Voiman Teatteriliite ilmestyi Voiman 10/2022 välissä.
Voit lukea koko liitteen Issuussa. Löydät Teatteriliitteen verkkoartikkelit täältä.
Jotkut menevät teatteriin ennen kaikkea viihtymään.
Kun arki on harmaata, kun huolet painavat niin, että ne melkein salpaavat hengen, kun kiire ja stressi puristavat päätä kuin piikikäs vanne, silloin viihtymistä kaipaavasta porukasta on kiva mennä teatteriin: arki unohtuu, kimallus tuo iloa ja kivat laulut vievät huolet pois.
Se heille sallittakoon. Minä en kuulu tuollaisiin ihmisiin.
Minunkin arkeni on usein harmaata, huolet painavat niin, että ne salpaavat henkeäni ja lähes päivittäin kiire ja stressi puristavat päätäni kuin piikikäs vanne – eli silloin minusta on kiva mennä katsomaan jotain erityisen vakavaa ja ravistelevaa. Ehkä jotain aika surullistakin.
”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!”, sanoi Minna Canth, kulttuurin ja sivistyksen suurnainen. Tulkitsen Canthin tarkoittavan samantapaista, mitä Angelica Schylerin hahmo laulaa tämän hetken kuumimmassa Broadwayn musikaalissa, Hamiltonissa: “I’m looking for a mind at work!”, “etsin ahkeraa sielua”. Schyler ja Alexander Hamilton eivät tyydy liian helppoon elämään, he tarvitsevat vallankumousta ja uudistuksia ja he haluavat olla tapahtumien keskipisteessä.
Oli kyseessä viihde tai vakava ravistelu, teatterissa kaikki katsojat pääsevät tapahtumien keskipisteeseen. Kaikki kuulevat, kun taiteilijat nousevat kapinaan Momentum 1900 -musikaalissa, ja yli 900 ihmistä, piippuhyllykin, pääsee ajamaan kengurun yli Priscillan bussilla Australian takamailla.
Muistuttaako Alexander Ekdahlin, ohjaaja ja käsikirjoittaja Ingmar Bergmanin alter egon, hirveä isäpuoli totalitaristisen valtion diktaattoria?
Ei, Bergmanin mielessä ei voinut kajastaa Vladimir Putin, kun hän kirjoitti Fannya ja Alexanderia 1970-luvulla. Mutta taide onkin suurempaa kuin sen tekijän näkemys. Taide saa uusia merkityksiä itse kunkin katsojan mielessä. Näinä aikoina, kun naapurimaamme käy suurta hyökkäyssotaa ja on luisunut lähes totalitarismiin, merkkejä tosielämän taisteluista, sorrosta ja toisinajattelijoista näkee monilla näyttämöillä, pahassa ja hyvässä.
Idiootin Myškinin pyyteettömän kauniita ajatuksia soisi olevan monilla ihmisillä – mutta toivoisi heillä olevan käytännön järkeä enemmän kuin Myškinillä.
Ja mitä kaikkea Broadwayn legenda Terence McNally Anastasian libretolla tarkoittikaan ja mitä Stephen Flaherty on sävellyksellään halunnutkaan tuoda esiin, kylmän sodan julmuutta tai Neuvostoliiton rajua väkivaltaa, Anastasiassa voi itse kukin kuulla oman sydämensä pakahtumista heijastavia sanoja.
Anastasian voi toki mennä katsomaan vain siksi, että kaipaa omaa isoäitiään tai haluaa nähdä upeaa pukuloistoa. Mutta kun näyttämöllä köyhät, ahdistuneet neuvostoliittolaiset huokaavat kotimaansa puolesta moniäänisesti laulaen “Ain rukouksiin maani jää”, musiikissa soi mistä tahansa lähteneiden, kaukana kodistaan vaeltavien pakolaisten tuska. Tuolla hetkellä teos muuttuu repiväksi kannanotoksi väkivaltaa pakenevien puolesta, ja se soi juuri tässä ajassa.
Tämä on Voiman Teatteriliite, josta on ilmeisesti tullut vankka perinne, koska tämä on jo toinen laatuaan. Vuosi sitten ala ei ollut vielä oikein toipunut koronakatastrofista, ja oli liikuttavaa, miten iloisena mutta hapuilevasti paikalle saapui yleisöä laajoin turvavälein ja maskit kasvoillaan.
Juuri nyt ei ole suuria lääketieteellisiä esteitä saapua teatteriin, joten menehän paikan päälle.
Kenelle soivat nuo kolme soittoa teatterin yleisötiloissa, kenen takia kapellimestari kohottaa tahtipuikkonsa? Kenen reaktiota tähtinäyttelijä ja sivuosan ensikertalainen jännittävät?
Soitot ovat sinulle. Sinun takiasi musisoidaan, ja sinua kaikki jännittävät. Sinun aplodisi antavat mitä suurimman palkinnon.
