”Vapaus merkitsee minulle aivan kaikkea. Onneksi koko elämäni on ollut sellaista, että olen saanut mennä, tulla, tehdä ja nauttia”, sanoo Marija ”Muska” Babitzin.
Rock’n’roll alkoi tehdä tuloaan Suomeen 1960-luvulla. Se ravisteli toden teolla tanssimusiikin parissa kasvanutta kuulijakuntaa. Babitzinin voimakkaan raaka lauluääni poikkesi totutusta. ”Älä räävy!”, saattoi joku kuulija kivahtaa. Etenkin nuoriso taas ihastui nuoren laulajan omintakeisuuteen.
Tuolle ajalle olivat ominaista ulkomaisista hiteistä tehdyt käännöskappaleet. Muska Babitzinin tunnetuimpia kappaleita lienevät Kirjoita postikorttiin (1971) sekä Krokotiilirock (1973). Love Recordsissa levytetty ensialbumi Muska (1973) oli tärkeä meriitti. Se teki Babitzinista ensimmäisen albumin tehneen suomalaisen rocklaulajattaren.
Muusikkoperheen nimi Babitzin lienee tuttu valtaosalle suomalaisista. Muskan tarina taas on ollut tuntemattomampi. Nyt se on viimein saatu yksiin kansiin: kesäkuussa julkaistiin Sauli Miettisen kirjoittama elämäkerta Muska (Like).
”Matkan varrella on ollut kaksi kirjailijaa, jotka ovat olleet meidän keikoillamme. He sitten tulivat kysymään, voisiko kirjan tehdä. Kirjaa on suunniteltu jo 1980-90 -luvuilla. Puolisoni on kirjoittanut asioita muistiin sieltä saakka”, Babitzin avaa julkaisemisen taustaa.
Rokkia naapurin jukeboksista
Yhteensä viisi Babitzinin perheen sisarusta päätyi työskentelemään musiikin pariin. Isoveljet Alexandr (1948–1973) ja Kirill (1950–2007) suuri yleisö tunsi nimillä Sammy ja Kirka. Jälkimmäinen toimi The Creatures -yhtyeen solistina Muska Babitzinin nuoruudessa.
”Olen ollut rokkari pikkutytöstä saakka. Kävin Creaturesin keikoilla aina kun isän silmä vältti”, laulaja muistelee.
”Olen ollut rokkari pikkutytöstä saakka. Kävin Creaturesin keikoilla aina kun isän silmä vältti.”
Hän vietti varhaislapsuutensa Helsingin Huvilakadulla. Toisin kuin nykyään, aluetta ei tunnettu sen vauraudesta. Babitzinin perhe asui ahtaasti pienessä kaksiossa.
Vaikka asuinympäristö oli vaatimaton, se tarjosi jotakin hyvin mielenkiintoista, jos malttoi kuunnella. Elvis ja Little Richard kaikuivat ulos kadulle kotitalon vastapäisen baarin jukeboksista. Muska sisaruksineen kuunteli uutta musiikkia uteliaana.
Sellainen oli laulajattaren ensikosketus rock’n’rolliin. Hän vaikuttui kuulemastaan syvästi, eikä sanojensa mukaan syyttä.
”No hitsi, kun siihen asti oli kuultu vain Georg Malmstenia ja Mikki Hiiri merihädässä! Rock oli sanoin kuvaamatonta ja rytmi aivan mieletöntä. Sellaista ei oltu sitä ennen tiedostettu ollenkaan.”
Silti päätös muusikon urasta kypsyi vasta myöhemmin. Syitä oli useita. Kirjassa kerrotaan, että Muska kyllä piti laulamisesta, muttei ”ujonpuoleisuutensa” vuoksi välittänyt laulaa koulun juhlissakaan. Lisäksi hänellä oli realistinen kuva kiertue-elämästä. Siinä glamour loisti lähinnä poissaolollaan.
”Synnyin perheeseen, jossa oli kaksi veljeä tällä alalla ennen minua. Se on ollut merkityksellistä siten, ettei minulla ole ollut harhaluuloja tämän ammatin suhteen, eikä mikään ole koskaan noussut päähän”, hän toteaa.
Babitzin oli haaveillut arkeologin ammatista, mutta suunnitelmat muuttuivatkin aikuisuuden kynnyksellä. Hän päätyi keikkailemaan Kirka-veljensä taustalaulajana, kun D-tuotannossa työskentelevä Ilkka ”Danny” Lipsanen sai vihiä hänen laulutaidoistaan.
Kirjoita postikorttiin levytettiin levy-yhtiö Scandiassa vuonna 1971. Se menestyi erinomaisesti ja teki Babitzinista tunnetun. Hän alkoi tehdä keikkoja D-tuotannon järjestämän yhtyeen kanssa.
Humppavaatimuksia ja vaarallisia autoja
Kysymys vapaudesta nousi esiin siinä vaiheessa, kun yleisön toiveisiin haluttiin vastata. 1970-luvulla artisteja haluttiin tuotteistaa. Kirjassa kerrotaan, kuinka Babitzinille olisi haluttu luoda valmis imago ja ohjata tyylilajia enemmän iskelmän suuntaan.
Hän ei arkaillut sanoa ääneen, mitä itse halusi: laulaa rock’n’rollia. Samaa mieltä hän on tänäkin päivänä.
”Olemmehan me tehneet rock-iskelmääkin, mutta pelkästään iskelmää… Ei missään nimessä”, hän pohtii.
Vapauden tueksi saapui progeyhtye Orfeus. Se halusi Babitzinin solistikseen, ja tämä tarttui tarjoukseen empimättä.
Hän nautti tästä vapaudestaan, joka hänelle nyt tyylilajin suhteen suotiin. Vauhtia eivät hidastaneet edes tuon ajan keikkaolosuhteet, jotka kuulostavat nykypäivänä sangen karuilta. Näin jälkikäteen Babitzin nauraa muistoille, mutta itse tilanteissa vitsit kävivät vähiin.
”70-luvulla autot olivat hirveän huonoja. Joku syttyi palamaan, jarrut menivät, oli liukasta ja autoissa oli vain kesärenkaat. Ajettiin yötä vasten, kun ei ollut hotelleja tai motelleja. Ja ruoaksi oli höyrymakkaraa.”
Toinen vapautta rajoittava tekijä uhkasi olla vallalla oleva tyylilaji. 1970-luvun Suomea voisi leikkimielisesti nimittää humppakansan luvatuksi maaksi, koska tyylilajin suosio oli aivan valtavaa. Nyt vertaus huvittaa Babitzinia, mutta aikanaan asia aiheutti harmaita hiuksia Orfeuksen muusikoille.
Kuulijakunta kaipasi tangoa ja humppaa, ja koska rock-klubit olivat harvassa, esiintyminen tapahtui suurilta osin tanssipaikoilla.
”Meillä oli aivan oma linjamme ja bändi, joka soitti enimmäkseen rockia, kuten The Bandia ja Beatlesia. Tanssilavoilla olisi pitänyt soittaa koko illan keikkoja ja mukautua musiikilliseen valtakoneistoon.”
Taiteilijan vapaus ei tahtonut antaa myöten moisille vaateille. Bändin jäsenet pitivät päänsä ja vähitellen myös keikkajärjestäjät alkoivat taipua. Yleensä he tilasivat toisen yhtyeen, joka piti huolen humppaosuudesta.
Orfeus muodostui hänen elämänsä merkitykselliseksi käännekohdaksi paitsi musiikillisessa vapaudessa, myös rakkaudessa. Babitzin alkoi seurustella yhtyeen kitaristi Hannu ”Hande” Salakan kanssa. Babitzin ihastui erityisesti Salakan kykyyn taistella tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta.
Babitzin kiittelee puolisoaan vuolaasti.
”Onneksi minulla on ollut mieheni, joka on henkeen ja vereen rockmuusikko – itse asiassa enemmänkin bluesmuusikko.”
Salakka otti myöhemmin ohjat käsiinsä, ryhtyi hoitamaan keikkamyyntiä ja kasasi useamman uuden kokoonpanonkin. Hän soittaa Babitzinin nykyisessäkin yhtyeessä. Yhteinen elämä on jatkunut yli viisi vuosikymmentä.
”Ajattele, viisikymmentä vuotta ja yhdessä kaiken aikaa. Paitsi kerran Hande oli opiskelemassa Miamissa kolme kuukautta.”
Ohjelmatoimisto ja farkkumyyntiä
Babitzin pohtii vapauden merkitystä, sen merkitys on osin vaihdellut elämän eri vaiheissa. Valokeilan ulkopuolella se on merkinnyt mahdollisuutta tarttua uusiin haasteisiin.
”Nykyisin myyn itse keikkani. Toki jos jotakin on sovittu, se hoidetaan, mutta muuten on ollut vapaus mennä ja tulla kuten on haluttu.”
Hannu Salakka perusti ohjelmatoimisto Rodeon Helsingin Kalevankadulle vuonna 1976. Sen listoilla oli kotimaisia ja ulkomaisia yhtyeitä. Babitzin ja Salakka alkoivat järjestää niille keikkoja ja kiertueita sekä Suomessa että Euroopassa.
Muskan musiikkiura astui taka-alalle ja keikkailu muuttui satunnaisemmaksi. Tekemistä kuitenkin riitti.
”Olin töissä toimistossa. Tein tilityksiä, laskin palkkoja, toimin korttelilähettinä, vein julisteita postiin, laitoin ruokaa pojille. Kaikkea mahdollista. Meillä oli kädet täynnä töitä aamusta iltaan. Kiertelimme bändien kanssa mukana Euroopassa. Meillä oli kiertuemanagerit, sillä meillä oli lukuisia ryhmiä, emmekä olisi ehtineet kaikkien mukaan.”
Hän vitsailee toimineensa myös matkatoimistona ja juosseensa pää kolmantena jalkana rautatieaseman ja lentoyhtiö SAS:in ja Finnarin toimistojen väliä.
Kerran itse Iggy Pop pyysi keikkaraideriinsa sushia.Vaan mistäpä sellaista saisi 1970-luvun Pohjolassa, jossa oltiin hädin tuskin kuultukaan moisesta eksotiikasta?
”Muistan, kun olin kerran SAS:in toimistossa. Paikalla oli tuttu henkilökunta. Meillä oli ohjelmatoimistossa sellainen duo kuin Sonny Terry and Brownie Mcghee. SAS:in virkailijat sanoivat, että ’Hei Muska, mites vanhoja nämä tyypit ovatkaan?’ Sanoin, että en minä tiedä. ’Katso tuosta, tuossa ovat passit’. He vastasivat, että nämähän saavat eläkeläisalennuksen.”
Babitzin muistelee aikoja selvästi lämpimästi ja kertookin nauttineensa työskentelystä muusikoiden kanssa. ”Mitä isompi tähti, sitä mukavampi ihminen” oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus.
Hauskoja tilanteita riitti. Toisinaan työskentely edellytti jos jonkinmoisia luovia ratkaisuja. Kerran itse Iggy Pop tuli esittäneeksi ruokailutottumuksiaan koskevan toiveen. Hän pyysi keikkaraideriinsa sushia.
Vaan mistäpä sellaista saisi 1970-luvun Pohjolassa, jossa oltiin hädin tuskin kuultukaan moisesta eksotiikasta?
”Hommasimme hänelle sitten graavisuolattua lohta Hakaniemen kauppahallista. Sen lähemmäs ei päässyt sen ajan Helsingissä.”
Kun Babitzin listaa elämänsä suuria käännekohtia, hän mainitsee muuton Yhdysvaltoihin. Hän ja Salakka olivat matkanneet sinne etsimään bändejä kiertueilleen. He ihastuivat Los Angelesiin niin paljon, että jäivät asumaan sinne seitsemäksi vuodeksi. Sieltä käsin he toimittivat Levis 501 -farkkuja Suomeen.
Aika ohjelmatoimistossa tuli päätökseensä.
”Lopetimme toimiston sitten, kun muutimme Yhdysvaltoihin. Aikaerot aiheuttivat ongelmia. Jouduin yhtäkkiä puikkoihin buukkaamaan bändejä. Oli hankalaa valvoa yöt, jolloin Euroopassa oli päivä.”
Kotimaahan pariskunta palasi vasta seitsemän vuotta myöhemmin. Tänä päivänä Muska Babitzin keikkailee edelleen sangen ahkerasti. Hän kiittelee nykyisen yhtyeensä muusikoita ja hyvää fysiikkaansa, joka yhä mahdollistaa esiintymisen.
Rauha ja yksityisyys ovat pyhää
Kysyttäessä, millaisia asioita Babitzin liittää niin sanottuun arkipäiväiseen pyhyyteen, hän nostaa esiin kaksi asiaa.
”Koen pyhäksi rauhan. Sen, ettei sotia olisi. Tämä sotatilanne on kauhea Ukrainassa – ja onhan sitä muuallakin. Koen pyhyytenä myös yksityisyyden – jokaisella on oma kuvionsa ja oikeus yksityisyyteen.”
Vapaus mennä, tulla, tehdä ja nauttia vaatii myös yhteiskunnallista vakautta.
”Aamulla 24. helmikuuta Muska tuli kauhuissaan keittiöstä olohuoneeseen ja sanoi Handelle: ’Nyt se idiootti on hyökännyt Ukrainaan’,” kirja kertoo.
”En pitänyt Putinista alusta lähtien, sillä tiesin, että hänellä on voimakas KGB-tausta. Saattoi ajatella, että Venäjällä tulee tapahtumaan jotakin. Nyt se vaikuttaa jokaisen eurooppalaisen elämään”, Babitzin sanoo.
Babitzinin perheen juuret ovat Venäjällä. Venäläinen sotilassuku ulottuu 1200-luvulle saakka. Molemmat isoisät toimivat tsaarin armeijan merivoimissa.
Kun lokakuun vallankumous puhkesi, kumpikin toi perheensä turvaan Suomen Karjalaan vuonna 1917. Samana vuonna Suomessa syntyi myös Babitzinin Elisabeth-äiti.
Pietarissa syntynyt Leo-isä todisti myöhemmin rintamalla sodan kauhuja. Hän liittyi veljineen puolustamaan Suomea, kun sota Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyi.
”Hänelle ja hänen veljilleen oli itsestään selvää, että he lähtevät rintamalle. He menivät Karjalasta pikakoulutukseen Hankoon ja sieltä suoraan sotaan. Siellä kului viisi vuotta. Isä ja toinen veli haavoittuivat, toinen veli kuoli.”
Neuvostoliiton kanssa käydyt sodat jättivät suomalaisiin syvät haavat. Babitzinit kohtasivat ”ryssittelyä” ja suhtautuivat siihen eri tavoin. Lapsia lähinnä huvitti, mutta vanhempi sukupolvi suhtautui vakavammin.
”En ole koskaan välittänyt ryssittelystä mitään. Moni ei kuitenkaan tiennyt, että isäni ja hänen veljensä olivat sotineet vapaan Suomen puolesta. Isälleni ryssittely oli kova pala. Sen vuoksi heräsin, että joo, ihan totta, ei se kiva juttu ole”, Babitzin kertoo.
Hänen isänsä ei ollut vielä sodan jälkeen Suomen kansalainen. Hänellä oli käytössään Nansen-passi.
”Sen vuoksi häneltä evättiin rintamamiespalsta, joka oli ehditty osoittaa Espoosta. Vanhempani olivat jo käyneet katsomassa tonttia, joka sitten evättiin.”
Ukrainan joutuminen hyökkäyssodan kohteeksi kauhistuttaa häntä.
”Ainahan sanotaan, että on helppoa olla jälkiviisas. Jo silloin, kun asuimme Handen kanssa Yhdysvalloissa mietimme, että kun monet maat ovat olleet jo vuosikymmeniä Naton jäseniä…”, Babitzin jää pohtimaan.
”Venäjän valtakoneisto on käsittämätön. Miten noin voidaan tehdä rauhalliselle valtiolle, joka vain puolustautuu?”
Yksityisyyden varjeleminen ei ole helppoa julkista ammattia harjoittaessa. Ei menestyskään ole aina kovin ruusuista. Sellaista rock’n’rollille tyypillistä fanihysteriaa, jossa fanit seuraavat idoliaan kirkuen, Babitzin ei veljiensä tapaan koskaan kohdannut.
”Se oli helpotus”, hän toteaa ytimekkäästi.
Elämäkerrata kertoo, kuinka erityisesti 1970-luvulla lehtijuttuja saatettiin värittää silkalla mielikuvituksella. Kun nuorisolle haluttiin tarjota sopivia mielikuvia, todenperäisyys oli toissijaista.
”Toimittajat tekivät tietenkin omaa työtään”, Babitzin huomauttaa.
”Jutuissa oli kuitenkin myös paljon hevonkukkua. Artistia ei kuunneltu tarpeeksi.”
Kysyttäessä, onko väärinkäsityksiä jäänyt korjaamatta, Babitzin toteaa, ettei ole välittänyt moisesta.
”En ole ikinä lukenutkaan niitä juttuja. Mutta kun kirjaa tehtiin, jouduimme korjaamaan joitakin asioita. Veimme Handen kanssa Saulille (Miettinen) lehtiartikkeleita, joita Hande on säilönyt 1970-luvulta asti. Sauli kysyi välillä, että oliko tämä asia tosiaan näin. Sanoin, että no ei itse asiassa ollut.”
Mitä tulee taiteilijan vapauteen, sitä Babitzin toteaa kunnioitettavan nykyään aikaisempaa enemmän. Tosin siitä, millaista arvoa muut antavat hänen työlleen, on hänen mukaansa vaikeaa esittää arvioita. Itse hän on edelleen hyvin tyytyväinen Krokotiili rock -albumiinsa.
”Sen taustalla olivat soittamassa kaikki Handen muusikkoystävät, Suomen johtavat rockmuusikot. Siitä olen todella ylpeä.”
Kaiken kaikkiaan Babitzin on tehnyt kahdeksan studiolevyä ja useita kokoelmia. Viimeiset albumit Anna mulle aikaa, Kulissit ja Majakanvartija ovat omakustanteita. Babitzin on todennut, että levytyssopimusten saaminen on tuottanut haasteita. Hän sai taiteilijaeläkkeen vuonna 2015. Kertooko se arvostuksesta?
”No, ajattelin silloin, että vähäsen.”
Vaikka valokeila ja julkisuus ovat tuntuneet hänestä aina vierailta, kohtaamisia kuulijakunnan kanssa hän pitää merkityksellisinä. Keikkojen jälkeen hän jää juttelemaan ja poseeraamaan yhteiskuviin.
”Juuri viime viikolla meillä oli keikka Kotkassa. Kaksi 18-vuotiasta tyttöä tuli Kouvolasta saakka omalla autolla ja jäi keikan jälkeen juttelemaan. He olivat herttaisia ja jäivät mieleen: ”’On niin kiva tulla tänne bailaamaan, kun lippukaan ei maksanut kuin kympin.’”
Seuraa sydäntäsi, ota muutkin huomioon
”Vaikka perityttömäiset prinsessaleikit ovat jääneet osaltani väliin, olen kiitollinen siitä, että olen saanut elää rikasta elämää”, Babitzin kirjoittaa muisteloidensa alkusanoissa.
Tulevalta hän ei kaipaa suuria mullistuksia. ”Seesteinen eteenpäin meno” kuulostaa mainiolta vaihtoehdolta, ellei jotain uutta ja kiinnostavaa kuulu.
Hänellä on vielä aikaa kertoa näkemyksensä siitä, kuinka tapahtuu kasvu pitkän linjan muusikoksi. Ensialbumin julkaisusta tulee ensi vuonna kuluneeksi 50 vuotta.
”Seuraa sydäntäsi. Tee sitä, mikä tuntuu itsestäsi hyvältä. Toteuta itseäsi, vaikka olisi mikä. Toki matkan varrella oppii, että on otettava huomioon myös suurempi yleisö ja kuuntelijat. Ei se ole niin, että minä vain päätän, mitä teen.”
