Jos verrataan nyky-Eurooppaa 1800-lukuun, sukupuolten välinen tasa-arvo ja vähemmistöjen asema ovat kiistatta parantuneet. Mutta jos verrataan nykyajan seksuaalimoraalia koskevia näkemyksiä muinaisiin korkeakulttuureihin, nykyaika voi näyttää jopa takapajuiselta.
Arkeologiassa kiinnostus on suuntautunut etenkin Etelä-Amerikan moche-korkeakulttuuriin (n. 100–700 jaa.), joka tunnetaan lihan iloja kuvaavista saviastioistaan. Tyynenmeren rannikon kulttuurin asuinalue käsitti useita eliitin hallitsemia, hierarkkisia kaupunkivaltioita. Mochet tunsivat metallin ja kullan takomisen taidon, rakensivat suuria porraspyramideja, kastelujärjestelmiä ja hallinnollista infrastruktuuria, minkä vuoksi sitä pidetään yhtenä Amerikoiden edistyneimmistä korkeakulttuureista.
Moche-kulttuurin säilyneessä keramiikassa kuvataan hetero- ja homopareja, erilaisia seksiasentoja, parittelevia eläimiä sekä luurankoja ja jumalia masturboimassa. Kautta historian arkeologit ovat hämmästelleet, miksi mochet kuvasivat paljon seksiä, joka ei tähtää suvunjatkamiseen. Tätä on pidetty vaikeana tutkimuskysymyksenä, koska hedelmällisyys on keskimäärin jokaisen aikakauden keskeinen huolenaihe – esimerkistä käy Suomen huoltosuhdekeskustelu. Osapuilleen kaikissa kulttuureissa on myös tiedetty, miten lapsia biologisessa mielessä tehdään, joten tiedon puutteesta ei ole kyse. Onko kyse pikemminkin kulttuuristen maailmankuvien törmäyksestä ja myöhempien tulkitsijoiden omasta arvomaailmasta?
Ensimmäiset kirjalliset dokumentit Perun pohjoisrannikon kulttuureista ovat peräisin katolilaisilta papeilta. ”Siveetöntä”, he kauhistelivat kronikoissaan 1500-luvulla, kun espanjalaisten valloittajien – dekoloniaalisin termein: maahantunkeutujien – aikakausi alkoi. Keramiikka piti hävittää, koska se ei noudattanut katolilaista sukupuolimoraalia. Etenkin sodomiaa, kuten anaaliseksin iloja, esittävät aiheet olivat tuhoamisvimman kohteena. Kaikkia ruukkuja ei tutkijoiden onneksi saatu hävitettyä.
Maailma on sittemmin muuttunut, mutta myös myöhemmät tulkitsijat ovat tuskailleet saman ongelman kanssa: seksiä ilman suvunjatkamista, onpa outoa. Aiheesta on keskusteltu antropologiassa kauan.
Kulttuuriantropologi Mary Weismantelin mukaan vertaileva näkökulma auttaa ymmärtämään hämmästystä, ja feministiset tulkinnat ovat avanneet uusia näkökulmia aiemmin neutraaleina pidettyihin faktoihin. Weismantelin mukaan kulttuuritieteissä piilee sama ansa kuin muillakin tieteenaloilla: tutkijoiden alitajuinen uskomus siitä, että tietyt faktat ovat ”luonnollisia”, maalaisjärkisiä tai neutraaleja – esimerkiksi sitkeä eurooppalainen uskomus, jonka mukaan kaikki maailman yhteiskunnat ovat heteropatriarkaalisia.
Pitkään luultiin, ettei naishallitsijoita ollut esihistorian aikana olemassakaan, kunnes moche-alueelta löydetty Señora de Caon (n. 400-luku jaa.) hautalöydös osoitti, että tatuoitu, kultakoruin koristeltu ja eliitin menoin haudattu nainen olikin korkea-arvoinen hallitsija tai pappi. ”Universaalit faktat” vaihtuvat myös Euroopassa. Vielä 1700-luvun Euroopassa pelättiin yleisesti, että vauvan etnisyys (aikakauden termein ”rotu”) voi vaihtua, jos hänen sijaisimettäjänsä on joku muu kuin biologinen äiti.
Hedelmällisyys kaiken keskiössä
Mutta oliko muinainen korkeakulttuuri erityisen arvoliberaali? ”Ehkä oli, ehkä ei, vaikea sanoa”, vastaavat kulttuurintutkijat. Tutkimuskohde on niin kaukana ajassa ja tutkimusaineistoa on ryöstetty, vandalisoitu ja tulkittu eurooppalaisten silmälasien läpi vuosisatojen ajan. Seuraavista arvioista moderni tutkijayhteisö on kuitenkin suhteellisen yksimielinen.
Savikeramiikassa kuvatut seksiaiheet korostivat sukupolvien välistä jatkuvuutta. Keramiikkaesineet oli todennäköisesti valmistettu kuolleiden valtakuntaa tai henkien maailmaa ajatellen, ja yhteys esi-isiin ja jumaliin oli tärkeää, minkä vuoksi luurangot ja jumalat kuvataan elävien naisten seksikumppaneina. Naisen ja maaperän hedelmällisyys olivat yhteiskunnassa ensiarvoisen tärkeitä ja kumpaakin varjeltiin rituaalein. Kulttuurissa ajateltiin todennäköisesti, että kehon nesteet virtaavat eri sukupolvien välillä esi-isistä miehiin, miehiltä naisille sekä toisille miehille ja äidinmaidosta lapselle. Seksuaalinen kanssakäyminen ylläpiti sosiaalisia suhteita.
Kaikesta päätellen moche-kulttuurin eliitti ajatteli, että seksuaalinen halu ja lisääntymiskyky piti kanavoida palvelemaan poliittisia ja taloudellisia päämääriä. Seksuaalisuutta piti kontrolloida, jotta vallitsevat hierarkkiset valtasuhteet pysyisivät yllä, eikä eliitti menettäisi etuoikeutettua asemaansa. Lapset eivät synny tyhjiöön, vaan keskelle monimutkaista yhteiskunnallista verkostoa, jossa omaisuudesta, statuksesta ja arvoista kamppaillaan jatkuvasti. Nämä arvot muuttuvat ajassa, Mary Weismantel muistuttaa.
Seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen yhteiskunnallisesta asemasta ei voida tehdä luotettavia päätelmiä, mutta käsitykset olivat nykyaikaan verrattuna ilmeisen joustavia. Ainakin saman kulttuuripiirin alueella, Andeilla vuosisatoja myöhemmin vaikuttaneilla inkoilla, joiden ajattelua on dokumentoitu paljon, oli myös käsite “qariwarmi” eli vapaasti suomennettuna ”miesnainen”.
Penispatsaasta turistirysä
Menneiden ja nykyisten arvojen yhteentörmäys tuli jälleen esille viime vuonna, kun moche-kulttuurin entisellä asuinalueella Perussa syntyi patsaskohu. Siellä sijaitseva pikkukaupunki päätti kunnioittaa tuhatvuotista historiaansa pystyttämällä suuren eroottisen patsaan, joka on jäljitelmä muinaisesta hautalöydöstä. Patsas esittää miestä, joka pitelee jättimäistä, maiseman ylle kaartuvaa penistään ja virnistää tuimasti.
Patsaasta tuli välittömästi suosittu turistinähtävyys, jonka edessä otettiin selfieitä, ja televisioon haastatellut turistit kertoivat pilke silmäkulmassa olevansa ylpeitä alueen historiasta. Myös paikallinen kaupunginjohtaja oli tyytyväinen tuloista, joita jatkuva turistien virta toi paikallisille yrityksille.
Samalla syntyi kuitenkin maanlaajuinen mediakohu, jossa useat tahot vaativat ”moraalittoman patsaan” poistamista. Patsaan kimppuun on hyökätty, se on yritetty polttaa ja sitä on hakattu vasaroilla. Patsaskohu toi esille niin konservatiivien ja liberaalien välisen kuilun, mutta myös menneisyyden ja nykyisyyden välisen kitkan.
Artikkelia varten on haastateltu arkeologi Antti Korpisaarta. Hän on Helsingin yliopiston alue- ja kulttuurintutkimuksen yliopistonlehtori ja Latinalaisen Amerikan tutkimuksen dosentti.
Muut lähteet: Museo Larco ja Mary Weismantel: Moche Sex Pots: Reproduction and Temporality in Ancient South America.
