”Ole varovainen. Opiskele. Älä elä toimettomana. Nuku vain öisin. Älä hypi, vihellä äläkä potki. Kävele arvokkaasti ja hitaasti, istu selkä suorana. Hillitse tunteesi äläkä naura missään nimessä niin kovaa, että hampaat näkyvät.” Näitä aatelisten kasvatusperiaatteita sovellettiin agronomi Louis Ehrnroothiin, joka asui vanhoille päivilleen saakka Tervikin kartanossa Loviisassa. 98-vuotiaaksi eläneen Ehrnroothin isä oli Aleksanteri III:n kummipoika, jonka kotona korostettiin perinteiden säilyttämistä.

Ehrnroothin elämäntarina on klassikkoesimerkki Suomen vanhasta yläluokasta, jonka harteita painaa suvun velvoittava perintö, Laura Kolbe kertoo kirjassaan Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus (Kirjapaja, 2014). Kolbe on tietokirjailija ja Helsingin yliopiston Euroopan historian professori, joka on akateemisella urallaan tutkinut suomalaista luokkayhteiskuntaa, etenkin yläluokkaa. Vaikka median keskiluokkaolettamasta puhutaan paljon, hänen mukaansa media käsittelee mieluummin huono-osaisuutta ja köyhyyttä kuin yläluokkaa. Analyyttista katsetta ei käännetä kovin helposti ylöspäin. Miksi olisi tärkeää tietää, miten eliitti elää?

”Kaikki sellainen on inhimillisesti ottaen kiinnostavaa, mikä auttaa ymmärtämään yhteiskunnan moninaisuutta ja näkymättömiä maailmoja, joihin ei muuten ole pääsyä”, hän sanoo. On myös tärkeää tietää, keitä näissä maailmoissa liikkuu ja miten yläluokan ympyröihin voi päästä – tai joutua.

Kolbe itse liikkuu suomalaisen eliitin ja sivistyneistön joukossa, mutta lapsuudessaan hän on elänyt ”huvilan, omakotitalon ja arava-asunnon välillä”, minkä vuoksi yhteiskunnan eri puolet ovat tulleet eläviksi. Hän identifioituu nykyisin ensisijaisesti kaupunkilaiseen koulutettuun keskiluokkaan eli sivistyneistöön. Hän on myös Keskustan kaupunginvaltuutettu Helsingissä.

Aateliskalenteri ja someyrittäjät

”Vanhan rahan” sukuja, joilla on perittyä varallisuutta, voi etsiä esimerkiksi Suomen Ritariston ja Aatelin kalenterista, jota on julkaistu vuodesta 1858 lähtien. Myös Suomen perheyrittäjien liiton jäsenkalenteri voi antaa osviittaa maamme mahtisuvuista. Vuosittain aina marraskuussa julkaistava verotietolistaus näyttää puolestaan, ketkä ovat maan tuloeliittiä. Näille listoille voi päästä suurilla yrityskaupoilla, mutta tiedoista käy ilmi sekin, että esimerkiksi somevaikuttajat voivat tienata saman verran kuin huippuasiantuntijat, vaikka heillä ei välttämättä ole huippukorkeaa koulutusta. Mikä erottaa äkkiä vaurastuneet, ”nousukkaat” vanhoista eliittisuvuista?

”Kunakin aikana voi rikastua aikaan sopivalla tavalla. Mutta rikastuminen ei takaa paikkaa luokkahierarkian yläpäässä, vaan sinne nousu saattaa vaatia sukupolvia. Sopivasti solmittu avioliitto voi tarjota oikotien luokasta toiseen.”

Kuuluuko joku yläluokkaan vai ei riippuu siitä, miten saadut varat käyttää. Kolbe mukailee ruotsinkielistä sananlaskua: ensimmäinen sukupolvi hankkii omaisuuden, toinen sukupolvi perii sen ja kolmas sukupolvi joko hassaa sen tai sijoittaa viisaasti. ”Kolmannen sukupolven toimenpiteet mittaavat jatkuvuuden.”

Hänen mukaansa yhteiskunnan luokkahierarkioita ei ole valettu betoniin kovin suunnitelmallisesti. ”Maailmanhistoria on täynnä suhmurointia ja sattumuksia, ja paljon on kiinni siitä, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Näen yhteiskunnan verkostojen kokonaisuutena, joka ei ole aina kauhean systemaattinen. Mutta mitä enemmän tietää verkoston toimivuudesta, sitä enemmän ehkä tajuaa yhteiskunnan mekanismeista.”

Olennainen paikka, jossa tätä tietoa voi hankkia, on yliopisto.

Yliopisto on luokkasekoitin

”Totta kai kotitausta vaikuttaa”, Kolbe sanoo puhuessaan akateemisista opinnoista, joiden kautta yhteiskunnassa edetään. Mitä koulutetummasta kodista tulee, sitä luontevammilta muodollinen akateeminen ympäristö, sitsit, promootiot tai väitöskaronkan tapaetiketti tuntuvat, samoin teoreettinen opiskelu ja ankara lukeminen. Hän on analysoinut aihetta teoksissaan yhdessä työväenluokkaisesta kodista tulevan kirjailija Katriina Järvisen kanssa.

Suomi on edelleen klassinen meritokratia, jos asian suhteuttaa globaaliin perspektiiviin, Kolbe väittää. Opiskelun kautta vähävaraisestakin kodista on mahdollista päästä merkittävään yhteiskunnalliseen rooliin, virkahenkilöksi, poliitikoksi ja tiedemaailman eliittiin ilman että ”isi maksaa”, pappa betalar, hän kuvaa. Suomessa ei nimittäin ole Keski-Euroopan tyyliin yksityisiä kouluja tai yliopistoja, jotka veloittaisivat kymmenien tuhansien eurojen lukuvuosimaksuja sulkien vähävaraisilta opintien.

”Pohjoismaissa ei ole yksityisiä yliopistoja, vaan kyse on valtion rahoittamasta korkeakouluputkesta. Meillä erilaisista taustoista tulevia ihmisiä nousee poliittiseen ja virkamieseliittiin, jos tahtoa ja tietoa on. Armeijan ohella yliopisto on paras luokkasekoitin.”

Pelkkä akateeminen kirjaviisaus tai edes ahkera opiskelu ei kuitenkaan ole automaattinen tie herrahissiin, jos opiskelija ei osaa hyödyntää akateemisen elämän yhteydessä toimivia sosiaalisia verkostoja. Osakunnista, opiskelijapolitiikasta ja tapahtumista opitaan ”hyvää makua” ja solmitaan suhteita, joilla edetään ylemmäs yhteiskunnan askelmilla. Näitä askelmia pitkin on moni onnistunut nousemaan vaatimattomistakin oloista, Kolbe muistuttaa. ”Eliitit ovat sillä tavalla olleet Suomessa avoimia, että jos on pätevä ja osaava, voi pärjätä monella tavalla.”

Konservatiivinen vai radikaali yliopisto?

Sitsit, promootiot ja muut akateemiset tapahtumat ovat yliopiston traditioita, jotka ovat säilyneet samankaltaisina vuosisatojen ajan. Ne ylläpitävät jatkuvuutta. ”En halua nähdä näitä käytäntöjä konservatiivisina. Erilaiset instituutiot tarvitsevat perinteitä, seremonioita ja rituaaleja, joilla ne ikään kuin panevat itsensä esille. Myös työväenliikkeellä on omanlaisiaan manifestaatioita, samoin puolustusvoimilla ja kirkolla.”

Näiden muodollisten tapojen keskeltä maailmalle voi singota uusia aatteita. ”Akateemisten juhlapuheiden ja tutkimusten sisällöt voivat olla hyvin radikaaleja! Yhteiskunnalliset muutokset ovat tulleet juuri yliopistoista.” 

Vuonna 2023 yliopisto-opiskelijat eivät istu lehtereillä seppeleet päässään vaan valtaavat tiloja ja protestoivat hallituksen leikkauspolitiikkaa vastaan.

Historioitsija muistuttaa pitkästä linjasta. Ylioppilasjärjestö Akateeminen Karjalaseura lujitti Suur-Suomi-aatetta 1920–1940-luvulla, antikommunismi loisti seuraavalla vuosikymmenellä, minkä jälkeen taistolaiset kehittivät vasemmistoaatetta 1960-luvulla, kunnes ekologinen ajattelu vahvistui ja vihreä liike syntyi Helsingin yliopistossa 1970-luvulla.

”Meillä on Saksasta tullut humboldtilainen ihanne. Sen mukaan sivistysyliopiston tehtävänä oli aikoinaan 1800-luvulla kasvattaa virkamiehiä valtion palvelukseen ja siihen kuuluu hyvin voimakkaana sivistysideaali: ei riitä, että olet ammattilainen, vaan sinun pitää olla laajemmin sivistynyt. Pitää olla valmiuksia toimia kansalaisena ja poliittisena ihmisenä. Yliopisto-opetukseen on meillä kuulunut kriittisyys, ja koska Suomessa ei oikein ole ollut muita polkuja, yliopisto on ollut se väylä, jonka kautta tuotetaan uutta innovatiivista eliittiä.”

Kolben mukaan on todennäköistä, että nyt vallankumouksellisten yliopistoliikkeiden jäsenet nousevat aikanaan poliittiseen eliittiin ja jopa yläluokkaan, jos historian opetukset pitävät paikkaansa.

Henkinen olemus säilyy

Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa eli monia yläluokkaisia perheitä, jotka olivat menettäneet omaisuutensa: kartanot, talot ja omistukset – marxilaisittain aineellisen pääomansa. Yläluokkainen tapa katsoa maailmaa ja muu henkinen pääoma jäi, ja sen avulla nämä köyhtyneet suvut kipusivat pikkuhiljaa jälleen yhteiskunnan yläkerroksiin. ”Henkisessä mielessä yläluokkaisuus on periytyvää. On erittäin tärkeää säilyttää suvun perintö tulevaisuuteen, vaikka nyt kartano tai perheyritys, mutta jos mitään muuta ei jää, tietyt arvot jäävät.”

Jos nimi on aateliskalenterissa, yläluokkainen identiteetti ja käsitys oman suvun merkittävyydestä säilyy, vaikka omistukset katoaisivat. Olemiseen tulee keveyttä, kun yksilö asemoituu osaksi kulttuurista jatkumoa. Sen vuoksi suomalaisen yläluokan arvoihin ei ole perinteisesti kuulunut nousukasmainen tavaroilla pröystäily, vaan materiaalista vaatimattomuutta on arvostettu. Erot ovat hienovaraisia ja liittyvät ”hyvään makuun”, harrastuksiin ja vapaa-ajanviettoon. 

Entä yläluokkaiset puoluekannat? Niistä saa osviittaa seuraamalla niin sanottua ”kultahammasindeksiä”. Esimerkiksi Helsingin vaurailla alueilla äänet menevät pääasiassa Kokoomukselle, Ruotsalaiselle kansanpuolueelle (RKP) ja vähän myös Vihreille. ”Toisaalta näillä alueilla [Urho] Kekkonen sai aikanaan laajaa kannatusta presidentinvaaleissa”, Kolbe huomauttaa. Kekkonen tuli Maalaisliitosta eli nykyistä Keskustaa edeltäneestä puolueesta.

”Suomesta puuttuu historiallinen, keskieurooppalainen, urbaani porvaristo ja siten perinteinen kaupungin täysivaltainen asukas, kaupunkikansalainen, joka on ollut taloudellisesti itsenäinen ja omanlaista elämäntapaa tavoitteleva.”

Suomi oli sen sijaan pitkään maaseutuvaltainen maa, jossa kansallinen ihanne rakennettiin talonpoikaiseen kehikkoon. Kun talonpoika lopulta kaupungistui, hän omaksui osaltaan urbaanioikeistolaisia arvoja. Nykyisin Suomen urbaani, koulutettu keskiluokka edustaa ”koulutusporvareita”, Kolbe sanoo. Kun puolueet muodostuivat, aluksi RKP ja sitten Kokoomus alkoivat ajaa porvarillisia, mutta myös yleisiä oikeistolaisia teemoja.

”Koko sotien jälkeisen ajan Suomeen on kaivattu ’henkisen työn tekijöiden’ puoluetta siinä kuitenkaan onnistumatta. Nykyään porvarillisuus on liikaa synonyymi kokoomuslaisuudelle.”