Oikeustieteen opintojen johdantoviikolla professori näytti valokuvan pitkästä laiturista, jonka nokka oli paksun sumupeitteen kätkemä. Kuva oli otettu laiturin alkupäässä olevan henkilön perspektiivistä. Professorin mukaan laituri edusti oikeudellisen ajattelun matkaa. Kuten oikeustieteellinen tietotaito, laituri lupaa kävelijälleen varman alustan ensimmäisille askeleille ja ennen kaikkea oikean suunnan. Mutta lopulta oikeudellinen ajattelu kohtaa sumuverhon, ja varmuuden ja selkeyden sijan ottavat useat mahdolliset tulkinnat ja perustelut. Alku on varma ja päätepysäkki ennalta-arvaamaton, mutta alkutaipale oikeuttaa toteutuneen.
Kyseinen laiturimetafora edustaa kaikkea sitä, mikä oikeustieteellisessä koulutuksessa on vinossa. Aikamme vakavimmat kriisit kumpuavat vallitsevista rakenteista, ja jokainen askel pitkin oikeustieteen laituria on askel kauemmaksi rakenteista. Mitä enemmän opin ajattelemaan kuten juristi, sitä etäämmälle ajauduin omista eettisistä ja poliittisista vakaumuksistani sekä rakenteellisista huolista – ja pakosta. Laiturin ensimmäinen oppi on ”oikeus ei ole politiikkaa – ei subjektiivista, vaan objektiivista.”
Tähän riippumattomuuteen valjastettuna kävelin eteenpäin sumussa ja tunsin, kuinka muutuin askel askeleelta päättäväisemmäksi ja helpottuneemmaksi. Olisin voinut tappaa kansakunnan, edistää ympäristötuhoa ja jättää yhteiskunnan ”toiset” kuihtumaan ja kutsua sitä kaikkea päivän päätteeksi oikeudeksi.
Tämä essee on syntynyt päätöksestäni kääntyä ympäri – pakottavasta tarpeesta muuttaa oikeustieteellistä koulutusta, jotta joku päivä siitä kasvava asiantuntijuus ei olisi osa ongelmaa, vaan ratkaisua.
Kausaalisuhteen ongelma
Roberto Ungerin mukaan oikeudellisen ajattelun universaalia historiaa ovat määrittäneet ennen kaikkea epäpoliittiset teoriat, jotka ovat kieltäneet ja kätkeneet oikeuden yhteyden yhteiskunnan rakenteisiin. Epäpoliittisten oikeusteorioiden ympärille on muodostunut ajan saatossa rykelmä käsitteitä, jotka vaikeuttavat tai tekevät jopa mahdottomaksi rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden kitkemisen oikeuden keinoin. Oikeuden muutosvoimaa rajoittavat eritoten käsitteet, jotka asettavat edellytykset oikeudellisen vastuun todentamiselle. Kun vääryys tapahtuu, oikeudellisen ajattelun keskeinen tehtävä on määrittää vastuu tahalliselle (tai huolimattomalle) toimijalle, jonka rikkomus on kausaali- eli syy-seuraussuhteessa aiheutettuun vahinkoon. On oltava siis tahallinen toimija sekä kausaalisuhde rikkeen ja vahingon välillä, jotta voidaan puhua oikeudellisesta vastuusta, syyllisyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta.
Epäpoliittisen oikeuden kykenemättömyys käsitellä rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta läpäisee koko oikeusjärjestelmän.
Vaatimukset tahallisesta toimijasta sekä rikkeen ja vahingon kausaalisuhteesta ohjelmoivat oikeuden epäoikeudenmukaisuustutkan siten, että se voi havainnoida vain sellaista, joka voidaan todentaa tapahtuneeksi jossain tietyssä ajassa ja paikassa. Rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden aiheuttama kärsimys on sitä vastoin riippuvainen lukemattomien yksilöiden ja instituutioiden käytännöistä, jotka toistuvat kerta toisensa jälkeen hyväksyttyjen normien ja sääntöjen puitteissa. Toisin sanoen, rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus kumuloituu monessa eri paikassa ja hitaasti pitkällä aikavälillä väistäen kysymykset tahallisesta väärintekijästä sekä rikkeen ja vahingon kausaalisuhteesta. Epäpoliittisen oikeuden kykenemättömyys käsitellä rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta läpäisee koko oikeusjärjestelmän, mutta havainnollistan problematiikkaa yhdenvertaisuuslain ja viharikossäännöstön avulla.
Edistyksellisten lakien sudenkuopat
Oikeustieteen vakiintuneiden käsitteiden johdosta yhdenvertaisuuslain lähtökohtana on skenaario, jossa valtavirrasta poikkeava pahantekijä toimii syrjivästi toista kohtaan jonkin kategorian, kuten etnisyyden perusteella. Kriittisen rotuteorian edustaja Alan Freeman on kutsunut tätä rikoksentekijäperspektiiviksi. Rikoksentekijäperspektiivistä katsottuna syrjintä ei ole tällöin yhteiskunnallinen ilmiö ja elämää vaikeuttava olosuhde, ainoastaan yksittäisen rikoksentekijän uhriin kohdistama rikkomus. Tällöin oikeudenmukaisuuden horisontissa siintää vain väärintekijän rankaisu, jolloin lain kirjaimen mukainen oikeus tapahtuu siitä huolimatta, että ne yhteiskunnalliset, poliittiset, kulttuuriset ja taloudelliset rakenteet, jotka tuottavat turvallisuuden, elinmahdollisuuksien, terveyden, varallisuuden ja vallan epätasaista jakautumista etnisyyden, yhteiskuntaluokan, sukupuolen, kansallisuuden, vammaisuuden ja/tai seksuaalisuuden perusteella jäävät voimaan.
Esittämäni kritiikki yhdenvertaisuuslain riittämättömästä muutosvoimasta pätee myös viharikossäännöstöön. Oikeudelliselle vastuulle asetettujen edellytysten johdosta viharikossäännöstö rakentuu kapean väkivallan käsitteen varaan, jonka mukaan väkivallan malliesimerkki on yksittäisen väärintekijän fyysinen aggressio. Oikeustieteen professori ja transaktivisti Dean Spade on korostanut, että viharikossäännöstö ei paranna eikä voi parantaa niiden ihmisten elinmahdollisuuksia, joita se väittää suojelevansa. Spade perustelee kritiikkinsä viharikossäännöstön olemattomalla pelotevaikutuksella. Ajankohtaiseksi esimerkiksi käy muun muassa se tosiseikka, että edistyksellisistä sateenkaarioikeuksista huolimatta queer- ja transihmisiin kohdistuvien vihatekojen, häirinnän ja väkivallan lisääntyminen on sääntö eikä poikkeus.
Teoreettisten huomautusten lisäksi on myös kuitenkin lukuisia käytännöllisempiä oikeuden muutosvoimaa kyseenalaistavia seikkoja.
Oikeusaktivismia harkitsevien henkilöiden on ensinnäkin tärkeää tiedostaa, että sanoma, jonka mukaan nyt kaikki ovat yhdenvertaisia mahdollistaa muun muassa rasismin tehokkaan vähättelyn. Lisäksi kansainvälisesti katsottuna syrjintään puuttuvat lakiuudistukset ovat usein tuoneet vähemmistöt enemmän näkyviin, mikä on innoittanut vähemmistöjen vastustajat väkivaltaan, vihaan ja häirintään. Oikeusaktivistien on siksi aiheellista huomioida, että inkluusio ei ole välttämättä paras mahdollinen strategia silloin, kun aikaisemmin ulossuljettu ihmisryhmä tuodaan näyttävästi osaksi rakenteita, jotka eivät tarjoa suojaa lisääntyneen näkyvyyden vastapainoksi.
Oikeudellinen asiantuntijuus hätätilassa
En missään nimessä ole sitä mieltä, ettei oikeudellisesta työstä olisi mitään iloa. Oikeus ja laki ovat muuttaneet yhteiskuntaa menneisyyden irvikuvista kauniimmaksi, ja monet avun tarpeessa olevat hyötyvät oikeudellisesta työstä. Siksi en kehota ketään vaipumaan nihilismiin – minäkin toden teolla tahdon passiini sukupuoltani vastaavan merkinnän juuri sen kantaman symbolisen sanoman vuoksi.
Argumenttini pohja on yksinkertainen: lakiuudistukset ja oikeusvoitot eivät ole yksinomaan positiivisia asioita. Esseeni poleeminen tulokulma on valikoitunut ennen kaikkea vallitsevan ja pitkälti yksiäänisen oikeustieteellisen ja poliittisen ilmapiirin vaikutuksesta. Se liittää oikeudellisen työn oikeudenmukaisuuteen kyseenalaistamatta, uskoo vanhojen käsitteiden radikaaliin muutosvoimaan ja/tai tyytyy asioiden ”ulkopuoliseen” tarkasteluun samalla, kun maailma on hätätilassa. Muun muassa oikeustieteellisten tiedekuntien opinto-oppaat sekä juristi- ja asianajajaliiton sivujen iskulauseet kuten “Oikeudenmukaisen Suomen rakentajat” ja “Asianajajat oikeuden puolesta” ilmentävät oikeudellisen asiantuntijuuden vaillinaista itseymmärrystä.
Professorin esittelemä laituri on suurelta osin murheellinen taival niille, jotka ovat huolissaan rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden maailmaa tuhoavasta ja lukuisia ihmisryhmiä kurittavasta voimasta. Hätätila vaatii uudenlaista oikeudellista asiantuntijuutta, jonka ääriviivat piirtyvät sitä mukaa, kun käännymme ympäri tai kieltäydymme astumasta perinteisen oikeustieteellisen koulutuksen sumuun.
Minun oikeustieteeni on paluumatkani näköinen.
Essee julkaistiin ensin maksumuurin takana 7.9.2023. Teksti avattiin kaikille lukijoille 26.9.2023. Haluatko sinäkin saada ensilukuoikeuden osaan Voiman verkkoartikkeleista? Tee Voimajengi-tilaus alk. 3€/kk.
