”Larppaaminen eli liveroolipelaaminen on yhdistelmä improvisaatioteatteria ja lautapeliä. Siinä reagoidaan tilanteisiin ja ratkotaan tehtäviä hahmon näkökulmasta”, tiivistää larppaamista yli 15 vuotta harrastanut ja noin 300 peliin osallistunut Taru Lepistö.
Larppaamalla oppii soveltamaan tietoa, ja sitä käytetään opetusmetodina myös kouluissa. Esimerkiksi Tanskalaisessa sisäoppilaitoksessa Østerskov Efterskolessa 14–16-vuotiaat oppilaat opiskelevat pelkästään larppaamalla. Suomessa larppien käyttö opetuksessa nojaa opettajien omaan harrastuneisuuteen ja on melko harvinaista.
Lepistö osallistui Turun yliopistossa kulttuurihistorian kurssille Roomalaiset pidot, jossa suunniteltiin ja valmisteltiin aiheesta larppi, ja lopuksi pelattiin se. “Opin sillä kurssilla paljon enemmän kuin kursseilla, joissa tuotettiin vain tekstiä”, Lepistö muistelee.
Lepistö opiskeli Tampereella pääaineenaan pelitutkimus ja tutki gradussaan larppaamista opetusmetodina uskonnonopetuksessa. Hän auttoi opettajaa järjestämään larpin, jossa käsiteltiin uskonnollisia konflikteja: pelissä kristittyjä, muslimeja ja juutalaisia sekä rauhanturvaajia kokoontui Jerusalemin Itkumuurille ja reagoi Donald Trumpin provosoivaan twiittiin. Peli pelattiin koulun liikuntasalissa minimalistisesti lavastettuna: tuolirivi edusti muuria, twiitti heijastettiin seinälle piirtoheittimellä ja oppilaat olivat arkivaatteisssaan.
”Vaikka pohjoismaisen tyylin harrastuslarpit ovat todella hienosti lavastettuja, ei larppaaminen välttämättä vaadi sellaista. Oli hauska nähdä, miten hyvin peli toimi arkisessa ympäristössä”, Lepistö kertoo.
Larpin jälkeen moni oppilaista raportoi ymmärtävänsä paremmin alueella tapahtuvia konflikteja eri näkökulmista. Larpissa oli opittu myös kuuntelemista sekä puhumisen ja tekojen vaikutusta. Peli myös tutustutti oppilaita toisiinsa.
Selkeitä tehtäviä
Larpin järjestäminen vaatii innostuneen opettajan ja kiinnostuneita pelaajia. “Larppaaminen ei onnistu, jos ei kiinnosta, mutta innostus tarttuu”, Lepistö tietää.
Parhaimmillaan larppaaminen vie flow-tilaan, jossa pelaaja oppii uutta ja käyttää luovasti oppimaansa. Peliin valmistautuminen ja kokemusten purku jälkeen päin ovat myös keskeinen osa peliä. Harrastuslarpeissa tärkeintä ovat pelaajien kokemukset, oppimiseen tähtäävissä peleissä voidaan painottaa joka vaiheessa tietoa ja sen käyttämistä.
Peli alkaa valmistelusta. Tulossa oleva peli motivoi opiskelemaan aiheeseen liittyvää taustatietoa. Jos pelin tilanne ja hahmo ovat jo tiedossa, ne antavat opiskelulle kontekstin ja näkökulman ja voivat syventää jo itsenäisen opiskelun kokemusta.
”Parhaiten larppaus sopii kertauskursseille, joissa pääsee käyttämään aiemmin opittua”, Lepistö pohtii.
Pelaaminen myös tasaa oppilaiden välisiä eroja. ”Larpissa pääsevät loistamaan nekin, jotka eivät ole niin hyviä kirjoittamaan”, Lepistö muistuttaa.
Pelin peruselementit ovat ratkaistava ongelma tai muun alkutilanne ja pelaajahahmot.
Eduliveroolipelissä ongelma tai lähtötilanne keksitään opiskeltavasta aiheesta. Pelissä voi olla ongelma, joka täytyy ratkaista, tai tilanne, jota lähestytään ja opitaan ymmärtämään eri näkökulmista. Pelin suunnitteluun menee aluksi paljon enemmän aikaa kuin pelaamiseen, mutta samaa pelipohjaa voi käyttää monta kertaa ja eri peleissä.
Ongelmalähtöisen pelin voi järjestää myös ilman hahmoja, jos ratkaisuun ei tarvita tarinallisia taustatietoja. ”Esimerkiksi matematiikan tunnille voi tehdä pelin, jossa larpataan pommin purkamista erilaisten laskutehtävien avulla”, Lepistö havainnollistaa.
Näkökulmia roolihahmoilta
Yleensä roolihahmot ja pelin tarina ovat keskeinen osa peliä. Ne etäännyttävät pelaajan omasta itsestään ja antavat tilaisuuden kokeilla erilaisia ajattelu- ja toimintatapoja, tehdä rohkeammin virheitäkin. Rooliin mennään sisään esimerkiksi esittäytymällä hahmona muille pelaajille.
Hyvässä larpissa jokaiselle on tekemistä. Jokainen pelaaja on oman tarinansa päähenkilö. Larppiin voi kehittää myös eri tehtäviä pienemmille ryhmille, tai ryhmät yrittävät ratkaista samaa ongelmaa eri lähtökohdista, niin että jokainen saa tilaa näkyä ja kuulua pelissä.
Itkumuurilarpissa hahmoja oli valmiiksi suunniteltu, mutta oppilaat saivat tarkentaa heidän taustatarinoitaan itse. ”Pelaajille on tärkeää saada valita hahmonsa. Joku voi haluta pelata itsensä kaltaista hahmoa, joku nimenomaan erilaista”, Lepistö kertoo kokemuksesta.
Kaikkia ei pelaaminen kiinnosta, tai tilanteeseen on muusta syystä vaikea heittäytyä. ”On hyvä tehdä varalle hahmoja, joilla on helposti omaksuttavia selkeitä tehtäviä, joiden kautta peliin pääsee helposti mukaan. Jos joku jättäytyy pelissä sivummalle, opettaja voi ehdottaa tällaista uutta hahmoa ja tehtävää“, Lepistö neuvoo.
Hahmojen jako ja pelin ohjaaminen vaatii opettajalta pelisilmää. Vaikka pelissä toimitaan roolihahmojen kautta, porukan ihmissuhteet voivat valua peliin. ”Ei kannata laittaa keskenään riidoissa olevia oppilaita pelaamaan konfliktia pelissä.”
Hahmojen väliset konfliktit kuuluvat peleihin. Niitä puretaan pelin jälkeen loppukeskustelussa. Sitä ennen astutaan hahmosta ulos esittelemällä itsensä uudelleen omalla nimellä ja kertomalla mitä hahmoa pelasi.
”Loppukeskusteluissa on hyvä puhua hahmoista niiden nimillä ja kolmannessa persoonassa, esimerkiksi ’olipa hauskaa, tai ikävää, kun se teki niin ja näin’, ei ’olipa hauskaa kun sinä teit’. Näin estetään pelin konfliktien lipuminen sen ulkopuolelle. Tästä puhetavasta opettaja joutuu välillä muistuttamaan varsinkin tottumattomia pelaajia.”
Toinen loppukeskustelun aihe on, mitä pelissä opittiin. Samalla oppii myös muiden kokemuksista. ”Usein pelatessa yllättyy siitä, miten paljon tietää ja muistaa eri asioita”, Lepistö iloitsee.
