Mstyslav Chernov, suomeksi translitteroituna Tšernov, voitti tiiminsä kanssa maailman arvostetuimman journalismin palkinnon, Pulizerin, vuonna 2022. Ympäri maailmaa tunnetaan Tšernovin ansiokas raportointi Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan ja erityisesti Mariupolin kaupunkiin.
Hänen ohjaamansa dokumenttielokuva 20 Days in Mariupol esitetään Helsingissä Ukrainalaisen elokuvan päivillä 19.11. ja itse tapahtuma järjestetään 16.–19.11.
20 Days in Mariupol kertoo arkailematta, suorastaan pelottavan rehellisesti ja journalistisesti mitä kaupungissa tapahtui niinä viimeisinä kahtenakymmenenä päivänä, jotka Tšernov pystyi olemaan paikalla. Elokuva on päiväkirjanomaisesti etenevä luotaus aikaan, jota meidän täällä Suomessakaan ei ole syytä unohtaa vielä pitkään aikaan. Vaikka sota Ukrainan maaperällä loppuisi – ja toivottavasti se pian loppuu! – silti tämän kaltaisissa olosuhteissa eletään edelleen siellä, jossa sotaa käydään.
Eikä Mariupolia rakenneta entiseen loistoonsa ihan pian.
MARIUPOL OLI VENÄJÄN hyökkäykseen saakka kaunis ja menestyvä 425 000 asukkaan satamakaupunki Mustanmeren rannalla Ukrainassa Krimin niemimaasta itään. Sen strateginen sijainti erityisesti Venäjän hyökkäyssodan kannalta teki kaupungista uhrin. Tšernov kuvailee koko kaupungin kuolevan kuin se olisi ihminen henkitoreissaan.
Tšernov on kotoisin Harkovasta, mutta saapui Mariupoliin uutistoimisto AP:n toimittajana heti, kun Venäjä alkoi tuhota kaupunkia. Ainoina kansainvälisiin uutispalveluihin viestivinä journaleistina Tšernov tiimeineen jäi kaupunkiin mottiin, kun muut toimittajat olivat ripeinä poistuneet.
“Vihreää käytävää” eli turvallista poistumisaukkoa ei niin vaan löydykään, ja AP:n ryhmä alkaa taltioida siviilien kärsimyksiä ja kuolemaa myös siviilien pyynnöstä.
Lopulta AP:n ryhmän on pakko löytää tie ulos, koska muuten aineistoa ei saada maailmalle. Kaupunki on viestiyhteyksien ulkopuolella, eikä sen ja muun maailman välillä liiku minkäänlainen data.
“Kuvaa täällä”, lääkäri huutaa. “Näytä miten venäläiset tappavat pieniä lapsia!”
“Kuvaa minua”, pyytää nainen kadulla. “Ehkä äitini näkee sen ja saa tietää, että olen elossa.”
Paikallisille pahinta ei ole, että muu maailma näkee heidän kärsivän. Heistä ylivoimaisesti pahinta on, jos heidän kärsimystään ei nähdä, että siitä ei tiedetä tai että jossain jopa valehdellaan, ettei mitään hirveyksiä tapahdukaan.
TÄSSÄ ELOKUVASSA ESIINTYY raskaana oleva pahasti haavoittunut nainen, jota kannetaan raunioituneesta sairaalasta toiseen. Hän oli sodan uhri, jonka AP:n uutistiimin töiden kautta nousi kansainväliseen tietoisuuteen, Suomenkin tiedotusvälineisiin.
Tässä elokuvassa nähdään ihmisiä pommisuojassa ällistyneen näköisinä. “Miksei kukaan puutu tähän?”, he ihmettelevät. He eivät voi ymmärtää, miten Venäjä voi tehdä sitä, mitä se tekee: tuhota heidän kaupunkiaan, tappaa silmittömästi siviilejä ja jopa valehdella siitä kaikesta.
Tässä elokuvassa nähdään synnytys, joka liikuttaa, riemastuttaa ja jopa ällistyttää. Voivatko elämä ja hyvyys voittaa? Pakko uskoa että voivat.
Tapaamme myös mariupolilaisia pikkueläimiä kuten kissan, kilpikonnan ja hamsterin, jotka hekin kastuvat kyynelistä ja pakenevat raketti-iskuja pieni sydän väpättäen.
ELOKUVAN ALUSSA TŠERNOV kertoo jonkun lääkärin sanoneen hänelle, miten sota tekee samaa kuin röntgenkone: se paljastaa ihmisen sisintä. “Hyvistä ihmisistä tulee parempia ihmisiä. Pahoista tulee vielä pahempia.”
Tšernov tekee työtään reportterin etiikan mukaan, eli tärkeintä on olla rehellinen ja näyttää kaikki. Hän on Ukrainan kuvajournalistien puheenjohtaja, ja onneksi hänen kaltaisiaan tallentajia on. Väärän informaation estämiseksi tarvitaan kaikki keinot.
Muistettakoon myös, ettei kärsimyksen näyttäminen häpäise kärsivää ihmistä. Ihmiset, joiden pitää hävetä, ovat he, jotka ovat tähän kärsimykseen syyllisiä kuten vallanpitäjät Kremlissä.
Elokuvan tuottaja Vasilisa Stepanenko Ukrainasta vierailee Helsingissä 20 Days in Mariupol -elokuvan näytöksessä. Elokuva esitetään 19.11. kello 18 Kinopalatsissa Kaisaniemessä.
Lisätietoja Ukrainalaisen elokuvan päivien nettisivuilta.
