Marilyn Monroesta tuntuu olevan mahdotonta sanoa mitään uutta. Silti jokaisen uuden elämäkerran, valokuvakirjan, tv-sarjan ja elokuvan myötä meille luvataan vihdoin paljastaa todellinen ihminen seksisymbolin takana. Tämän syksyn paljastus, Netflix-elokuva Blondi oli yksi lokakuun striimatuimpia elokuvia. Sen suosio osoittaa, että tähden vetovoima koskettaa myös uutta sukupolvea.
Andrew Dominikin ohjaama Blondi perustuu Joyce Carol Oatesin samannimiseen ”fiktiiviseen elämäkertaan”, vuoden 2001 Pulitzer-ehdokkaaseen, joka herätti jo kirjamuodossaan keskustelua fiktion ja faktan suhteesta.
Rajua ja väkivaltaistakin elokuvaversiota on syytetty edesmenneen tähden ”pahoinpitelystä”, ”hyväksikäytöstä” ja ”sadistisesta kohtelusta”. Se, ja erityisesti päätähden Ana de Armasin roolisuoritus, on kerännyt myös kehuja.
Viimeisen 70 vuoden aikana Marilyn Monroe on symboloinut eri sukupolville erilaisia asioita. Seksuaalisen vapautumisen pin-up-jumalattaresta on tullut uusien elämäkertojen ja tulkintojen myötä ”kynttilä tuulessa”, rikas tyttörukka, JFK-salaliittoteorioiden shakkinappula, ja viimeisten vuosien aikana myös varovaisesti jonkinsortin feministinen voimautumishahmo. Uusin elokuva tekee Monroesta sataprosenttisen uhrin.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, itse asiassa Blondi hämmästyttää lähinnä sillä, kuinka vanhanaikainen se naisvihassaan on.
K18-luokituksen saanut elokuva on epäilemättä järkyttänyt monia Monroen ihailijoita, mutta lopulta se on vain yksi uudelleentulkinta loputtomien uudelleentulkintojen joukossa. Monroen myytin rakentaminen alkoi jo tämän eläessä elokuvayhtiön ja tähden itsensä toimesta, ja tässä vaiheessa mielikuvamme Marilynista muistuttaa historiallista hahmoa yhtä paljon kuin keinoälyn luoma taideteos alkuperäistä tehtävänantoa.
Monroen monta elämää
Parhaiten tätä kerroksellista myytinluomista on analysoinut Sarah Churchwell kirjassaan Marilyn Monroen monta elämää (2004). Teoksessa Churchwell osoittaa millainen kulttuurinen pakkomielle ja Rorschachin musteläiskätesti Monroesta on meille vuosikymmenien mittaan kehittynyt. Tämän hän tekee läpivalaisemalla Marilyn-tekstejä Truman Capotesta Ayn Randiin.
Churchwell käy huolellisesti läpi vaikutusvaltaisimmat Monroesta laaditut elämäkerrat viimeisen 60 vuoden ajalta ja avaa niiden vahvuuksia, heikkouksia ja sitä kuinka paljon ne ovat ”inspiroineet” toinen toisiaan.
Viiden tärkeimmän elämäkerran joukkoon mahtuu peräti kaksi ”fiktiivistä elämäkertaa”: Norman Mailerin Marilyn (1973) ja Joyce Carol Oatesin Blondi (2000). Molemmat väittävät — melko paradoksaalisesti – yrittävänsä ymmärtää tähteä sepittämällä tämän elämäntarinan.
Misogynistisen Mailerin ja feministiksi itsensä mieltävän Oatesin teokset ovat häiritsevän samankaltaisia asenteellisuudessaan. Molemmissa Marilyn on jonkinlainen kohtaloonsa tuomittu, avuton lapsinainen. Molemmat myös esittelevät roppakaupalla ”faktoja” ja tapahtumia, joita ei mikään dokumentaatio tai luotettava lähde tue.
Näistä kahdesta ongelmallisempi lienee Mailerin kirja siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikutusvaltaisen kirjailijan teos tuli markkinoille jo vuonna 1973 ja on ehtinyt vaikuttaa merkittävästi kaikkiin sen jälkeen julkaistuihin elämäkertoihin.
Marilynin elämän tulkinta keski-ikäisen, akateemisen miehen näkökulmasta onkin vakiintunut vuosien varrella niin vahvaksi tehdasasetukseksi, että harva on kyennyt muuttamaan sitä. Näiden filtterien läpi olemme tottuneet Marilynin näkemään.
Churchwellin Marilyn-tutkielma pyrkii haastamaan totutut näkökulmat.
Yhdeksi esimerkiksi tyypillisestä Marilyn-tulkinnasta Churchwell nostaa Monroen kuvaussession valokuvaaja Bert Sternin kanssa. Sternin kuvasarja tunnetaan ”viimeisenä istuntona”, koska tähti kuoli vain muutama viikko kuvien ottamisen jälkeen. Stern ylisti Monroeta mallina mutta kirjoitti myöhemmin julkaistussa kirjassaan tarkan kuvauksen siitä, kuinka näyttelijätär kävi läpi Sternin ottamat kuvat ja rastitti tussilla ne, joista ei pitänyt. Tämän lisäksi Monroe rikkoi hiuspinnillä alkuperäisen negatiivin kustakin hylkäämästään kuvasta estäen tehokkaasti niiden käytön. Stern kertoo olleensa ärtynyt, että Monroe toimi niin ”tuhoisasti”. ”Hän ei vain pyyhkinyt pois kuviani, hän pyyhki pois itsensä”, Stern analysoi, lisäten, että Monroella oli kuvien tuhoamisen jälkeen vain kaksi viikkoa elinaikaa.
Sternin tulkinta tilanteesta on klassinen esimerkki siitä, kuinka Monroen toimintaa ja motiiveja on analysoitu tämän kuoleman jälkeen. Monroe oli kokenut malli (monen huippukuvaajan kuten Richard Avedonin mielestä paras malli, jonka kanssa he olivat koskaan työskennelleet), ammattilainen, joka tajusi kuvakulmista, valaistuksesta, liikkeestä ja sen vangitsemisesta. Tuhotessaan negatiivit, jotka eivät vastanneet tähden omaa ”standardia” hän esti tehokkaasti kuvien myöhemmän hyödyntämisen. Miksi Monroen tuhoamia negatiiveja ei nähdä brändiään vaalivan ammattilaisen toimintana, esimerkkinä artistista, joka kontrolloi esitystään? Sen sijaan elämäkertakirjailijoita on kiihottanut Sternin outo vihjaus Monroen ”alitajuisesta itsetuhoisuudesta”.
Myytti ja luonnonilmiö
Vuosikymmenien aikana syntynyt Marilyn-myytti elää yhä jännitteestä, joka on luotu mielikuviimme nuoren Norma Jeane Mortensonin ja ”Hollywoodin tuottaman” Marilyn Monroen välille.
Näiden tarinoiden päähenkilö on onneton, isätön tyttö, joka esittelee itseään lapsen viattomuudella samalla kun Hollywood nimeää hänet Marilyn Monroeksi ja käärii rahat.
Tämä myytti voi näennäisesti esittää Monroen myönteisessä valossa (siirtämällä vastuun tähden ongelmista ”Hollywoodin” harteille), mutta samalla se riisuu hänet kaikesta toimijuudesta. Tämä on ongelmallinen tulkinta ennen kaikkea siksi, että se on historiallisesti niin epätosi. Marilyn oli kaikkea muuta kuin passiivinen hahmo tarinassaan.
Tämä on ongelmallinen tulkinta ennen kaikkea siksi, että se on historiallisesti niin epätosi.
Nykynäkökulmasta Monroeta voi toki pitää monellakin tapaa uhrina, mutta se tuskin oli koko hänen identiteettinsä. Yhtä perustellusti häntä voidaan kuvailla henkilöksi, joka onnistui kovalla työllä parantamaan elämäänsä ja saavuttamaan ammatillista menestystä – jopa valtaa – alalla, jolla se oli tuiki harvinaista.
Monille on selvästi tuottanut vaikeuksia myöntää, että nuori nainen, jolla oli näennäisesti niin vähän (”vähemmän kuin kellään tuntemallani tytöllä” arvioi hänen ensimmäinen mallikouluttajansa), onnistui luomaan itsestään brändin, teoksen, joka sijoittuu kollektiivisessa tajunnassa jonnekin Mikki Hiiren korvien, Teräsmiehen nyrkin ja McDonaldsin kaarien väliin.
Tähteys ei ollut Marilynin elämän tragedia, päin vastoin, se oli Marilynin elämän riemuvoitto.
Mutta Marilynia ihaillaan mieluiten hieman samaan tapaan kuin varhaisia jazz-muusikoita. Heidän ylivertaisuutensa perustui valkoisten kriitikoiden mielestä kiusallisen usein jonkinlaiseen selittämättömään, alkukantaiseen ”tunteeseen”, jota valkoinen mies ei enää ”sivistyksensä” takia kyennyt tavoittamaan. Myös Marilynia ihaillaan luonnonvoimana, jonain mystisenä, joka vain tapahtui.
Blondi-elokuva osoittaa masentavasti kuinka kapeat roolit julkisuuden naiselle edelleen sallitaan. Madonna–huora -janalla vaihtoehdot ovat vähissä. Ikuisesti seksuaalisesti aktiivinen Marilyn ei voi koskaan olla äiti-Madonna, ja huorana hän ei herätä sympatioita, joten ”uhri” jää ainoaksi luontevaksi rooliksi viime vuosisadan suurimmalle seksisymbolille.
Voimauttavampiakin tulkintoja on toki tarjolla. Sosiaalisessa mediassa Marilyn saatetaan esittää rohkeana ihmisoikeustaistelijana tai esifeministinä tarinoissa, jotka pohjaavat sen verran totuuteen kuin haluavat. Faktojen sivuuttaminen ei ole kuitenkaan yhtään vähemmän kyseenalaista, vaikka sen tekisi konservatiivisen keski-ikäisen miehen sijaan nuori, liberaali naisbloggari.
Myös valveutuneet tarinankertojat sortuvat fanifiktioon. Esimerkiksi Ryan Murphyn Hollywoodin menneisyyttä kuvaavat sarjat Feud ja Hollywood on selvästi rakennettu pieteetillä, mutta todellisista historiallisista henkilöistään huolimatta ne liikkuvat fantasian ja toiveunien maailmassa. Katsojien samaistumista kalastellessa jalkoihin jäävät niin historiallinen konteksti kuin ne oikeat – tämän päivän näkökulmasta katsottuna usein melko vaatimattomankin oloiset – edistysaskeleet.
Marilyn saatetaan esittää rohkeana ihmisoikeustaistelijana tai esifeministinä tarinoissa, jotka pohjaavat sen verran totuuteen kuin haluavat.
Täysin objektiivista elämäkertateosta ei tietenkään ole olemassakaan. Jokainen niistä on tulkinta ja syntyy rajaamisen, karsimisen ja editoinnin tuloksena. Mitkä osat henkilön elämästä rajataan kuvan ulkopuolelle, mikä jää keskipisteeksi. Jäljelle jäänyt materiaali on tekijän ymmärryksen mukainen tulkinta.
Marilyn-kaanonissa olisi tilaa uusillekin näkökulmille.
Kuinka virkistävää olisi nähdä Monroe vaihteeksi vaikkapa laskelmoivana juonittelijana. Naisena, joka teki melkein mitä tahansa noustakseen tähdeksi. Monroen tunteneet ovat puhuneet paljon tämän herkkyydestä – se on totta – mutta he ovat puhuneet myös siitä kuinka kovaksikeitetty, ovela, uhmakas, ilkeä, jopa häikäilemätön hän saattoi olla. Monroen draamaopettaja Paula Strasberg sanoi, että tähdessä yhdistyi ”naisen hauraus ja härän rakenne”. Ohjaajalegenda George Cukor huomautti, että Monroella oli vaarallinen taipumus ”haastaa jumalat” joka käänteessä.
Kun ohjaaja Billy Wilder totesi, että elokuvan tekeminen Monroen kanssa oli ”kuin hammaslääkärissä käynti, täyttä helvettiä sen tapahtuessa, mutta ihana asia, sitten kun se oli ohi”, olisi helppoa mapittaa mies vain 1950-luvun perussovinistiksi. Todellisuudessa Wilderin loukkaukseksi verhottu kohteliaisuus (tai toisinpäin) on lopulta reilumpi analyysi lähipiirinsä hermoja raastaneesta, vaikeasta mutta lahjakkaasta, naisesta.
Mutta tämä tulkinta tekisi Monroesta myös vähemmän sympaattisen. Ja siihen yhdellä viime vuosisadan rakastetuimmista naisista ei taida olla yleisön silmissä vieläkään varaa.
Korjaus 2.12.2022: Artikkeliin on korjattu, että Monroe kuoli kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli rastinut Sternin kuvia. Artikkelissa luki aikaisemmin, että Monroe olisi kuollut kaksi viikkoa kuvausten jälkeen.
