Kaksi henkilöä istuu junaradan varressa.

ElokuvaKirjoittanut Jari Tamminen

Suomalaisdokumentti A Good Day to Die taltioi ”romanttisista syistä” tehtyjä reissuja tavarajunien kyydissä

Kulkuri on oman elämänsä kuningas ja hänen hovinsa kokoontuu aterian äärelle. Matkaa kulkuri voi taittaa vaikka pummilla tavarajunan kyydissä.

Lukuaika: 3 minuuttia

Suomalaisdokumentti A Good Day to Die taltioi ”romanttisista syistä” tehtyjä reissuja tavarajunien kyydissä

Yhdysvalloissa syntyi junapummien kulttuuri sisällissodan jälkeen. Usein kodittomat työläiset reissasivat töiden perässä tai muuten vaan tavarajunilla pitkin poikin valtavaa maata. 1900-luvun edetessä junapummien määrä kääntyi laskuun, mutta täysin tuo kulttuuri ei ole maailmasta kadonnut. Suomessa etäisyydet ovat lyhyempiä kuin kesyttämättömässä lännessä, eikä meillä ole koskaan päässyt kehittymään kovinkaan järjestäytynyttä junapummien kultturia. Mutta yhä löytyy heitä, jotka ovat valmiita loikkaamaan tavarajunan kyytiin ja reissaamaan sinne, minne juna sattuu viemään.

Aleksi Pohjavirran dokumenttielokuva A Good Day to Die seuraa ”Billyä” ja hänen seurakseen lyöttäytynyttä kuvausryhmää. Vimmaisen yrittämisen ja kärsivällisen väijymisen jälkeen porukka onnistuu hoitaman itsensä tavarajunan kyytiin Suomessa, ja sitten matka alkaa. Pohjavirta kertoo, mikä siinä säväytti:

”Välitön kokemus vapaudesta. Eihän me olla asunnottomia, me kuljemme ihan romanttisista syistä. Mutta sanoisin, että isoin juttu oli se välitön vapauden tunne.”

A Good Day to Die -elokuvan markkinointijuliste.

Dokumentissa vapauden voi aistia voimakkaimmin kohtauksessa, jossa kaiken yrittämisen jälkeen rentoutunut porukka istuu tavaravaunussa ja jylhät maisemat vilistävät ohitse tuulen puhaltaessa matkalaisten hiuksiin. Kauhean tehokkaaksi tai näppäräksi tavaksi päästä paikasta toiseen ohjaaja ei tätä kuitenkaan kehu.

mainos

”Me oltiin jumissa yhdessäkin paikassa melkein vuorokauden verran. Yritettiin kyllä koko ajan saada kyyti, mutta jouduimme vaan toteamaan, että me ei osata tätä tarpeeksi hyvin. Matkanteon tapana tämä on hidas. Jos jonnekin oikeasti pitäisi päästä, niin joutuisi varaamaan aina viikon aikaa.”

Punainen lanka löytyy

Dokumenttielokuvan aiheen äärelle Pohjavirta löysi puoliksi sattumalta mutta luontevasti edellisen, graffitikulttuuria käsittelevän Uudet diktaattorit -dokkarinsa kautta.

”Billy tuli nykäisemään hihasta Uusien diktaattorien näytöksessä. Hän sanoi, että ’Aleksi hei, sä hiffaat näitä alakulttuurihommia. Lähdetäänkö ensi kesänä filmaamaan pummilla matkustamista tavarajunissa?’ Arvaa, mitä vastasin.”

Billynä esitelty junapummi on Pohjavirran mukaan harrastanut rahtijunien kyydissä reissaamista parinkymmenen vuoden ajan. Kuten niin usein, sattumalla oli tässäkin osuutensa. Chopper-pyöriä harrastava mies oli harmitellut, kun kaverit olivat lähteneet tien päälle ja oma pyörä oli telakalla. Hän oli sitten päättänyt hypätä tavarajunaan.

Vaikka graffiti ja junapummius eivät ehkä ihan heti tunnu sukulaisilta keskenään, viihtyvät sekä maalarit että junan kyytiin pyrkivät junavarikoilla ja tavarajunien keskellä. Junia kohtaan tunnetun vedon ohella heitä yhdistää myös ulkopuolisuus. Molemmissa kulttuureissa onkin mukana ripaus haastamista. Sopivana pidetyn rajaa koettellaan.

Ihan jokaisen harrastukseksi Pohjavirta ei tätä kuitenkaan suosittelisi.

”Billyn kanssa keskusteltiin paljonkin siitä, että emme halua kannustaa muita tähän. Junan kyytiin pyrkiminen ja siellä oleminen on aika raffia ja oikeasti vaarallista touhua, ei pelkkää hupia. En missään tapauksesa halua kannustaa ketään tähän. Motiivini dokumentin tekemiselle oli halu kertoa erikoisesta maailmasta.”

Kuningas ja hänen hovinsa

Yhteiskunnan tauottomasti pyörivästä pyörästä voi Pohjavirran mukaan päästä irti. Vapauden hintana on usein nälkä ja vilu, mutta palkinto on toisille sen arvoinen.

”Kulkuri on on oman itsensä herra. Hän ei palvele ketään, hän on kuningas. Hänen hovinsa on luonto, joka on kaikkialla: pellon laidassa, sillan alla ja teiden varsilla.”

Erityisesti tämä hovi löytyy leiripaikasta ja ruuan ääreltä. Vaikka A Good Day to Die keskittyy selittämisen sijaan näyttämiseen, avataan ajatuksia reissaamisen takana hieman enemmän kohtauksessa, jossa Billy ja Pohjavirta kokkaavat yhteistä ateriaa junaradan laidalla. Kohtauksessa Billy askartelee puukolla suurista, muutaman litran vetoisista säilyketölkeistä retkikeittimen ja kattilan. Polttamalla risuja kyljestä avatun tölkin sisällä on retkikeittiö valmis ja siirtyminen ruuanlaittohommiin mahdollista.

”Klassisen hobo stew’n eli mojakan resepti on yksinkertainen: paketti jauhelihaa, makkaroita ja mitä vihanneksia nyt onkaan saatavilla. Kaikki kattilaan, vähän lämmitetään ja sitten papuja ja tomaattimurskaa perään, sekä puoli pulloa viiniä. Lämmitetään kunnes on kypsä ja lisätään aineksia sitä mukaan, kun tulee lisää syöjiä. Kyllä se sitten loppuillasta viimeistään on ihan maukasta.”

Katso elokuvan traileri alta:

Aleksi Pohjavirta: A Good Day to Die
Ensi-ilta 20.10. Rekolan Kinossa, Vantaalla.
Voima järjestää elokuvasta näytöksen Kettupäivät-elokuvafestivaaleilla 25.-27. marraskuuta.