On vaikea osoittaa tarkkaa kohtaa, jolloin Tyttökullat muuttui puhtaasta kasarinostalgiasta joksikin, joka yksinkertaisesti kieltäytyy kuolemasta.
Vuosina 1985–1992 esitetty televisiosarja on jatkanut elämäänsä loputtomina uusintoina, VHS-, DVD- ja striimaus-muodoissa ja jalkautunut nyt uusimman fanisukupolven myötä myös Instagramiin ja TikTokiin. Viime vuoden lopussa Tyttökullat siirtyi osaksi Disney+-palvelua näyttävän uudelleenlanseerauksen myötä. Huhtikuussa pidettiin ensimmäinen ”Golden Con” -fanitapahtuma, joka keräsi tuhansia sarjan ystäviä Chicagoon.
Tyttökultien luoja Susan Harris on käyttänyt itse termiä totuudellisuus, pohtiessaan sarjan pitkäikäisyyden syitä. Pastellinvärisen pintansa alla sarja heijastelee aikaansa – 80-luvun Yhdysvaltoja – naisen asemaa ja amerikkalaisen unelman kääntöpuolta. Kun ydinperhe hajoaa, mitä tapahtuu kaikille niille 50–60-vuotiaille naisille, jotka ovat omistaneet koko elämänsä aviomiehille ja lapsilleen?
Tyttökullat kertoo neljästä Miamissa asuvasta asunnon jakavasta vanhemmasta naisesta, joista kolme on leskiä ja yksi eronnut.
Talon omistaja on Blanche Devereaux (Rue McClanahan). Rose Nylund (Betty White) ja Dorothy Zbornak (Bea Arthur) ovat molemmat vastanneet Blanchen asuntoilmoitukseen ja muuttaneet tämän alivuokralaisiksi. Pilottijaksossa joukkoon liittyy myös Dorothyn 80-vuotias leskiäiti Sophia Petrillo (Estelle Getty), kun hänen vanhainkotinsa Shady Pines palaa maan tasalle.
Suuri osa sarjan seitsemästä tuotantokaudesta vietetään keittiössä juustokakun ääressä elämää ja maailmanmenoa ihmetellen. Iän tuoman ”harmittomuuden” turvin Tyttökullat saattoi käsitellä ohjelmassa haastaviakin aiheita, kuten mielenterveysongelmia, AIDS-kriisiä, lääke- ja peliriippuvuutta, homoliittoja, kodittomuutta, rasismia, armokuolemaa… Ja monia muita sosiaalisia kysymyksiä, joista ei oltu totuttu puhumaan parhaaseen katseluaikaan.
Huumori syntyy hahmojen välisestä dynamiikasta. Dorothy on sarjan ”straight man”, sarkastinen sijaisopettaja Brooklynista, Rose on naiivi puupää Minnesotasta, Blanche itserakas vamppi etelästä. Dorothyn äiti Sophia on ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja Sisiliasta ja menettäny aivoinfarktin myötä kyvyn sensuroida sanomisiaan.
Vakiovitseinä toimivat esimerkiksi Rosen synnyinpaikka, ”maailman tyhmin kaupunki” St. Olaf tai Blanchen kyltymätön seksuaalinen ruokahalu. Parhaimmillaan komiikka on ajatonta ja toimii tänään yhtä hyvin kuin 35 vuotta sitten. Esimerkiksi vaikkapa kohtaus, jossa Dorothy kertoo Miamin pikkukuuluisuudesta, näyttelijättärestä, joka oli niin huono Anne Frankin päiväkirja -näytelmän pääosassa, että yleisö alkoi huutamaan toisen näytöksen aikana ”Hän on ullakolla! Hän on ullakolla!”
Naisen osa
Muodoltaan Tyttökullat on vanhanaikainen, sentimentaalinen sitcom. Jos Seinfeld (1989–1998) oli viihteen vedenjakaja, jäi Tyttökullat vanhaan maailmaan, jossa Norman Lear oli ollut kuningas.
Lear tunnetaan ”miehenä joka uudisti television”. Hän esitteli 1970- ja 80-luvuilla yhdysvaltalaisille rohkeamman, sosiaalisesti kantaaottavan tilannekomedian hittisarjoillaan kuten Perhe on pahin ja Maude. Learin komediat osoittivat, että suuri yleisö on valmis nauramaan tabuillekin, kunhan vitsi on riittävän hyvä.
Tyttökultien luoja Susan Harris oli mukana käsikirjoittamassa paria Lear-sarjaa, ja oppi parhaalta.
Myös Tyttökultien sydämessä sykkii sosiaalinen omatunto. Esimerkiksi toimeentulon teemaa käsitellään sarjassa toistuvasti. Itseasiassa koko sarjan premissikin rakentuu sille tosiasialle, että eronnut Dorothy ja leskeksi jäänyt Rose muuttavat Blanchen alivuokralaisiksi – ei, koska he ovat best friends forever – vaan koska heillä on siihen taloudellinen pakko.
Yhdysvalloissa Tyttökullat oli kaikkien aikojen ensimmäinen tv-sarja, jonka päärooleissa nähtiin pelkästään vanhempia naisia.
Tämä vaikutti automaattisesti sarjan statukseen. Menestyksestä huolimatta Tyttökullat sai jo lähtöruudussa leiman ”hönttinä” televisiona, lähinnä koska sen kuvaaman väestönosan – 50 plus naisten – elämät nähtiin niin toivottaman epäkiinnostavina.
Hoitajia, hoivaajia, huolehtijoita, siistijöitä ja kodinrakentajia alistetaan ylistämällä. ”Naisten töitä” tekevien todellinen arvostus näkyy palkkauksessa. Televisiossa arvostus on kerrottu perinteisesti sillä, kuka saa eniten ruutuaikaa ja vuorosanoja. Vanhemmat naiset eivät ole olleet korkealla tällä listalla.
Tyttökullat räjäytti ennakko-odotukset massiivisilla katsojaluvuilla ja 68 Emmy-ehdokkuudellaan.
Utopia ja muutos
Joskus viihde ja fiktio auttavat meitä kuvittelemaan vaihtoehtoisia tulevaisuudennäkymiä ja kyseenalaistamaan nykyhetken lisäksi myös muita vallitsevia tulevaisuuskuvia. Muutoksen kannalta tämä on oleellista; emme voi saavuttaa tulevaisuutta, jota emme pysty kuvittelemaan.
Teatteria tutkinut professori ja feministi Jill Dolan on esitellyt teorian ”utopistisesta performatiivisuudesta”. Sen mukaan esiintyjät voivat rakentaa esitystensä kautta idealistisen tilan, johon yleisö pystyy samaistumaan ja ”astumaan sisään”. Tässä tilassa esiintyjät, esimerkiksi Tyttökultien Arthur, White, McClanahan ja Getty, voivat demonstroida omaa, ihanteellista versiotaan todellisuudesta.
1980-luvun Yhdysvalloissa Tyttökullat haastoi ja venytti käsitystä siitä mitä tarkoitti olla 55–85-vuotias nainen.
Sarjassa keski-iän ylittäneitä naishahmoja ei määritelty muiden henkilöiden kautta. He eivät olleet vain jonkun äitejä, mummoja, anoppeja, opettajia tai naapureita. Dorothy, Blanche, Rose ja Sophia esitetään elämän valtavirrassa uivina aktiivisina yksilöinä, joille tapahtuu ja joilla on merkitystä. Iästä ja sen tuomista muutoksista revitään huumoria, mutta vitsin punchlinen toimittaa vanha nainen itse.
Sarja näytti, että vanhempien naisten elämä voi olla hauskaa, mutta vielä vallankumouksellisemmin se antoi tilaa myös ”ei-seksikkäille” aiheille, kuten terveysongelmille ja kuolemalle. Tyttökullissa otettiin haltuun myös teemoja, joita oli aiemmin käytetty lähinnä häpäisemiseen – vaihdevuodet, kuukautiset, seksuaalinen ahdistelu – ja käsiteltiin niitä aikuismaisesti ja huumorilla.
”Tyttökultien utopia” tiedostaa, että patriarkaalinen järjestelmä ruokkii nainen on naiselle susi -ajattelua, ja korvaa sen sisarellisuudella ja solidaarisuudella. Ja vaikka sarjassa nähdään miehiäkin (Blanchen sanoin ”monia monia, monia miehiä”), jäävät he auttamatta statistin osaan.
Seksistä puhutaan kuitenkin paljon. Nelikon ikä antoi sarjalle eräänlaisen näkymättömyysviitan sensoreiden edessä, ja mukaan saatiin roppakaupalla vitsejä, jotka eivät olisi menneet läpi 20-vuotiaiden esittäminä.
Blanchen ”yliseksuaalisuus” esitetään sarjassa positiivisena voimavarana, jota hahmo itse kieltäytyy häpeämästä (vaikka muut hahmot sortuvatkin aika-ajoin sisäistettyyn misogyniaan). Blanche sijoittuukin seksuaalisesti vapaana naisena samaan jatkumoon ajan muiden ”aggressiivisten” naisten, Madonnan ja Sex and The Cityn Samanthan kanssa.
Ei ole mikään ihme, että sarjan sanoma resonoi erityisesti marginalisoitujjen ryhmien kuten HLBTQ+-vähemmistöjen kanssa. Jostain pastellivärien, banaaninlehtiverhojen, korvakorujen ja olkatoppausten seasta välittyi viesti: voit selviytyä, voit löytää heimosi, sinä pärjäät, et ole yksin. Tulevaisuuden ei tarvitse olla vain pelottava asia.
Yksi sarjan voimauttavia oivalluksia on sen päähenkilöiden kautta tapahtuva perheen käsitteen uudelleenmäärittäminen. Tyttökullat venyttää esimerkillään perheen määritelmää yhteiskunnan sanelemasta heteronormatiivisesta yksiköstä joksikin laajemmaksi. Sarja maalaa kuvaa kaikista perheen mahdollisuuksista ja näyttää, että perinteisen parisuhteen ja ydinperheen sijaan elämä voi rakentua myös solidaarisuudelle, ystävyydelle ja itse luoduille yhteisöille.