Lukuaika: 8 minuuttia

”Pyhä on jotain, mihin normaali ihminen reagoi soittamalla poliisit”, määrittelee Antti Nylén

On helteinen loppukesän iltapäivä, kun haastattelen Antti Nyléniä Helsingin Vanhassa kirkkopuistossa eli Ruttopuistossa. Jostain syystä olimme molemmat ajatelleet, että se olisi hyvä paikka keskustella pyhästä.

Nylenin viimeisin teos Kolme pyhää (Kirjapaja 2019) kertoi kristikunnan marttyyreistä. Onko pyhä jotain sellaista, joka johtaa aina pyhäntekijän tuhoutumiseen?

”Hieno sana tuo pyhäntekijä. Kun voi olla pahantekijä tai hyväntekijä, niin miksei myös pyhäntekijä… Muiden uskontojen pyhistä ihmisistä en sano mitään, idän pyhät ovat varmasti tyystin toisenlaisia. Mutta kristilliset pyhät ovat sellaisia, jotka enemmän tai vähemmän tuhoutuvat maailman silmissä.”

Samaan aikaan he ovat kuitenkin esimerkillisiä ja ihanteellisia hahmoja, joista tulisi ottaa oppia.

”Sehän on aika hurja paradoksi, että kristittyjen neuvotaan ottavan oppia ihmisistä, jotka tuhoutuvat.”

Nylén näkee ajatuksessa kuitenkin myös syväekologisen ulottuvuuden.

”Me ollaan tässä vuosisatojen mittaan pyritty mahdollisimman kauas luonnosta, suojautumaan ja pelastumaan siltä, luonnonolosuhteilta ja realiteeteilta. On haluttu pysyä mahdollisimman kaukana. Viimeinen realiteetti on tietysti kuolema, siltä kun vielä pääsisi pakoon.”

Eikö ikuinen elämä olekaan kristinuskon ydintä?

”Tietyllä tavalla joo, mutta eskatologisista eli kuolemanjälkeistä koskevista kysymyksistä en sano mitään, koska mulla ei ole niistä mitään tietoa. Paljon niistä on puhuttu, että on pysyviä salaisuuksia ja kaikki ei tässä elämässä valkene – tällaista lohduttavaa retoriikkaa – mutta mikä niiden asiasisältö on, niin siihen en ota kantaa.”

”Sehän on aika hurja paradoksi, että kristittyjen neuvotaan ottavan oppia ihmisistä, jotka tuhoutuvat.”

Nylén ei ole kovin kiinnostunut ikuisen elämän konseptista.

”Ehkä kielitieteilijöillä olisi siihen sanottavaa, mikä se on. Käsittääkseni aika yleinen ja tunnettu selitys on, ettei se tarkoita kuolemanjälkeistä, vaan oikeaa ja täyttä elämää. Ehkä sellaista, mistä rock-kappaleet monesti kertovat… Ne ovat tosin kaikki aika huonoja biisejä.”

Vastoin kaikkea järkeä ja kohtuutta

Kolme pyhää on helppo lukea antiteesinä sille, että pyhä olisi jotain hentoa, kivaa ja harrasta, joka  sulostuttaa elämää.

”Pyhä on pelottavaa. Omaa muotoiluani lainatakseni pyhä on jotain, mihin normaali ihminen reagoi soittamalla poliisit. Se on jotain sellaista, mihin ollaan mieluiten selin. Siinä tulee se kääntymisen metafora uskoontulemisen merkityksessä: vaihdetaan suuntaa, katsotaan sinne, minne ei yleensä katsota.”

Nylénin mukaan pyhäntekijäksi eli marttyyriksi kukaan ei voi kuitenkaan tietoisesti ryhtyä.

”Ei saa tehdä itsemurhaa, vaan täytyy tulla tapetuksi.”

Voiko marttyyriksi sitten päätyä vahingossa?

”Vahinkomarttyrismi… Mun mielestä se on täysin mahdollista. Marttyyrin ei kuulu tehdä vastarintaa, vaan osallistua aktiivisesti kohtaloonsa. Kysymys on myös kriittinen. Että hienointa, mitä voi kristitty kokea, on olla marttyyri niin kuin Kristus itse. Mutta miten me voidaan glorifioida tällaista ajatusta? Se on kaiken maailmallisen ajattelun, järjen ja kohtuuden vastainen ele. Ja on hyvä myöntää, että marttyyrius on myös ihan tosi perseestä. Se on vääryyttä ja epäoikeudenmukainen tapahtuma, ja sitä pitää myös surra.”

Mutta jos ei satu olemaan – ja ryhtyähän sellaiseksi ei voi – marttyyri, miten tavallinen itsekäs ihminen voi tavoittaa pyhästä mitään?

”Miten olla pyhässä kiinni ja samaan aikaan kompromisseja tekevä pelkuri? Se on hyvä kysymys. Puhun vain omasta puolestani, mutta ajattelen, että kirkko yhteisönä tulee siinä kohtaa tarpeeseen. Enkä tarkoita kirkolla paaveja, kardinaaleja, papistoa ja johtajia, vaan uskovien kansaa, joka on hyvin monimuotoinen, suuri, kaoottinen ja omituinen. Yksin ei tule hyvää, se on se tärkein pointti.”

Siksi Nylénille on tärkeää myös sunnuntaimessuun osallistuminen.

”Siellä saa kosketuksen johonkin sellaiseen tositodellisuuteen, josta tässä elämässä on hyvin usein vieraantunut.”

Tässä on radikaali ero niin sanottuun uushengellisyyteen.

”Että täytyy itsekseen mietiskellä ja selvittää asiat omassa sisimmässään. Koko tämä ajatus siitä – kun länsimaiset ihmiset fanittavat itämaisia juttuja – että ihmisen sisällä on jotain juttuja, jotka pitää itse löytää. Se on musta niin harhaoppista kuin voi olla! Ei ihmisen sisällä ole mitään.”

Mutta puhuuhan kristittyjen pyhistäkin muun muassa Àvilan Teresa ”sisäisestä linnasta”.

”Tuosta syystä vähän vierastankin Teresan metaforaa… Väitän, että sisäänpäin kääntyminen on harvinaisempaa kristillisessä hengellisyydessä.”

Nylénille katolinen ajatus ”ettei tarvitse edes niin hirveästi uskoa, kun kirkko uskoo”, on lohdullinen.

”Oma kokemukseni rajoittuu katolilaisuuteen, mutta käsittääkseni protestanttisuudessa ja herätyskristillisyydessä korostetaan usko-tuntemusta, että se on arvokas aarre, ja sitten kun se katoaa, niin ollaan että apua, nyt se lähti, luovuin uskostani. Mulle katolilaisena on erittäin vierasta tällainen ajattelu.”

Herätyskristillisyys eli evankelismi on kirjava joukko keskenään erimielisiä suuntauksia. Se pitää sisällään niin metodistit, adventistit, helluntailaiset, baptistit kuin erilaiset karismaattiset suuntauksetkin.

Luterilaisen kirkon sisällä toimivista suunnista mainittakoon vaikkapa rukoilevaisuus, lestadiolaisuus ja herännäisyys eli körttiläisyys, joiden juuret ovat pietismissä. Liekö katolilaisessa heikon uskon ajatuksessa kuitenkin jotain yhtymäkohtia körttiläisyyteen?

”Siinä on jotain samaa kuin katolilaisuudessa, mutta hyvin eri vinkkelistä. Uskominen on arkipäiväistä ja yleistä, mutta ei mitään pysyvää ja kovaa, vaan enimmäkseen surkeaa ja keskinkertaista.”

Ateismin ja kristinuskon yhteneväisyydet

Mutta jos kristillisyydessä pitää kääntyä pois itsestään, mutta samalla pois ”maailmasta”, mihin suuntaan lopulta pitääkään kääntyä?

”Pyrkimys nähdä maailma sellaisena kuin on ei ole pelkästään kristillinen idea. Mutta se on, miten tosi todellisuus nähdään: sulkemalla silmät vai pitämällä ne sepposen selällään. Musta se (esseisti ja runoilija G. K.) Chestertonin huomio siitä, että kristillisillä marttyyreillä on silmät aina auki samalla, kun niillä on joku puukko selässä, mutta Buddha istuu silmät kiinni, on hyvä. Se on valinta, että kummalla menetelmällä todellisuus nähdään.”

mainos

Nylénin mukaan mikään ei ole ilmeisempää kuin synnin olemassaolo maailmassa.

”Hirvittävät teot ja väkivalta ovat mitä tavallisinta todellisuutta. Siihen kohdistettu huomio on  todellisuuden myöntämistä, että tällaista paskaa tässä maailmassa on paljon, ja se on musta kristillinen ele. Ettei kielletä sitä, että no tällaista sattuu välillä, kaikenlaisia vahinkoja…”

On trendikästä väittää, että kaikissa uskonnoissa on loppujen lopuksi kysymys samasta. Paljon ne ehkä jakavatkin, mutta Nylénin mukaan myös erot ovat ”aitoja ja radikaaleja”.

On trendikästä väittää, että kaikissa uskonnoissa on loppujen lopuksi kysymys samasta. Paljon ne ehkä jakavatkin, mutta Nylénin mukaan myös erot ovat ”aitoja ja radikaaleja”.

”On mielenkiintoista, että sama laji on pystynyt luomaan niin monenlaisia maailmankatsomuksia. Länsimainen ateismi on paljon kristillisempää kuin joku itämainen hengellisyys, koska sekin perustuu ajatukseen, että pitää hyväksyä todellisuus sellaisena kuin se on, ilman jotain jumalakuvitelmia. Kristillisyydessä sanotaan samaa, että kuvitelmat pois. On juutalaisuudesta periytyvä ajatus, että Jumalaa ei pystytä kuvittelemaan.”

Nylén toteaa uusateismin kulta-ajan olevan takana päin.

”Uusateismi oli reaktiota islamistiseen terrorismiin, mutta laajennettiin siitä koskemaan kaikkia uskontoja. Että ne aiheuttavat tällaista kauheaa, pysykää niistä erossa. Nykyisin on onneksi vähän erilaiset tuulet: erilaisuuden aito ymmärtäminen ja moninaisuuden arvostaminen ovat lisääntyneet. Uusateistien pointtina oli, että maailman pitäisi luopua kaikista uskonnoista ja ruveta dawkinslaisiksi. Mutta mitä sitten käy moninaisuudelle?”

Ehkä on myös hieman mahtaileva väite, että maailman miljardit ei-ateistiset ihmiset ovat maailmankuvineen aivan hukassa, ovat aina olleet.

”Tietysti kristillisyyteenkin liittyy tämä käännytyshenkisyys, joka ei ole mikään mairittelevin osa kirkon pitkää ja osittain vastenmielistä ja rumaa historiaa. Nykyisin se on voimissaan ainoastaan pienissä lahkoissa.”

Mielikuva päällekäyvästä julistamisesta tuntuu kuitenkin yhä leimaavan koko kristinuskoa.

”Valtakirkoissahan sitä ehdottomasti varotaan tekemästä. Sen verran olen luterilaisissakin ympyröissä pyörinyt, että siellä oikein astutaan pari askelta taaksepäin, jos joku ilmaisee jotain kiinnostusta uskomista kohtaan. Katolinen kirkko ei tee minkäänlaista käännytystyötä. Sinne kun menee koputtelemaan, niin kysytään monta kertaa, että oletko nyt aivan varma. Toiminta ei ole kovin myyntihenkistä.”

Eurooppalainen ei usko luontoon

Nylén haluaa palata luonnon käsitteeseen, realiteetteihin.

”Se, miten olemme pyrkineet pitämään luonnon loitolla ja tosiasiat kaukana meistä lukuun ottamatta sitä yhtä isoa realiteettia – kuolemaa – on aivan olennainen kuvio. Ja missä aletaan puhua uskonnosta on se, että Jumala on myös yksi tällainen realiteetti.”

Kolmessa pyhässä hän kirjoittaa realiteettien realiteetista, ”seinien seinästä”.

”On retorisesti aika samanarvoista puhua Jumalasta ja luonnosta, ne ovat niin abstrakteja ja kaikkea hallitsevia toimijoita. Se, onko luontoa olemassa, on erittäin hyvä kysymys. ’En usko luontoon’ – itse asiassa tämä eurooppalainen ihminen on ollut ateisti suhteessa luontoon. Että ’en usko siihen, se ei ole tuollainen, teen siitä paremman ja siitä huolimatta’, tämäntyyppinen asenne on ollut ihan fanaattinen parin viime vuosisadan aikana. Ja sillä päästiin koviin tuloksiin, kun otettiin fossiiliset polttoaineet käyttöön, keksittiin sähkö ja atomit ja muut tällaiset jutut.”

”’En usko luontoon’ – itse asiassa tämä eurooppalainen ihminen on ollut ateisti suhteessa luontoon.”

Toisaalta Nylén ei juuri vastustakaan kristinuskoon sisältyvää ajatusta, että ihminen on erityinen suhteessa muihin eläimiin.

”Tietyssä hyvin yksinkertaisessa mielessä ihminen on samanlainen kuin orava, sika tai perhonen, mutta olisi itsepetosta väittää, ettei jotain ratkaisevaa eroa ei olisi. Ero ei ole ajatuksissa, tunteissa, tuntemuksissa, haluissa tai pyrkimyksissä, jotka ovat eläinten yleismaailmallisia ominaisuuksia, vaan ero kytkeytyy luontosuhteeseen.”

Nylénin mukaan kyse on siitä, suostuuko lajina elämän ja maailman olosuhteisiin ja ehtoihin.

”Jos jonkin eläinlajin ympäristö tuhotaan, laji kuolee ympäristönsä mukana. Se on traagista ja kamalaa. Ihminen ei ole suostunut tähän, vaan on keksinyt keinot ja muuttanut eri paikkoihin. Ihminen ei ole koskaan ottanut luontoa realiteettina, jolle pitää alistua.”

Paitsi ehkä alkuperäiskansat.

”Nimenomaan, siis ei-teolliset yhteisöt ja alkuperäiskulttuurit. Eurooppalaisessa kulttuurissa on tuhansia vuosia jo vallinnut se sama hanttiinpanemisen ajatus, joka ei ole kovin tuore, varmaan jossain Egyptissä keksitty.”

Ihmisen vallalle ei pidä alistua

Palataksemme pyhään: mitä se sitten on, jos se voi todellistua vain tässä maailmassa eikä ole pelkkä tunne, mutta samaan aikaan kuitenkin jotain maailman ulkopuolista?

”Se on niin radikaalia… Se on niin tuskallinen, epäkiitollinen ja kivulias tehtävä ja kohtalo, että siksi sitä harvoin kukaan valitsee. Mutta ei se tarkoita muuta kuin että alistuu olosuhteille, alistuu Jumalalle, alistuu luonnolle ja tehtävälleen. Mutta harva ihminen tietää, mistä aloittaa, kun tämmöistä pitäisi alkaa tehdä. Muuttaa metsään, myydä asunto, antaa rahat köyhille ja parran kasvaa. Luopuminen koko sivilisaatiosta on kova vaatimus eikä voi moittia ihmistä, joka sitä ei tee.”

Pyhät ovat tehneet.

”He ovat ottaneet vakavasti sen kutsumuksen, luopuneet kaikesta tästä sivilisaation roinasta, turvarakenteista ja suojautumisen kysymyksestä. Fransiskus (Assisilainen) on siitä esikuvallinen, että hän aidosti pisti itsensä palasiksi. Hän ei säästellyt omaa hyväänsä, mutta oli aina iloinen, nautti mitättömyydestään. Sellainen ’antaa tulla’ -asenne, että tässä mä olen, tehkää mitä haluatte.”

Nylénin mukaan tämä pitää kuitenkin hyvin tarkasti erottaa siitä, mille alistutaan.

”Jos alistuu toisen ihmisen vallalle eli orjan osaan, sorretun ja alistetun osaan, se on synti ja vääryys ja epäoikeudenmukainen tilanne. Maalliselle auktoriteetille alistuminen on repinyt kristinuskoa ja meni pilalle Konstantinuksen kääntymyksessä (300-luvun Roomassa), kun kristinuskosta tulikin valtavirtaa ja se hyväksyttiin. Yhtäkkiä pitikin olla mielin kielin valtaapitäviä päin. Sorretun ja alistetun ihmisen tilaansa suostuminen ei ole kristillinen ele. Ehkä niin voi olla, jos alistuja näkee tilanteessa jonkin jumalallisen tarkoituksen, ja onhan näitäkin pyhiä toki ollut.”

Kristinuskoa on kuitenkin valtaosin leimannut maallisen vallan kunnioittaminen, jota perustellaan sellaisin raamatunlausein kuin ”keisarille, mikä keisarille kuuluu” ja ”ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta”.

”Tilanne paheni entisestään uskonpuhdistuksen jälkeen, kun kuninkaat ottivat paikalliskirkkoja haltuunsa muun muassa Pohjoismaissa. Maanalaisesta vastarintaliikkeestä tehtiin yhtäkkiä salonkikelpoista ja sallittua, ikävä kyllä. Se on trauma kristinuskon historiassa, jota ilman ei olisi katedraaleja, ei pyhiä siinä mielessä kuin nykyään, ei koko tätä kristillistä ajattelua, infrastruktuuria ja perinnettä, koska sille ei olisi ollut edellytyksiä. Se olisi ollut jotain pientä harrastuspiirien kuiskuttelua ja loppunut nopeasti… Toisaalta tästä traumasta ja pilalle menemisen kokemuksesta on kiittäminen koko kristillistä sivistystä.”

”Umpivieraita nykyiselle taidemaailmalle”

Hieman yllättäen Nylén toteaa, ettei häntä enää kiinnosta kirjoittaa.

”Mulla ei ole mitään kirjoittamisen halua ollut enää pitkään aikaan. Kiinnostaa paljon enemmän nitomakoneet, paperilaadut ja toisten ihmisten sisältöjen muotoilu ja tuottaminen. Olen kokenut raakaa onnellisuutta sen tekemisestä. Se muistuttaa siitä, mitä kirjoittaminen joskus oli. Enää en ajattele kirjallisesti. Se on merkillisestä. Merkinnät muistikirjassani koskevat vain jotain millimetrimittoja.”

Nylénin julkaisuprojekti on nimeltään Bokeh, eikä se ole kustantamo. Sen toimintatavoista olisi suuri kiusaus löytää jotain esseistin maailmankatsomukseen viittaavaa. Hän kuitenkin kiistää jyrkästi tämän näkyvän Bokehin toiminnassa.

Hieman yllättäen Nylén toteaa, ettei häntä enää kiinnosta kirjoittaa.

”No meinaan mä julkaista sen Jeanne d’Arc -esseen (osa Kolme pyhää -esseeproosateoksesta) omana niteenään. Ville Ranta teki siihen kuvitukset, ne neljä ikoniaihetta teoksesta. Mua häiritsi, ettei Jeanne d’Arcista ole uskonnollisia kuvia, vaan vain nationalistisia ja seksistisiä.”

Pian nähdään siis, millainen on karikatyyri-ikoni ”Orléansin neitsyestä”.

”Toinen on, kun mun vanhalla kaverilla Janne Saarikivellä on Markuksen evankeliumin suomennosprojekti ollut pitkään tekeillä. Se on huvikseen kielitieteilijänä tutkinut Raamatun käännöstä, eikä ole mikään radikaali ajatus väittää, että siinä on virheitä. Se kääntää sen koinee-kreikasta, ja me julkaistaan.”

Nylén lisää listaan myös performanssitaitelija Pentti Otto Koskisen piirrokset.

”Hänellä on ollut uskonnollista tematiikkaa pitkään. Se perustuu hokeman estetiikkaan, hän käy esimerkiksi makaamassa tietyssä asennossa kadulla ympäri maailmaa tai syöttää leipää puluille. Liettuassa oli kuulemma ollut ystävällisiä puluja…”

Voima 7/2022 on pyhä-teemanumero. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€.

Mutta et sanoisi, että tekemisen tavassasi olisi mitään harrasta?

”Ei tosiaankaan. Koko praktiikka sijoittuu aika vahvasti kahden tai kolmenkin eri skenen väliin. Kirjallisuuden käytännöt näkyvät siinä, että yksi nide tai vihko voi kestää vaikka tuhat lukukertaa.

Se on monistanut itse itsensä ilman, että itse esinettä on monistettu. Toisaalta ajatus julkaisujen muodosta ja levitystavasta on kuvataiteiden puolelta omaksuttua.”

Mutta taiteilijakirjojen skenekin menee Nylénin mukaan vähintään kahtia.

”On julkaisutaiteellinen, että tehdään pienjulkaisuja, vihkosia ja zinejä, joita levitetään paljon ja halvalla. Taiteilijakirjan konsepti taas on se, että niitä on kuusi kappaletta ja niissä on originaaligrafiikkaa tai muu kädenjälki.”

Nylén katsoo Bokehin sijoittuvan näiden väliin.

”Numeroin editiot, mitä julkaisutaiteen tyypit vähän vierastavat. Mutta vaikka sitä zineä tai nykytaiteellista plärää, jota harva ymmärtää, printattaisiin miljoona kappaletta, se olisi silti rajoitettu painos. Siksi numerointi on reilun pelin merkki. Että tämä ei ole rajaton, kuten ei mikään muukaan tässä maailmassa.”

Uskonnollinen tematiikka ei aina tunnu mahtuvan taiteen rajoihin. Ikään kuin sellaista ei voisi taiteen piirissä tehdä taiteen muuttumatta joksikin muuksi.

”Uskonnolliset sisällöt ovat umpivieraita nykyiselle kuva- ja nykytaidemaailmalle, ehkä kirjallisuudellekin.”