Venäjänsaamelaisia aktivisteja pyrkii paraikaa turvaan Pohjoismaiselle puolelle Sápmiä. Turvallisuussyistä en tiedä heidän nimiään.
Mietin, millaiseen turvapaikkaan he ajattelevat tulevansa. Paremmasta ja vapaammasta elämästä he varmasti haaveilevat, ja vaikuttaa itsestäänselvältä, että Venäjältä pakenemaan onnistuneen alkuperäiskansa-aktivistin olosuhteet paranisivat huimasti missä tahansa Pohjoismaassa.
Tasa-arvo, ihmisoikeudet, demokratia – näistä kiiltokuvistahan saamelaistenkin asuttamat Suomi, Ruotsi ja Norja kansainvälisesti tunnetaan. Kaiken lisäksi Suomi on maailman onnellisin maa. Mäntysuovanpuhdasta sormea on hyvä heristää vaikkapa Kiinalle uiguurien pakkosulauttamisesta muuhun väestöön.
Mieleeni muistuu seitsemän vuoden takainen dekolonialistinen kokoontuminen Ala-Pulmankijoella. Eräälle niemelle leiriytyi ihmisiä pohtimaan maittemme ja kulttuurimme tulevaisuutta. Keskustelimme ja yövyimme loudekodissa useamman vuorokauden ajan.
Yhtenä päivänä syntyi väittely siitä, kannattaako oikeuksistaan taistelevan ja viranomaisten toimintaan kyllästyneen alkuperäiskansan, kuten saamelaisten, panna uskonsa oikeusjärjestelmään. Saamelaisten oikeus omaan kulttuuriin ja kieleen on turvattu Suomen, Norjan ja Ruotsin perustuslaeissa, ja nämä kyseiset valtiot ovat ratifioineet YK:n julistuksen alkuperäiskansojen oikeuksista. Lisäksi Norja on ratifioinut Suomessa jo surullisenkuuluisan ILO-sopimuksen, jonka tulisi taata neuvotteluvelvollisuus saamelaiskulttuuriin vaikuttavissa asioissa.
Osa keskustelijoista kieltäytyi uskomasta siihen, että saamelaisten elinolosuhteet paranisivat tuomioistuinten päätösten ja lain voiman avulla. Sen sijaan meidän tulisi keskittää voimamme omavaraisemman järjestäytymisen elävöittämiseen. Tuli puhetta entisaikojen siida-järjestelmästä, saamelaisten vanhasta hallintojärjestelmästä.
Osa paikallaolijoista taas vannoi, että edessä on voitokkaita ja mullistavia oikeustaisteluja. Mainittiin Kanada, jossa tuomarit ovat alkaneet huomioida alkuperäisheimojen omia lakeja ja oikeuskäsityksiä. Kuuntelin mielenkiinnolla, sillä paikalla olleista laki-ihmisistä tihkui optimismia, uskoa siihen, että oikeusistuinten linja on pian muuttuva Suomessakin.
Kylläpä tuli puitua ajankohtaiseksi osoittautuvaa asiaa. Merkittäviltä ennakkotapauksilta vaikuttavia oikeudenkäyntejä ja -tuomioita saamelaisryhmien ja valtioiden välillä on noiden keskustelujen jälkeen nähty enemmän kuin muistiin meinaa kerralla mahtua.
Norjan korkein oikeus katsoi vuoden 2021 tuomiossaan, että Fosenin niemimaan maatuuliteollisuusalue, Euroopan toiseksi suurin, on rakennettu saamelaisten poronhoitoalueelle ilman voimassaolevaa toimilupaa. Tuomioistuin totesi, että myöntäessään luvan rakennustöille Norjan valtio rikkoi ihmisoikeuksia. Mikä voitto!
Paitsi että Norjan valtio ei ole tehnyt asialle mitään.
Kun tuomiosta tuli helmikuun lopussa kuluneeksi 500 päivää, Norjan saamelaisten valtakunnallisen liiton nuorisojärjestö asettui Öljy- ja energiaministeriön sisätiloihin osoittamaan mieltään. Lopulta mielenosoitukset levisivät kaduille ja ilmastoaktivisti Greta Thunberg liittyi yli tuhatpäiseen joukkoon osoittamaan mieltään vihreää kolonialismia vastaan. Viikon kestäneiden mielenosoitusten päätteeksi Norjan pääministeri Jonas Gahr Støre pyysi anteeksi ja myönsi ihmisoikeusrikkeen.
Ja?
Ei jatkotoimenpiteitä. Pari viikkoa mielenosoitusten jälkeen kävi ilmi, että Tenolla sijaitsevaan Rastigaisan pyhään tunturiylänköön suunniteltua Euroopan suurinta tuulivoimahanketta ollaan viemässä eteenpäin täyttä häkää. Osakkaana hankkeessa on suomalainen energiayhtiö St1.
Viime vuonna Suomen korkein oikeus hylkäsi syytteet asiassa, jossa viittä Utsjoen saamelaista syytettiin kalastamisesta ilman Metsähallituksen lupaa. Korkein oikeus perusteli tuomiotaan sillä, että kalastaminen kotijoessa on olennainen osa perustuslain 17 §:n 3 momentin alkuperäiskansalle takaamaa oikeutta ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan.
Ehdimme jo juhlia tätä suurena ennakkotapauksena saamelaisten maaoikeusasioissa, kunnes kävikin ilmi, ettei kalastuslakia aiota tuomioistuimen selkeästä linjanvedosta huolimatta muuttaa.
Eli mitä merkitystä näillä voittoon päättyneillä oikeudenkäynneillä sitten oikein on?
Olisi epätäsmällistä sanoa, että saamelaiset ovat lainsuojattomia. Päinvastoin, meidän oikeutemme on turvattu perustuslaeissa sekä kansainvälisissä sopimuksissa – ja kuten jotkut Pulmankijoella seitsemän vuotta sitten ounastelivat, tuomioistuimetkin alkavat nähdä rikkomukset rikkomuksina myös saamelaisia koskevissa asioissa.
Mutta tällaisen oikeusturvan merkityksen ymmärtäminen on sittemmin mutkistunut kuin Ala-Pulmankijoki konsanaan. Valtioilla ei selvästikään näytä olevan aitoa velvoitetta noudattaa omia lakejaan tai tuomioistuinten päätöksiä. Vuonna 2017 sorvattu Teno-sopimus rikkoi satojen saamelaisten oikeutta omaisuuteen. Kaavoituksissa ja maankäyttöhankkeitten edistämisessä, kuten vaikkapa Jäämeren radan kohdalla, menetellään jatkuvasti ilmoitusperusteisesti. Viranomaiset toimivat kielilain vastaisesti harva se päivä. Ainoa hinta, minkä valtiot tällä haavaa joutuvat toimintatavoistaan maksamaan, on kansainvälisten tahojen, kuten YK:n, Amnestyn ja CERD:n eli rotusyrjinnän poistamista käsittelevän komitean kritiikin vastaanottaminen.
Mutta mistä tämä haluttomuus oikeuksien toteuttamiseen juontuu?
Valtioiden toiminta ja kukoistus ei perustu ihmisoikeuksiin tai ihmisryhmien väliseen tasa-arvoon vaan taloudelliseen vaurauteen.
Suomen, Ruotsin ja Norjan valtiot operoivat kansainvälisen markkinajärjestelmän verkostossa pyrkien jatkuvaan kasvuun. Valtioiden toiminta ja kukoistus ei todellakaan perustu ihmisoikeuksiin tai ihmisryhmien väliseen tasa-arvoon vaan taloudelliseen vaurauteen. Näkisin, että Pohjoismaiden on suorastaan pakko riuhtoa alkuperäiskansa juuriltaan ja anastaa saamelaisten maat hyötykäyttöönsä. Olisihan kapitalistisesta vinkkelistä suorastaan idioottimaista tuhlausta kunnioittaa alkuperäiskansan itsemääräämisoikeutta ja antaa vähemmistölle valta päättää omien maittensa käytöstä ja kulttuurista. Tämä tietäisi huomattavaa jarrua ekstraktivismille ja valtion talouskasvulle.
Asia voisi ainakin teoriassa olla eri, jos valtiollinen päätöksenteko, mukaan lukien vihreä siirtymä, perustuisivat johonkin muuhun kuin haaskaavan elintason säilyttämiseen. Tällä haavaa ’vihreä siirtymä’ ’tuulipuistoineen’ ja muine eufemismeineen näyttää kuitenkin tarkoittavan ihmistekoista luontokatoa ja alkuperäiskulttuurien poistamista yhteisen hyvän eli konsumerismin vuoksi.
Yksi kaikkien puolesta?
Oikeusvaltiosta puhuminen alkaa saamelaisesta näkökulmasta olla stand-up -huumoriosastoa.
Mutta onhan saamelaisilla samat oikeudet kuin muillakin kansalaisilla, joku turhautunut lukijani varmaan huomauttaisi. Niin onkin, jos me haluamme elää suomalaisina, norjalaisina tai ruotsalaisina – ja mikäli meidän käsityksemme esimerkiksi hyvinvoinnista rakentuisi samoista asioista kuin valtaväestöllä. Suomen kansalaisina saamelaisilla on toki samat oikeudet kuin muillakin, mutta jos saamelainen haluaa elää saamelaisena, ei tasa-arvosta ja niin kutsutusta positiivisesta erityiskohtelusta sen toteuttamiseksi ole puhettakaan. Oikeudellista eriarvoisuutta voisi havainnollistaa toteamalla, ettei suomalaisten oikeutta omaan kieleen, kulttuuriin, omistusoikeuteen ja maankäyttöön uhkaa mikään ulkopuolinen taho. Saamelaisten kohdalla tilanne on päinvastainen.
Yksi oikeusvaltion määritelmistä on demokratian kunnioittaminen. Ainakaan tässä asiassa ei pitäisi olla valittamista, onhan Suomen valtio antanut saamelaisille saamelaiskäräjät, oman parlamentaarisen edustuselimen. Paitsi että Korkein hallinto-oikeus on jo yli vuosikymmenen ajan jyrännyt saamelaiskäräjien vaalilautakunnan yli päättäessään keitä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksytään. Seurauksena saamelaisten vaaleissa on äänestänyt ihmisiä, joita sen oma vaalilautakunta ei ole hyväksynyt vaalikelpoisiksi. Tätä demokraattisesti kestämätöntä tilannetta yritettiin jälleen parantaa saamelaiskäräjälakiesityksellä, mutta se kaatui poliittiseen peliin perustuslakivaliokunnassa. Esitystä ei saatu edes eduskuntaan asti.
Saamelaisasioiden puoltamista Lapin vaalipiirissä on kutsuttu poliittiseksi itsemurhaksi. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson totesi, että lakiesitys kaatui puolueitten pelkoon kannatuksen laskusta Lapissa. Perustuslaillisia tai ajallisia esteitä lakiesitykselle ei hänen mukaansa ollut.
Saamelaiskäräjien vaalilautakunta reagoi lakiesityksen kaatumiseen jättämällä merkitsemättä KHO:n hyväksymiä ei-saamelaisia vaaliluetteloon. Lautakunnan puheenjohtaja Aslak Pieski totesi, ettei valtio voi vaatia vaalilautakuntaa toimimaan sekä omaa kansaa että kansainvälistä oikeutta vastaan. Tämä oli mielestäni välttämätön korjausliike valtiolliseen alkuperäiskansan demokratian murentamiseen.
KHO on nyt päätöksentekotilanteessa: jatkaako sulauttamispolitiikkaa vai tunnustaako saamelaisten itsemääräämisoikeus demokratian nimissä?
Yksi monista alkuperäiskansoille yhteisistä asioista on mieltymys sarkastiseen huumoriin. Sen kanssa onkin saanut olla hieman tarkkana valtaväestön seurassa. Olen kuitenkin huomannut, että Suomi pyrkii kertaiskulla kuromaan tämän kulttuurikuilun umpeen. Valtio haluaa nimittäin kaikista edellämainituista elefanteista huolimatta suorittaa saamelaisten kanssa totuus- ja sovintoprosessin!
Aika hyvä. Punchline-kamaa suorastaan.
Vitsi tosin lässähtää alkuunsa, kun yhtäkkiä monet saamelaiset eivät enää ymmärräkään huumoria vaan ottavat ehdotuksen tosissaan – siitäkin huolimatta, että sovintokomission entinen pääsihteeri Anni-Kristiina Juuso luopui tehtävästä todettuaan, ettei valtiolla ole aitoa tahtotilaa saamelaisten tilanteen parantamiseksi.
Jos sovintoele haiskahtaa, ei sitä tule legitimoida omalla osallistumisella.
Yksi komission tehtävistä olisi järjestää kuulemisia. Ymmärtäähän sen, että varsinkin iäkkäillä rotusorron uhreilla on tarve tulla kuulluksi. Sitä vastoin poliitikoilta en hyväksy sellaista asennetta, että prosessit katsotaan loppuun vain, koska niihin on jo lähdetty mukaan ja investoitu aikaa ja energiaa. Jos sovintoele haiskahtaa – ja jos jopa asiaan vuosiksi vihkiytynyt ja sittemmin eronnut pääsihteeri toteaa, että prosessi tekee pikemminkin haittaa saamelaisille – ei sitä tule legitimoida omalla osallistumisella. On niin ikään vastuutonta herätellä oman kansan toiveita sovinnon kaltaisista edistysaskeleista ennen kuin dominantin, niin usein petolliseksi osoittautuneen osapuolen vilpittömyydestä on konkreettisia merkkejä.
Maaliskuussa minulla oli kunnia osallistua paneelikeskusteluun Michi Saagiig Nishnaabeg -heimoon kuuluvan kirjailija-akateemikko-aktivisti Leanne Betasamosake Simpsonin kanssa. Hän kertoi, kuinka Kanadan totuus- ja sovintoprosessin katse pidettiin keinotekoisesti menneisyydessä niin, että historian suhdetta tämänhetkiseen ei edes yritetty hahmottaa. Näin vältettiin puuttumasta yhä ratkaisemattomiin maankäyttökiistoihin. Myöntämällä menneisyyden rikkeet valtio pesi kätensä, ja prosessin sivutuotteista mainittakoon vaikkapa ensimmäisten kansojen protestiliikkeiden, kuten Idle No More:n, deradikalisaatio.
En ole missään vaiheessa uskonut Suomessa vireillä olevaan sovintoprosessiin. Ilman aitoihin ongelmiin puuttumista ja luvattomien maankäyttöhankkeiden pysäyttämistä se tulisi hyödyttämään valtiota, ei saamelaisia. Jos alkuperäiskansalle esitettyjen anteeksipyyntöjen tarkoitus ei ole konkreettisten toimenpiteiden alustus, ne ovat myrkyllisiä omenoita.
Toivon, että Venäjää pakoon pyrkivät saamelaiset aktivistit pääsisivät jollain ilveellä rajan yli turvaan. Turvaan rintamakäskyiltä, turvaan kaikelta mikä uhkaa mielipide- ja sananvapautta. Rajan tällä puolen on niin moni asia paremmin.
Kunhan vain eivät kuvittelisi, että Pohjoismaissa saamelainen saa elää saamelaisena. Että aidan tällä puolen ei saamelaisten maille tunkeuduta, elinympäristöä rajoiteta ja elintapoja kriminalisoida. Kunhan eivät niin kuvittelisi.
