Hikivirta syöksyy hikipuvun hihoista kuuman kosteaan lattiaan. Joona Hannula istuu vessanpöntön päällä ja tiputtaa kädet kasvoiltaan lattiaa kohti. Hänen tärisevät kätensä pitelevät kiinni laminoidusta kortista, jolla hän pyyhkii hikeä keholtaan pois ennen kuin astuu alasti puntarille. ”Vielä 600 grammaa”, hän ilmoittaa ystävilleen ja palaa takaisin saunaan.

Huomenna Hannula ottelee elämänsä toisessa ammattilaisvapaa­ottelussaan, Cage 54 -tapahtumassa. Ensimmäisensä syksyllä hän voitti. Tätä ottelua varten Hannula on harjoitellut reilun kuukauden. Otteluviikolla ei enää juurikaan harjoitella, vaan pudotetaan painoa, viisi kiloa kahdessa päivässä.
Hannula palaa saunasta ja laittaa hikipuvun takaisin päälleen. ”Ainakin nyt näkyy sixpack, eiks kaikki aina haluu et se näkyy”, hän naurahtaa uupuneesti. Hän istuu hiljaa vessan­pöntöllä hetken ystävien kysyessä tasaisin väliajoin onko hän vielä tajuissaan. ”Vapaa­ottelu on kivaa, painonpudotus ei”, hän huokaa. Vielä viisi minuuttia puvussa.

”Varokaa noit toivolalaisii”

Lapsena Hannula ajautui tappeluihin muiden lasten kanssa. Koulussa häntä kiusattiin lastenkodissa asumisesta. ”Kun vaihdoin koulua Itä-­Pakilaan, uudet luokkakaverit alkoivat kiusata ja haukkua toivolalaiseksi. Siitä näin punaista ja raivostuin. Niiden lasten vanhemmat olivat sanoneet että ’varokaa noit toivolalaisii, kun ne tulee tollasest laitoksest, ne on hämärii tyyppei’. Mutta olin vaan tavallinen poika”, hän muistelee.

Tappelut jatkuivat teinivuosinakin. Joskus Hannula oli väärässä paikassa väärään aikaan, joskus hän hakeutui tappeluihin. Vasta löydettyään kamppailu­lajit hän rauhoittui.

Ottelupäivänä Hannula on rauhallinen ja rento. Sinisen nurkkauksen ottelijat istuvat samassa pukuhuoneessaan ja punaisen nurkan ottelijat omassaan. Tunnelma on hermostunut, vaikka hiljainen. Hannula istuu pukuhuoneen sohvalle kuin omalleen, haarat levällään, kädet selkänojilla.

Lääkäri tulee tarkastamaan ottelijat ja kysyy Hannulan vointia. ”Terve kuin pukki”, Hannula vastaa. Lääkäri kuuntelee sydämen, kiittää ja lähtee. Tunti ennen ottelua, valmentaja Anton Kuivanen teippaa Hannulan kädet tiukasti ennen hanskojen sovittamista.

Minuutti minuutilta Hannulan kehon­kieli muuttuu vakavammaksi ja keskittyneemmäksi. Hannula ja valmennusjoukko menevät vielä harjoittelemaan yläkertaan, huoneeseen joka muistuttaa tyhjää toimistotilaa. Avatun ikkunan läpi kuuluu liikenteen huminaa. Ilmapiiri on niin keskittynyt, voi melkein nähdä kuinka auringon valo siirtyy huonetta ympäri tunnin aikana. ”Viisi minuuttia”, järjestäjä huutaa ovelta ja Hannula alkaa hyppiä ylös ja alas koettaen saada sykkeen korkealle viimeisen kerran. Valmentaja kannustaa koko ajan. ”Nyt!”, järjestäjä huutaa viimeisen kerran ja lähdemme kaikki jonossa huoneesta.

Kuljemme tasaisten toimistovalojen ja tyhjien seinien ohi verhon toiselle puolelle. Musiikki soi kuuluttajan puheen yli. Värikkäät keilavalot kiertävät yleisöä, VIP-vieraat syövät ja muut hurraavat. Hannula esittää rauhallista, mutta on helppo huomata jännitys hänen katseestaan. Hannula menee yksin häkkiin odottamaan vastustajaansa, valmennusjoukko menee istumaan ulos häkin reunalle.

Seuraava viikko vituttaa

Ottelu kestää koko kolme erää. Hannula ei pärjää vastustajalleen, joka on nopea ja painii Hannulan mattoon ja pitää hänet siellä. Erät ovat kaikki samanlaisia. Kun viimeinen kello soi, ottelu on jo selvä. Ottelijat seisovat hikisinä tuomarin vieressä. Tuomari nostaa vastustajan käden ylös.

”Ei se tunne iske kuin vasta seuraavana aamuna”, Hannulan ystävä selittää pukuhuoneessa. ”Ja koko seuraava viikko vituttaa.”

Aivan kuin takahuoneen seinät olisivat tyhjempiä kuin ennen, valotkin tuntuvat sammuneen. Valmentaja Kuivanen rikkoo hetken hiljaisuuden kannustavilla sanoilla, joita Hannula ei näytä kuuntelevan. Hannula rysähtää väsyneenä tuoliin. ”Se oli niin tylsä ottelu”, Hannula vastaa hetken päästä, sekaisen oloisena.

Kuivanen leikkaa teipin pois Hannulan käsistä. Muut jatkavat keskustelua siitä, miten ilta etenee, Hannula pysyy etäisenä. Hänen sormiinsa on jäänyt pala teippiä. Hannula katsoo käsiään ja alkaa irrotella teipinpaloja.

”Jos joskus olet tullut vaikka parisuhteessa petetyksi, häviämisestä tulee vähän samanlainen olo. Se kestää kolme, neljä päivää. Ajatus ei kulje. Sitten tajuaa että ei tämä matka tähän vielä pääty. Emmä ole vielä done.”