Tuntuu, että millään, mitä turkistarhauksesta voi sanoa, ei ole mitään merkitystä.
Neljännesvuosisata sitten, kun aktivistit vapauttivat kettuja, olin vielä lapsi. Oli järkytys tajuta, että tällainen elinkeino saa olla olemassa. Häkkien avaaminen näyttäytyi ainoana siedettävänä tapana reagoida epäkohtaan. Isäni lupautui kuskiksi, jos haluaisin lähteä.
Nyt jopa kokoomuksessa ollaan sitä mieltä, ettei nykyisenkaltainen tarhaus sovi modernin sivistysvaltion tunnusmerkkeihin ja Ilkka-Pohjalainen toteaa pääkirjoituksessaan, että ala kuuluu menneisyyteen. Helsingin Sanomien syyskuisessa haastattelussa maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah halusi erikseen huomauttaa, että hän ei henkilökohtaisesti käytä turkiksia. Ei kukaan normaali ihminen käytä turkiksia, sikäli kuin sanalla viitataan kalmoista tehtyihin pitkiin takkeihin. Kaikki tietävät, että keskuslämmitteisessä maailmassa elävä ihminen ei tarvitse turkista (ei tarvitse lihaa tai maitoakaan, mutta se on sitten oma taistelunsa). Siksi suurin osa nyljetyistä turkeista tungetaankin hupunreunuksiin, pipontupsuihin ja avaimenperiin puoliksi piiloon kuin hankala ylijäämä tai myrkyllinen jäte.
Kaikesta tästä huolimatta we still have to protest this shit. Mitä helvettiä oikeasti! Saadapa Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton lobbarit omia etujani ajamaan (toki itseäni edustavaan Suomen Kirjailijaliittoon kuuluu vain reilu 800 jäsentä, STKL:ssä heitä on sentään 1580).
Suomalaisissa tarhoissa viruu vuosittain 1,3 miljoonaa naalia, kettua, supikoiraa ja minkkiä. Noin puolivuotiaina heidän suuhunsa ja peräaukkoonsa työnnetään elektrodit, joiden kautta kehoon johdetaan sähkövirta, tai heidät tukehdutetaan esimerkiksi hiilimonoksidilla. Alle 5-kiloisen yksilön voi tappaa myös päähän kohdistuvalla iskulla, mutta sitä ei suositella pääasialliseksi teloituskeinoksi, eikä yksi ihminen saa tappaa menetelmällä kuin korkeintaan 70 henkilöä vuorokaudessa, kuten Hyvän toimintatavan oppaassa kettujen lopetukseen ohjeistetaan.
Muistatteko, kun vuonna 2020 kauhisteltiin eksoottista käytäntöä koota yhteen paikkaan valtava määrä pikkuhäkkeihin ahdettuja villieläimiä, joiden kohtalona oli kuolla jollain kaamealla tavalla?
Edellisen pandemian alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Nyt olemme jo kuukausien ajan saaneet kuulla asiantuntijoiden varoituksia siitä, miten suomalaiset minkki- ja kettutarhat luovat otolliset olosuhteet ihmisiin tarttuvan lintuinfluenssaviruksen kehittymiselle. WHO:n mukaan tartunnan saaneiden ihmisten kuolleisuus on ollut 50 prosenttia. COVID-19:ä suitsittaessa kansalaisten terveys painoi enemmän kuin elinkeinonharjoittamisen vapaus.
Tauti ei silti ole se kiireellisin ja tärkein peruste tarhauksen kieltämiselle. Paremman puutteessa kelpuutan tietenkin senkin ratkaisun avaimeksi ilomielin! Olen pohjimmiltani kuin Maa- ja metsätaloustuottajien Keskusliitto: en piittaa järkiperäisistä syistä. Ajattelen alle neliömetrin kokoisia häkkejään kiertäviä kettuja, verkon raosta työntyvää uteliasta minkinkuonoa, ritiläpohjalle syntyviä supikoiranpentuja. Kyse ei ole epidemiologiasta, taloustieteestä eikä talvivaatteista tai trendeistä, vaan elävistä olennoista: heidän näkemisestä itsessään arvokkaina ja oikeutettuina elämään.
Kirjoittaja on kirjailija, joka pitää Voimalla myös Syndikaatti-podcastia yhdessä Emilia Männynvälin kanssa.
Lue myös:
Turkistuottajat turvealan tiellä – kestämättömän elinkeinon loppu häämöttää
