Otan puhelimen esiin tarkistaakseni jonkin asian. Näytön avautuessa huomaan ilmoituksen jostakin kiinnostavasta. Uppoudun siihen ja etsin lisää tietoa internetistä. Jaan sen sosiaalisen median tilille ja samalla huomaan ystäväni jakaneen jotain kiinnostavaa. Aikaa on kulunut jo 20 minuuttia, ja olen unohtanut mitä varten alun perin kaivoin puhelimen esiin. 

Haluaisimme usein keskittyä enemmän työhön, kumppaniin, perheeseen tai kirjaan, mutta päädymme älypuhelinten kanssa yhä useammin eräänlaiseen luuppiin, jossa koemme menettävämme hallinnan omasta toiminnastamme.

Minna Vigren, digitaalisen teknologian tutkija Aalto-yliopistosta, on perehtynyt älylaitteisiin liittyviin kysymyksiin vallasta, vuorovaikutuksesta ja toimijuudesta. Hänen mukaansa käymme päivittäin neuvotteluja teknologian kanssa toimijuutemme jakautumisesta, kuten millaisia mahdollisuuksia nämä laitteet ja niihin liittyvä infrastruktuuri tarjoavat meille tai mihin ne pakottavat meitä.

 Laitteita on mahdollista ajatella omina toimijoinaan, jotka kutsuvat ja ohjaavat kohti jotakin toimintaa. Sovellusten kehittäjien toivomaa toimintaa voi olla esimerkiksi se, että käytämme aikaa somepalveluissa jakamalla sinne valokuvia ja videoita arjestamme, selaamme verkkokauppojen tarjontaa tai ahmimme sarjoja putkeen suoratoistopalvelusta. Laitteet ja sovellukset kamppailevat ajankäytöstämme ja huomiostamme.

Anturiyhteiskunta

Nykyisin yhä suurempi osa ihmisen toiminnasta voidaan muuttaa kyberneettiseksi koodiksi, jolla tätä toimintaa myös ohjataan. Esimerkiksi erilaiset itsemittaamislaitteet, kuten älykellot ja -sormukset, keräävät erilaisilla antureilla tietoja kehostamme mittaamalla unenlaatuamme, askeliamme tai sykettämme – ja tämä data puolestaan ohjaa toimintaamme. Sosiaalisen median palvelut puolestaan voivat tarkkailla, mistä asioista olemme kiinnostuneita tai millaisia arvoja meillä on, ja jakaa meille sen perusteella sisältöä.

Nämä sisällöt voivat olla esimerkiksi eläinvideoita, yhteiskunnallista keskusteluja, salaliittoteorioita tai iltapäivälehtien kommenttikentän vihaista keskustelua. Algoritmit tuntuvat löytävän sisältöä, joka saa viettämään eniten aikaa palvelun parissa.

”Näille yhtiöille ei ole sinällään väliä millaisen olon tarjotun sisällön katsominen saa meissä aikaan, kunhan se aiheuttaa voimakkaan tunnetilan, koska sen myötä reagoimme herkemmin ja saamme myös muut reagoimaan”, Vigren huomauttaa.

Antureita, joilla dataa kerätään, on paljon esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Vigrenin mukaan elämme eräänlaisessa anturiyhteiskunnassa, jossa erilaisilla sensoreilla kerätään ja tallennetaan jatkuvasti tietoa meistä. 

Datan kerääminen ja palveluiden addiktiivisuus ruokkivat toisiaan: mitä enemmän palvelussa vietetään aikaa, sitä enemmän käyttäjästä on mahdollista kerätä dataa ja datan myötä tarjota sellaista sisältöä, joka pitää heidät palvelun parissa.

Elämme anturiyhteiskunnassa, jossa sensoreilla kerätään ja tallennetaan jatkuvasti tietoa meistä. 

Anturiyhteiskunta piirtää tarkan kuvan yksilöistä, ja tällöin käyttäjille on mahdollista kohdentaa entistä tarkemmin sisältöjä kuten uutisia, jotka voivat sisältää mis- ja disinformaatiota tai mainontaa. Käyttäjä saattaa esimerkiksi etsiä Googlesta tietoa retkeilykengistä, jonka jälkeen hänelle kohdistuu retkeilykauppojen mainoksia sosiaalisen median palveluissa tai verkon ympäristöissä. Algoritmit ovat pystyneet tunnistamaan henkilöitä, joilla on voitu havaita maanisuuteen viittaavia piirteitä, jonka jälkeen heille on kohdistettu kasinoiden mainoksia.

”Henkilökohtaisen ja kohdistetun mainonnan myötä meidän ympärillemme on rakentunut eräänlainen kapitalistinen taloudellis-teknologinen verkosto, jonka osaksi joudumme tai valitsemme mennä,” Vigren sanoo.

Koukuttavuuden äärellä

Älypuhelin poikkeaa hyvin paljon aiemmista laitteistamme siinä, että se on monia eri asioita samaan aikaan. Vigrenin mukaan se lisää laitteiden koukuttavuutta. 

“Puhelin otetaan käteen ensimmäisenä asiana aamulla sen ilmoittaessa milloin on aika herätä. Ennen sängystä nousemista moni on jo ehtinyt selaamaan aamun uutiset, yön aikana tulleet yksityisviestit ja somevirran. Koukuttavuuden ja laitteiden arkipäiväistymisen kannalta näistä toimista tulee rutiineja. Kaikki lähtee siitä, että herätyskello ei ole enää perinteinen herätyskello vaan loputtoman määrän ominaisuuksia sisältävä älylaite”, hän sanoo.

Älypuhelimet eroavat muista laitteista viestimällä meille jatkuvasti. Ne pingahtelevat, värisevät reittä vasten tai vilkuttavat valojaan, jotta ottaisimme ne käteen. Ilmoitukset eivät kuitenkaan ole tehokkain tapa luoda riippuvuutta.

”Palvelu pitää saada osaksi ihmisen arkea tunnetasolla. Ihmiselle täytyy saada aikaan tunne, että on mentävä sinne palveluun takaisin ilman, että häntä siitä erikseen muistutetaan”, Vigren huomauttaa.

Vigrenin mukaan koukuttavuus muodostuu yhteyden kautta. Ei riitä, että sovellus on yhdellä ihmisellä, yhteisön luomiseen tarvitaan käyttäjien massa. Yhteyden ylläpitäminen toisiin ihmisiin on inhimillinen perustarve, ja sosiaalisen median alustat kutsuvat meitä täyttämään tätä tarvetta reagoimalla siihen, mitä toiset alustoilla jakavat. 

Samalla alustat voivat säädellä tunteitamme ja suhteidemme laatua. Kaverin päivitykseen reagoimattomuus saattaa aiheuttaa säröä sosiaaliseen yhteyteen. Todellisuudessa algoritmi on saattanut piilottaa viestin eikä toinen ole koskaan nähnytkään päivitystä.

Yhteyden vaalimisen tarve sosiaalisen median kautta voi aiheuttaa myös stressiä ja syyllisyyden tunnetta. 

Neuvotteluja käyttäjien ja koneiden välillä

Jokainen sosiaalisen median käyttäjä joutuu käymään jatkuvaa neuvottelua siitä miten laajasti ottaa nämä palvelut osaksi elämäänsä. Somesta ja laitteista saatetaan pitää, koska ne tuovat hyviä kokemuksia arjen keskelle. Niiden pitäminen hallinnassa saattaa aiheuttaa ongelmia. Mikäli henkilö päättää ettei halua somea elämäänsä, niin hänen on kysyttävä itseltään, minkä ulkopuolelle jättäytyy? 

Moni saattaa pitää sosiaalisen median tiliään ainoastaan sen vuoksi, että se on pakollista töiden vuoksi. Tai oman urheiluseuran viestintä saattaa tapahtua vain Facebookissa, tai jokin kulttuuritoimija tiedottaa tapahtumista ainoastaan Instagramin kautta.

Ruudulta päälle vyöryvät tykkäykset, voimaannuttavat kampanjat, trollaaminen, vaihtoehtoiset totuudet tai maalittaminen ja muut vahvasti tunteisin vetoavat sisällöt lisäävät selaamista, silmäilyä ja visuaalista kuluttamista. Samalla ne saavat voimaan huonosti tai ainakin vievät liikaa aikaa. Moni päättääkin pitää somepaaston poistamalla sosiaalisen median palvelut väliaikaisesti laitteistaan.

Vigrenin mukaan tällainen somepaasto voi muuttaa ihmisen suhdetta palveluihin niin, että niiden käyttäminen on tulevaisuudessa helpompaa. Se ei kuitenkaan itsessään muuta kapitalistisen huomiotalouden ympärille rakentuvaa infrastruktuuria, johon kaikki käyttäjät ovat jossakin suhteessa.

Infrastruktuurin muuttaminen on Vigrenin mukaan erittäin vaikeaa ja vaatisi massojen liikehdintää. Hänen mukaansa sosiaalisen median ja internetin ympäristöt ovat arkipäiväistyneet osaksi elämäämme niin voimakkaasti, että meidän on vaikea kuvitella niiden rakentuvan muun kuin kapitalistisen huomiotalouden ympärille.

”Ajattelemme, että meillä on aika vähän mahdollisuuksia vaikuttaa toimijuuteemme. Eräs tutkimukseni osallistuja sanoi, että ’En haluaisi olla Googlen vanki, koska Googlehan tätä maailmaa hallitsee, mutta niin se nyt vain on”, Vigren sanoo.

Millaisia nämä vaihtoehtoiset verkon ympäristöt voisivat sitten olla?

“Toivoisin, että palvelut ja laitteet auttaisivat rakentamaan oikeudenmukaisempaa ja kestävää yhteiskuntaa kaikille. Ne palkitsevat nykyisin ahkerimpia käyttäjiä, jotka tuottavat eniten dataa. Voisiko sen sijaan palkita sen, joka käyttää vähiten palvelua? Monien hyvinvointia edistäisi se, että alustat ja laitteet kannustaisivat käyttämään niitä vähemmän”, Vigren visioi.