Voit kuunnella artikkelin myös suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifysta.
Ensimmäinen viulistien tuntema sääntö kuuluu: viulua on varjeltava ja suojeltava, sillä se on elämänkumppani, joka on mukana niin hyvissä kuin huonoissakin hetkissä. Miritza Lundberg seisoo Musiikkitalon aulassa ja raottaa penkille asetetun viulukotelon kantta, sillä soitinta ei saa laskea lattialle, jos sen voi suinkin välttää. Sisältä paljastuu vaaleanruskea viulu, joka on valmistettu käsityönä eebenpuusta, kuusesta ja tammesta, jousen kärjessä on norsunluuta. ”Nämä paranevat vanhetessaan niin kuin naiset ja viini,” viulisti sanoo ja naurahtaa. Puun ominaisuudet muuttuvat ajan kuluessa, jolloin myös sointi paranee.
Kuulostaako luksukselta? Lundberg ottaa esiin vaalikeskustelun, josta nousi iso häly kulttuuripiireissä, myös täällä juhlavan Musiikkitalon käytävillä. Perussuomalaisten Riikka Purra kutsui maaliskuisessa Ylen vaalitentissä kulttuuria luksuspalveluksi, jota ei pidä liiaksi tukea valtion varoista.
”Klassisen musiikin tapauksessa se on osittain totta, koska harrastaminen on kallista eikä se tavoita niin paljon lahjakkaita lapsia ja nuoria kuin pitäisi. Koulutuksen rakenteet ovat sisäänpäin lämpiävät.” Lundbergin mukaan on kuitenkin väärin kysyä, miten suuri yleisö saataisiin klassisen musiikin luo. ”Esittäisin kysymyksen näin päin: miksi klassinen musiikki ei mene enemmän ihmisten luo?”
Lundberg tuntee akateemisen musiikkimaailman hyvin. 43-vuotias viulisti vietti Sibelius-Akatemian harjoittelusaleissa koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Nyt ympyrä on sulkeutumassa, sillä hän on palannut jatko-opiskelijaksi ja suorittaa taiteellista tohtorintutkintoa. Nuoria soittajia opettava Lundberg haluaisi nähdä koulutuksen uudistuvan populaarimmaksi, mihin musiikkimaailma suhtautuukin avoimin mielin. Yhteiskunta vain ei näytä olevan valmis.
”Ehkä ajatellaan, että nuoret ovat tottuneet tietynlaiseen musiikkiin, joten annetaanpa niille rap-työpajoja.” Eikä siinä vikaa ole, Lundberg on räpännyt itsekin, mutta klassinen musiikkikoulutus olisi saavutettavampaa, jos sitä tarjottaisiin nykyistä laajemmin peruskoulujen musiikkiluokilla. Painotettu opetus oli koko alkukevään otsikoissa sen jälkeen, kun Helsingin kaupunki ilmoitti suunnittelevansa sen lakkauttamista, koska painotusluokkien katsotaan johtavan koulushoppailuun.
”En missään nimessä lopettaisi painotettua opetusta, vaan laajentaisin sitä niin, että se olisi yhä useampien saavutettavissa.”
Vaikea lokeroida
Miritza Lundbergin ura musiikin parissa ei ole sattumaa, sillä hän kasvoi maineikkaan muusikkosuvun ympäröimänä: hänen isänsä Taisto Lundberg ja setänsä Feija Åkerlund ovat romanimusiikin uranuurtajan, Hortto Kaalo -yhtyeen perustajajäseniä, laulaja Anneli Sari on hänen tätinsä ja veli Amadeus Lundberg voitti tangokuninkuuden reilu vuosikymmen takaperin. Miritza Lundbergista tulee nyt ensimmäinen romanitaustainen musiikin tohtori Suomessa. Sateleeko taiteellisia neuvoja lähipiiristä?
”Sanotaan nyt vaikka näin, että kun on paljon muusikoita suvussa, niin neuvoista ei ole pulaa”, hän sanoo ilkikuriseen sävyyn ja jatkaa: ”Mutta on taiteilijuuden elinehto, että oppii jo varhain rajaamaan sen, missä minä lopun ja toinen alkaa. Siitä tulee oma näkemys.”
Hänen opettajansa arveli aikanaan, että Lundbergilla on absoluuttinen sävelkorva, mutta hän itse epäilee, onko sellaista edes olemassa. Sen sijaan harjoitus muokkaa kuuloa: kun työskentelee kauan ja opettelee kuuntelemaan tarkasti, korva kouliintuu erottamaan pienet yksityiskohdat. Se on kuin ammattitauti, josta ei pääse eroon edes vapaalla: ”Nykyisin mitä tahansa meteliä kun kuuntelee, vaikka metron ovien sulkeutumista, piipityksessä kuulee sävelmät ja taajuudet.”
Lundbergia voi tulla kuuntelemaan sekä hänen väitökseensä liittyviin soolokonsertteihinsa että romanimusiikin keikoille, joilla hän yleensä laulaa – usein sukulaistensa kanssa. ”Veljen kanssa on helppo soittaa ja laulaa, koska tutun ihmisen kehonkielestä arvaa heti, milloin vaikkapa tempo muuttuu”, hän kuvaa työskentelytyyliään. Klassisen musiikin lavalla on yksinäisempää. Yleisö ei riehaannu, vaan kuuntelee vakavammin eikä arvosta ulkomusiikillisia tekijöitä kuten lavashow’ta.
Vältteleekö Lundberg vain yhteen musiikilliseen lokeroon asettumista? Hän sanoo, että perinteistä romanimusiikkia on ylipäätään vaikea lokeroida, vaikka apurahatoimikunnat ja taideinstituutiot niin vaativatkin. Perinteen sisällä kulkee eri genrejä jazzista flamencoon ja iskelmään, jolloin rajanveto sen ja valtavirran musiikin välillä on usein vaikeaa. Romanimusiikki ei ole marginaalissa, koska sillä on pitkät perinteet Euroopassa. Myös klassisessa ohjelmistossa tulee säännöllisesti vastaan partituuri, joka ohjeistaa soittamaan nuotin à la zingara, romanityyliin. Mitä se tarkalleen tarkoittaa, riippuu tulkitsijasta, mutta Lundberg mainitsee ainakin mustalaismollin, joka voi kansankielellä tarkoittaa tietynlaista melankolista haikeutta. Klassisen musiikin termein se eroaa harmonisesta mollista siinä, että asteikon seitsemännen sävelen lisäksi myös neljäs sävel on korotettu. ”Romanimuusikoille on selvää, mikä on romanimusiikkia ja mikä ei, mutta sitä on hyvin vaikea selittää.”
Perinteen kunnioittaminen on tärkeää. ”Alkuperäisen äärellä ollaan nöyränä. Esimerkiksi perinteisiä romanilauluja ei käydä noin vain muuttelemaan. Samaan tapaan kuin puhutaan jazz-standardeista, meillä on tietyt suomalaisen ja kansainvälisen romanimusiikin kappaleet, joita soitetaan perusohjelmistossa paljon.” Suomessa ei kuitenkaan enää juuri tehdä uutta musiikkia romanikielellä, toisin kuin Ruotsissa.
Kolmannella tulkintakierroksella
Lundbergin tohtorintutkinnon kirjallisen lopputyön aihe on romanimusiikin vaikutus eurooppalaiseen klassiseen musiikkiin. Muusikko mainitsee analyysin työkaluksi sosiologi Edward Saidin kehittelemän orientalismin käsitteen. Se viittaa eurooppalaisten tieteentekijöiden ja taiteilijoiden luomaan stereotyyppiseen kuvaan eksoottisesta, romantisoidusta ja sadunomaisesta idästä, etenkin Lähi- ja Kaukoidän kulttuureista, vaikkapa Intiasta, josta romanit ovat alun perin kotoisin. Kansallisoopperassa parhaillaan esitettävä Turandot-ooppera on kuvaava esimerkki. Kiinasta kertova, Giacomo Puccinin 1920-luvulla säveltämä ooppera ammentaa ”salaperäisestä idästä”, joka näyttäytyy eurooppalaisten silmälasien läpi stereotyyppisen mystisenä seutuna.
Lundbergin mukaan valtaväestön suhtautuminen romanimusiikkiin ei kuitenkaan ole ollut yhtä kliseistä, sillä Euroopassa on toiminut ammattimaisia romanimuusikoita vuosisatojen ajan. He ovat saaneet vaikutteita muilta esiintyjiltä ja kehittäneet sointumaailmaa edelleen.
”He ovat tuoneet omasta perinteestään jalostettua, salonkikelpoistettua musiikkia säveltäjien kuultavaksi. Kun puhutaan klassisen taidemusiikin romaniaiheista, nyt ollaan ikään kuin kolmannella tulkintakierroksella.”
Vaikkapa Espanjassa romanien musiikkiperinteestä flamencosta on tullut kansallisylpeys, jota mainostetaan turismikuvastossa, mutta vielä 1970-luvulla Francisco Francon fasistisen hallinnon aikaan muusikot elivät maanpaossa. Romanimusiikki ei sopinut kansallisen yhtenäisyyden ideaaliin.
Lainaamista mutta ei omimista
Muusikot siis lainaavat paitsi toisiltaan, myös eri musiikinlajien yli, eikä soinnuilla ole patenttioikeutta. ”Lainaaminen on parhaimmillaan vuorovaikutusta, jota ilman taide ei voi elää.” On silti reilua mainita, keneltä on lainannut, koska siinä menee kulttuurisen omimisen raja. Lundberg ottaa esimerkiksi saamelaismusiikin.
”Pitää kuunnella hyvin tarkalla korvalla muusikoita itseään. Saamelaismuusikot kyllä tietävät, mikä on omaa perinnettä ja mikä ei. On reilua sanoa, milloin soittamani musiikki on adaptaatiota, ja minun pitää sanoa ääneen: tämän minä olen lainannut saamelaisilta.” Hän tarttuu ilmassa leijuvaan sointuun ja kaappaa sen syliinsä. ”Ei vain oteta ja väitetä, että itse keksin.”
Artikkeli julkaistiin ensin maksumuurin takana 13.4.2023. Teksti avattiin kaikille lukijoille 2.5.2023. Haluatko sinäkin saada ensilukuoikeuden osaan Voiman verkkoartikkeleista? Tee Voimajengi-tilaus alk. 3€/kk.
Korjattu 8.5.2023: Giacomo Puccinin 1760-luvulla säveltämä ooppera > Giacomo Puccinin 1920-luvulla säveltämä ooppera.
