskoivat enemmänkin siihen, että hankitut ominaisuudet, kuten hyvä fyysinen kunto, pitävät kansan terveenä. Hyvä fyysinen kunto ei kuitenkaan periydy, joten rodunjalostus oli siinäkin mielessä jo lähtökohtaisesti epäonnistunut ajatus.

Vaikuttamista biopolitiikan keinoin

Suomalaisen kansan jalostamisen voi tulkita olleen lähempänä ranskalaisen filosofi Michel Foucaultin 1970-luvulla tunnetuksi tekemää termiä biopolitiikka. Siinä kansallisvaltio kerää kansalaisistaan tilastotietoa ja pyrkii sitten poliittisin päätöksin esimerkiksi vähentämään lapsikuolleisuutta ja pidentämään eliniänodotetta. Foucault’n mukaan erityisesti 1800- ja 1900-luvuilla harjoitettu kallonmittailu oli biopolitiikan yksi vaihe, jonka jälkeen siirryttiin hienovaraisempiin keinoihin.

Biopolitiikassa ihmisiä halutaan hallita nimenomaan biologisena lajina. Siltä sotienvälinen Suomi kansakouluineen, neuvoloineen ja liikuntakasvatuksineen kuulostaa. Mutta vaikka Suomi halusi biopolitiikalla vaikuttaa kansalaisiinsa, se halusi myös parantaa mielikuvaa, joka muilla mailla oli siitä. “Suomalaiset joutuivat todistelemaan rotuopin ilmapiirissä, että emme ole mongoleja tai aasialaisia. Sen ajan kirjallisuudessa ja lehdistössä haettiin suomalaisen urheilumenestyksen ja barbaarisen alkuvoiman selitystä Aasian suunnalta. Suomalaisten piti osoittaa itsensä läntiseksi kansaksi”, sanoo Kokkonen.

Toisen maailmansodan jälkeen urheilussa vahvasti mukana ollut maanpuolustuskulma painui taka-alalle.

Siksi Suomi panosti vahvasti olympialaisiin. “Niinkin jalo asia kuin olympiaurheilu kertoi muille maille meidän sivistyksestämme.”

Toisen maailmansodan jälkeen urheilussa vahvasti mukana ollut maanpuolustuskulma painui taka-alalle. Siinä missä Tahko Pihkala oli ennen sotia kirjoitellut pesäpallon sääntöjen ohelle ryssittelyllä höystettyä selostusta lajin sopivuudesta sotilastaitojen harjoitteluun, oli hän nyt työtön urheiluvaikuttaja. Nationalismi ei ollut suuressa huudossa. “Urheilu säilytti siinä mielessä kuitenkin asemansa, että se oli yksi ainoita elämän osa-alueita, jossa jonkun verran pystyi näyttämään kansallisia värejä. Paikoin pystyttiin myös kamppailemaan neuvostoliittolaisten kanssa, jos nyt ei kuitenkaan puimaan nyrkkiä”, Kokkonen sanoo.

Urheilun ja liikunnan merkitys kääntyi rodunjalostuksesta kansanterveyteen. Se näkyi hyvinvointivaltion rakentamisessa ja 1960–70-lukujen yhteiskuntapolitiikassa, kun lisääntyneen vapaa-ajan täytteeksi tarvittiin jotakin. Suomessa valtiovalta tarjosi ratkaisuksi liikuntaa ja rakensi paljon liikuntainfrastuktuuria. Vuosisadan alkupuoliskolla köyhässä Suomessa oli voitettu kultaa pitkillä juoksumatkoilla, sillä niiden harjoitteluun ei tarvitse kenttiä, ratoja tai halleja. Nyt alettiin tehdä puitteita myös muunlaiselle liikunnalle, jotta kansa voisi hyvin, olisi terveenä ja eläisi pitkään. Biopolitiikkaa parhaimmillaan. 

Hyötypuheen pitkä kaari

Nykyään on tapana kauhistella sitä, kuinka nuoret eivät pääse kyykkyyn tai kuinka varusmiesten Cooper-tulokset ovat huonontuneet. Jouko Kokkosen mielestä Suomen liikuntahistorian huomioon ottaen huoli nykyisten suomalaisten kunnon romahtamisesta on liioiteltu. Hän muistuttaa, että 1930-luvulla lähes viidennes kutsuntaikäisistä jouduttiin hylkäämään fyysisesti heikkoina esimerkiksi aliravitsemuksen takia.

”Nyt verrataan nykyisiä tuloksia 1970–80-lukujen tilanteeseen, jolloin varusmiesikäiset olivat varttuneet yhteiskunnassa, jossa oli riittävä ravitsemus, kohtalaisen hyvät asuinolot ja kehittynyt terveydenhuolto, mutta ei sellaista viihde- ja mediamaailmaa kuin nyt on. Kun verrataan tuollaiseen absoluuttiseen huippuun, totta kai saadaan laskevia tuloksia. Jos tämä jatkuu samalla käyrällä, onhan se huono asia. Mutta eiköhän se tasaannu jossain vaiheessa”, Kokkonen sanoo.

Pesäpallon pelaaminen on elämys, mutta Pihkalalle se oli myös valmentautumista käsikranaatin heittämiseen ja suojaan syöksymiseen.

Hän on sitä mieltä, että suomalaista liikuntapolitiikkaa on pitkään vaivannut hyötypuhe. Historiassa urheilulla on ollut välinearvo, mutta viime aikoina sille on nähty kiihtyvästi myös rahallinen arvo. ”Suomessa on vallalla hyvin voimakas kamreerimainen ajattelu. Yritetään osoittaa asioiden rahallista hyötyä ja vääntää kaikki rahaksi. Sanotaan, että kun sijoitat euron liikuntaan, saat neljä takaisin. Sellaisia vaikutussuhteita on ihan mahdotonta osoittaa. Enemmän pitäisi painottaa elämyksiä.”

Tahko Pihkalakin etsi hyötyä urheilusta. Pesäpallon pelaaminen on elämys, mutta Pihkalalle se oli myös valmentautumista käsikranaatin heittämiseen ja suojaan syöksymiseen. Maanpuolustus ja terve kansa ovat vaihtuneet rahan tuottamiseen, mutta sama ajatus urheilusta kansalle saatavasta hyödystä pysyy. 

Onko siinä Tahkon perintö? Ainakin retoriikka on osittain samaa, huokaa Kokkonen. “Se ajatus kansasta pysyy. Edelleen yritetään tarkastella liikunta-asioissa kansakuntaa kokonaisuutena. Se on tämän päivän oloissa sula mahdottomuus, sillä meillä on niin monenlaisia ihmisiä ja niin monenlaisia liikunnan tarpeita.”

Artikkeli julkaistiin ensin maksumuurin takana 17.5.2023. Teksti avattiin kaikille lukijoille 7.6.2023. Haluatko sinäkin saada ensilukuoikeuden osaan Voiman verkkoartikkeleista? Tee Voimajengi-tilaus alk. 3€/kk.

Lue myös

Peiliin katsomisen paikka – Mikä on pesäpallon merkitys nyt ja tulevaisuudessa?