Pidän jalkapallosta, mutta en oman maani jalkapallosta. Yritän siis olla analyysissani puolueeton. Synnyin Perussa, Etelä-Amerikan kolmanneksi suurimmassa valtiossa. Kaikkien yllätykseksi pääsimme jalkapallon MM-kisoihin vuonna 2018, jolloin ilmeni, että maanmieheni ovat planeetan raivokkaimpia jalkapallofaneja. Monet omistautuivat fanitukselle niin, että jättivät työnsä, myivät autonsa ja ottivat pankkilainaa voidakseen matkustaa Putinin maille tukemaan maajoukkuetta. New York Timesin arvion mukaan Moskovan kaduilla oli mekkaloimassa 35 000 perulaista fania.
Emme selvinneet Venäjällä ensimmäisestä karsinnasta eteenpäin, mutta kilpailut osoittivat, että mikään ei saa meitä unohtamaan omaa ”kolmannen maailman todellisuuttamme” paremmin kuin jalkapallo. World Inequality Lab nimittäin kertoo, että vuonna 2023 Peru, Chile, Meksiko ja Brasilia – maanosani suuret jalkapallomaat – pitävät kärkisijoja maailman epätasa-arvoisimpien maiden listalla. Havaintoni kumpuavat tästä.
Eurosentrismiä vai opportunismia
”Eteläamerikkalainen jalkapallo ei ole kehittynyt yhtä tasokkaaksi kuin Euroopassa”, sanoi ranskalainen hyökkääjä Kylian Mbappé ennen Qatarin MM-kisoja vuonna 2022. Hän tarkensi väitettään: hänen mukaansa ”vanhalla mantereella” pelataan korkean tason otteluita, joihin Brasilialla ja Argentiinalla ei ole asiaa.
Teknisessä mielessä hän ei valehdellut, koska Eurooppa on saavuttanut eniten voittoja kahden viime vuosikymmenen aikana: ennen viime vuotta se oli voittanut maailmanmestaruuden neljä kertaa peräkkäin. Vain Lionel Messin luotsaama Argentiina pystyi rikkomaan tämän kaavan Qatarissa 2022.
Mutta tilastollinen analyysi tämän vuosisadan otteluista ─ Pauta-urheiluportaalin tilastojen mukaan ─ osoittaa, että eurooppalaiset seurat ja maajoukkueet ovat osallistuneet ja voittaneet eniten puolivälieriä, neljännesvälieriä, välieriä ja finaaleja. Eurooppa menee latinalaisamerikkalaisten maiden edellä.
Maanosia pidetään kuitenkin historiallisesti toistensa pahimpina vastustajina, koska jompi kumpi on aina voittanut maailmanmestaruuden. Näillä mantereilla jalkapalloa pelataan kuitenkin täysin eri lähtökohdista. Latinalaisessa Amerikassa pelaaja voi lahjakkuutensa avulla paeta sitä yhteiskunnallista todellisuutta, johon on syntynyt.
Jos olet latinopelaaja, joka pääsee pelaamaan arabimaihin, Eurooppaan tai aasialaisiin seuroihin, olet sankari. Seuraavan kerran kun kotikulmilla pelataan jonkin merkittävän mestaruussarjan ottelu tai saat kutsun maajoukkueeseen, ansaitset rahan ohella jotakin korvaamatonta: maanmiestesi varauksettoman rakkauden. Sinua lähestulkoon palvotaan ja halutessasi voit heittäytyä poliittiselle uralle milloin tahansa – näitä tapauksia on paljon.
Brasilialaisia, argentiinalaisia ja uruguaylaisia jalkapalloilijoita pelaa Euroopassa parhaillaan valtava määrä. Mantereemme ei onnistu pitämään parhaita pelaajiaan itsellään, koska yritykset ovat niin korruptoituneita ja valtion instituutiot niin heikkoja.
Latinalaisamerikkalaisilla jalkapallon kattojärjestöillä on kyseenalainen maine, mikä ei ole salaisuus etenkään Brasiliassa, Argentiinassa ja Urugyussa. Seurat ovat pääasiallisesti kiinnostuneet pelaajien kauppaamisesta, koska ne saavat elantonsa siitä. Tässä valossa ei ole yllättävää, että Etelä-Amerikan turnausten ja liigojen kuten Mestarien liigaa vastaavan Copa Libertadoresin taso on matala. Siksi Mbappén sanat olivat meille hirvittävää todellisuutta.
Markkinavoimia vai hyväntekeväisyyttä?
Käyvätkö jalkapalloseurat ihmiskauppaa vai tarjoavatko ne hienoja mahdollisuuksia lahjakkaille lapsille? Tämä on veteen piirretty viiva.
Latinalaisen Amerikan karun todellisuuden vuoksi moni vanhempi katsoo, että 7–8-vuotiaasta lähtien lapsen kannattaa ponnistella mieluummin rankoissa urheiluharjoituksissa kuin opiskella koulussa, koska koulutus ei takaa sosiaalista nousua. Vanhemmat valitsevat mieluummin urheilun, vaikka kyse on vain teoreettisesta menestymisen mahdollisuudesta.
Julkisuudessa ei kerrota niistä sadoista alaikäisista urheilijoista, jotka ovat työskennelleet unelmiensa eteen kurinalaisesti, mutta jotka eivät ole onnistuneet lunastamaan odotuksia Euroopassa, vaan heidät on lähetetty takaisin kotimaihinsa kuin käytöstä poistetut tavarat. Kun 11-vuotias Messi sai kiinnityksen Barcelonaan, hänen ostosopimukseensa kuului, että hänen tulee sitoutua kasvuhormonihoitoon. Näin tuleva jalkapallotähti kasvaisi tarpeeksi, että voisi pelata korkeammissa liigoissa.
Järjestelyitä kritisoidaan laajasti, koska ne muistuttavat enemmän ihmiskauppaa kuin reilua urheilusopimusta.
On myös tavallista ”ostaa oikeudet” tiettyyn lapseen, jotta hänet voidaan myöhemmin siirtää toiseen seuraan, joka haluaa hänet haltuunsa. Näitä järjestelyitä kritisoidaan laajasti, koska ne muistuttavat enemmän ihmiskauppaa kuin reilua urheilusopimusta.
Ironista kyllä, Messin pitkäaikainen seura Barça on jo 16 vuoden ajan tehnyt yhteistyötä Unicefin kanssa. Lasten auttamiseen keskittyvä humanitaarinen järjestö sai lahjoituksia jalkapalloseuralta ja sen logo koristi pelipaitoja pitkään. Nykyisin sponsorijärjestely on vaihtunut ja pelipaidoissa on YK:n pakolaisjärjestö ACNURin logo, joka sopii paremmin sodan aikoihin.
Päällisin puolin näyttää siltä, että tässä yhteistyössä voittavat kaikki – epäkohdat piilotetaan hyväntekeväisyyden avulla pois silmistä ja julkinen kritiikki vaimentuu hetkeksi. Mutta on muistettava todellisuuden varjopuolet: chileläisen toimittajan Juan Pablo Menesesin mukaan tälläkin hetkellä monien eurooppalaisten jalkapalloklubien kykyjenetsijät kiertelevät Brasilian ja Argentiinan köyhissä kortteleissa.
Jos ne löytävät tarpeeksi kiinnostavan oloisen juniorijoukkueen, ne ostavat sen itselleen ja hankkiutuvat saman tien eroon liian ylipainoisista tai ruipeloista lapsista. Sen jälkeen ne alkavat vakuutella lasten vanhemmille, että eurooppalainen fantasia on vain askeleen päässä. Aikuiset sopivat hinnoista ja uramahdollisuuksista lasten pään yli, eikä pienillä pelaajilla ole asiassa äänivaltaa.
Taktiikkaa vai estetiikkaa
Jos maailman televisioruuduilla pyörivä eurooppalainen jalkapallo on niin paljon kehittyneempää ja kaupallisempaa, eikö Latinalaisen Amerikan pitäisi pyrkiä samaan tavoitteeseen? Ei välttämättä.
Jonkin aikaa sitten törmäsin fanijoukkoon, joka oli tulossa kahden paikallisen seuran ottelusta. Jäimme keskustelemaan, ja pian ilmaan heitettiin vaikea kysymys: emmekö me pelaa eurooppalaisten tyyliin siksi ettemme osaa vai siksi ettemme halua?
Joku vastasi salamana: ”Jos kysyt meksikolaiselta, kolumbialaiselta tai argentiinalaiselta haluaako hän oman joukkueen pelaavan samalla tavalla kuin saksalaiset, hollantilaiset tai englantilaiset, vastaus olisi varmasti ei. En minäkään haluaisi.” Ryhmä pääsi muutaman minuutin sisällä samaan lopputulokseen: toki olisi hauska nähdä eurooppalaista pelityyliä myös meillä, mutta pelityylien välissä on syvä kuilu, jonka olemme itse kaivaneet.
Euroopassa jalkapalloa pelataan kurinalaisesti ja nopeassa tempossa – koska pelaajat on viritetty fyysiseen huippukuntoon – ja pelissä vallitsee hienostunut taktiikka, jossa kaikki pitävät mielessään oman pelipaikkansa hyökkääjänä tai puolustajana. Latinot toimivat lähestulkoon päinvastoin: meillä päin rakastetaan improvisointia, koska emme halua olla ennalta-arvattavia.
Saattaa kuulostaa intuition vastaiselta, mutta eurooppalainen kuri ei kiinnosta meitä – siitä ei ole hyötyä, jos olet oppinut taitosi pelaamalla katujen asfaltilla etkä urheilukentillä. Mutta tämä spontaanius toimii, koska perimmiltään juuri siksi Ronaldinho ja Messi – muiden kuuluisuuksien lisäksi – ovat päässeet eurooppalaisiin jalkapalloseuroihin: he ovat tuoneet yksityiskohtaisesti laskelmoitujen pelitaktiikoiden lomaan temppuja ja hämäyksiä, latinoiden oman mausteen, joka perustuu vastustajan hämmentämiseen ja samanaikaiseen nöyryyttämiseen. Kirjailijaystäväni kutsui tätä ilmiötä maagiseksi realismiksi: meillä on oma tarinankerrontatyylimme, omat keinomme, joilla rakennamme ottelun kulkua.
Myyteistä todellisuuteen
Latinalaisen Amerikan jalkapallofanitus lähentelee uskonnollista vakaumusta, koska siihen on kaikki syyt. Ajattele vaikka maajoukkuettasi, jonka pelaajien arvo liikkuu 10 miljoonassa dollarissa, kohtaamassa vastustajajoukkueen, jonka arvoksi määritellään 150 miljoonaa dollaria: edessäsi on nykyhetkeen päivitetty raamatullinen myytti, Daavidin ja Goljatin taistelu.
Eikä liene ole sattumaa, että tällä hetkellä eri puolilla maailmaa on pelaajia, jotka ovat ottaneet vaikutteita latinalaisamerikkalaisilta pelaajilta. Esimerkiksi vuoden 2018 parhaaksi pelaajaksi valitun, Real Madridissa pelaavan kroatialaisen Luka Modrićin tyylin sanotaan olevan liian ”latinomainen”, koska hän pelaa aikaa Lionel Messin tapaan.
Kenenkään muistoista ei myöskään haihdu australialainen maalivahti, joka Qatarin lopputurnauksessa 2022 sai koko Perun kansan itkemään. Rangaistuspotkukilpailussa Andrew Redmayne otti perulaisen maalivahdin muistiinpanopaperin, jossa vastustajan rangaistuspotkutaktikoita rankkareihin – ja viskasi sen ulos kentältä. Australia voitti meidät lopulta 5–4. Redmaynen jekku löi kaikki ällikällä, koska ensimmäisen maailman pelaajalta ei odotettu temppua, jollaisia vain veitikkamaiset latinot keksivät.
Kirjoittaja on perulainen toimittaja.
Suomentanut espanjasta Kukka-Maria Ahokas.
