Lukuaika: 2 minuuttia

Kolumni | Susi – uuden aluepolitiikan airut?

Aloittaessani vuonna 1995 Luonto-Liiton pääsihteerinä minulla oli etukäteen selvä kuva siitä, miten tabu asia Suomessa on vanhojen metsien suojelu ja sen asettama haaste metsähoidon ihanteille. Sen sijaan susia koskevassa vastakkaisasettelussa huomasin nopeasti molskahtaneeni suoraan syvään päätyyn.

Jo samana vuonna järjestimme susiseminaarin Ilomantsissa sijaitsevalla Mekrijärven tutkimusasemalla. Luonnonsuojelijoiden, biologien ja toimittajien ohella paikalla oli erilaisia sidosryhmiä paikallisista metsästäjistä poroisäntiin.

Järjestäjinä halusimme painottaa, miten luontaisen uusiutumisen kannalta haavoittuva susikanta meillä on, ja kuinka Suomessa suden ei tiedetä vahingoittaneen ihmistä vuoden 1882 jälkeen. Tärkeä viesti liittyi myös myönnettävien kaatolupien kohdentamiseen: jos niillä kaadetaan perinteiseen tapaan susilaumojen johtajayksilöt, seurauksena on enemmän eikä vähemmän kotieläinvahinkoja.  Tämä siksi, että laumoista eksyneet yksinäiset sudet eivät pysty saalistamaan normaalisti ja hakeutuvat sitten nälissään ihmisten ilmoille.

Välillä kiivaaksi äityneen keskustelun tauolla törmäsin pihan nurkalla piippuaan polttelevaan isäntään. Havukka-ahon ajattelijan elkein hän kertoi, mistä hänestä torailussa on kyse.

Isännän mukaan näillä rajaseuduilla ei oikeasti susia pelätä. Olennaisempi ongelma on, että kylillä on harmaata ja ankeaa ilman hirvipeijaisia. Ylimetsästyksen takia taas hirvikannat ovat huvenneet, ja niiden elpymistä hidastaa se, että susi syö samasta kuormasta. Niinpä nyt kun luontoväki vaatii, ettei susia ei aa ampua, paikalliset eivät ajattele niinkään eläintä, vaan sitä, että tänne tullaan muualta kieltämään ilonpito.

Koin jonkinlaisien ahaa-elämyksen: ymmärsin että kun luonnonsuojelu ja talonpoikaisen itsemäärämisoikeuden perinne ajavat nokkakolariin, siinä käy sudelle helposti niin kuin piirroselokuvan Kelju K. Kojootille.

Tästä viisastuneena mietin tulokulmaa uudestaan. Pari vuotta myöhemmin järjestetyn Luonto-Liitto hiihtää susien kanssa -kiertueen tarkoituksena oli, että Pohjois-Karjalan susisaloilla hiihtävät nuoret saavat aikaan myös paikallisesti myönteistä huomiota sekä luontoharrastamiselle että suden suojelulle.

Voima 2/2022 on ympäristön teemanumero. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€.

Itse en lähtenyt metsään, vaan hoitelin konttorilta käsin mediatiedotusta.  Siinä kärkenämme oli, että susien kotieläimille aiheuttamaa uhkaa pitäisi kompensoida ”uuden ajan peijaisrahalla” siten, että alueella, jolla syntyy uusi uusipesue, valtio tarjoaisi kylätoimikunnille palkintorahaa juhlien järjestämiseen. Samalla puhuimme myös susien siirtoistutuksista niin, että susista koituva rasitetta voitaisi jakaa alueellisesti tasapuolisemmin.

mainos

Vanhoja barrikadeja ylittävä näkökulma meni hyvin läpi mediassa. Kun saavuin itse Ilomantsin kunnantalollae kiertueen päätteeksi yhdessä paikallispäättäjien kanssa pidettyyn tiedotustilaisuuteen, sinne ilmestyvät myös Yleisradion ja MTV:n pääuutislähetysten toimittajat ja kamerat.

Mediahärdellin laannuttua yksi kunnanhallituksen vaikuttajaisännistä veti minut kunnantalon taakse ja purki järkyttyneenä sydäntään. Hän kysyi ymmärränkö oikein, miltä täällä taantuvassa pikkukunnassa tuntuu, kun talous on rapakunnossa, työpaikat kortilla ja nuorten näköalat mustia? Ja se, kuinka tähän hätään ei saa millään valtion huomiota? Ja tähän päälle se, että kun etelästä tulevat luontonuoret suojelemaan susia, tänne raahautuvat tämän asian takia kaikki televisiot ja valtakunnan lehdetkin?

Vaikka tiesin olevani oikealla asialla, tällainen vilpitön avautuminen aiheutti piston sydämessäni.

Entä mikä on tarinan opetus? Kansanvälisten tutkimusten mukaan petoja on hyvin vaikea suojella ilman paikallisten ihmisten tukea asialle. Jos ja kun halumme kansallisesti suojella myös Suomen luontoon olennaisesti kuuluvaa sutta, olisi tärkeää, että valtio liittää suojeluun myös alueiden yhteisöllisyyttä ja asiaan sitoutumista liittyviä toimenpiteitä. Olivat ne sitten susiin sidottua tutkimusta, matkailua tai vaikka niitä kyläjuhlia.

Kun aluepolitiikkaa perinteisesti tehdään siltarumpuja ja autoteitä rakentamalla, miksei myös niin tärkeän asian puolesta kuin luonnon puolesta.

Kirjoittaja on Voima-lehden kustantaja ja helsinkiläinen vihreä kuntapäättäjä.

LUE MYÖS: Mikko Niskasaaren juttu Lopulta suden pelossa on kysymys vain metsästyskoirista (Voima 2/2022)