Lukuaika: 4 minuuttia

Kehot, eritteet ja arkiset puuhastelut muuttuvat pyhäksi Baltoscandal-festivaalin ja Tampereen teatterinkesän näyttämöillä

Maria Metsalun suorasukaisessa The Well -esityksessä artistinen subjekti näyttää keholliselle objektille kaapin paikan. Kuva: Alan Proosa

Kirkon kellariin kyhätyn kaksikerroksisen katsomon keskellä nähdään terapeutin sohvalla lepäävä naishahmo. Varsinainen rytinä alkaa, kun kerronnassa päästään henkilön pään sisälle: kohta hahmo kohtaa lavalla toisen naishahmon ja he ryhtyvät virtsaamaan seisaaltaan alleen. Kieriskeltyään aikansa eritteissään esiintyjät ryhtyvät varastamaan katsojien kenkiä samaan keitokseen.

Tällaista tapahtui Rakveressa Baltoscandal-esitystaidefestivaaleilla nähdyssä virolaisen Maria Metsalun teoksessa The Well.

Tampereen teatterikesän 4 Floors of Whores -kollektiivin esityksessä niXXXavuori kaksi alastonta naishahmoa ja yksi mieshahmo tärisevät transsissa näyttämölle pystytetyssä läpinäkyvässä kuutiossa. Suuret tekopäät saavat heidän muuten aikuiset kehonsa näyttämään mittasuhteiltaan lapsenomaisilta.

Jossain vaiheessa esiintyjät tunkevat erivärisiä nesteitä anuksiinsa, joista he sitten ruittailevat kirjavia roiskeita näyttämön läpinäkyviin seiniin. Samalla nämä alastomuuttaan häpeämättömät aikuislapset heiluttelevat ilkikurisesti siniristilippuja kuin olisivat jääkiekon MM-kisoja juhlivia juopuneita Mantan patsaalla.

Tällaisten esitysten äärellä äkkinäinen saattaa kysyä onko teatterissa enää mitään pyhää. Vastaus on päinvastainen: juuri tätäkin pyhä saattaa olla.

Tällaisten esitysten äärellä äkkinäinen saattaa kysyä onko teatterissa enää mitään pyhää. Vastaus on päinvastainen: juuri tätäkin pyhä saattaa olla.

Sosiologi Émile Durkheimin mielestä uskonto perustuu sakraalin ja profaanin eroon. Ihmisillä on tarve arkea ylittäviin merkityksellisyyden kokemuksiin. Uskonnon ohella löydämme tällaista pyhyyttä esimerkiksi luonnosta ja taiteesta.

Aristoteles kuvaa tragedian päämäärää katarsiksena, jossa katsojan myötäelo näyttämöllä koetun kärsimyksen äärellä puhdistaa hänen mieltään kuin uskonnollisessa kokemuksessa.

4 Floors of Whores -kollektiivin niXXXavuoressa ei turhia häpeillä. Kuva: Sara Forsius

Teatterin uudistaja Bertolt Brecht taisteli puolestaan vimmaisesti eläytymiseen nojaavaa aristotelista teatterikäsitystä vastaan, mutta halusi vieraannuttamisen kautta tarjota katsojalle mahdollisuuden valaistua esityksen ja ympäröivän yhteiskunnan aktiiviseksi osapuoleksi. Jotain pyhyyden kokemusta lie tämäkin.

Klassikoiden pohjalta onkin ymmärrettävä, että näyttämölle nostettuna kaikenlainen ihmisten kohtaaminen, heidän kehonsa eritteineen tai vaikka tavallinen kotipuuhastelu nousevat arjen ylittävän merkityksellisyyden piiriin.

Subjekti vai objekti

Metsalun ja 4 Floors of Whoresin teokset kyseenalaistavat katsojan suhdetta esitykseen ja ulkopuolisen katseen sukupuolisesti valikoivaa esineellistämistä. Ensiksi mainitussa lisäpyrkimyksenä on pöyhiä tietoisen psyyken alla piileviä animaalisia voimia. Nixxxavuorelaiset taas haluavat selvästi lyödä lekalla myös yhä liian kansallisromanttiseksi mieltämänsä teatterin peruskuvastoa.

Taiteeseen liittyvä katarttinen pyhyys liittyy tässä arkistuneen teatterikokemuksen ylittämiseen. Riippuu katsojasta, meneekö viesti perille sen enempää manisfestina kuin taiteena.

Sukupuolisen vallankäytön haastamisen näkökulmasta näiden esitysten estetiikka nojaa siihen, että niissä kehollisen subjektin asema ei säröile. Jos niin kävisi, jäljelle jäisi vain rymistelevää itsensä paljastamista.

Baltoscandalin tarjonnassa kehon esineellistämisen kritiikissä huonommin onnistui virolaisen taitelijaparin, Ene-Liis Semperin ja Tiit Ojasoon, 72 päivää. Siinä käsiteltiin naisen kehoon liitettäviä kulttuurisia vaatimuksia ja etenkin turhakevaatteista syntyviä jätevuoria.

Teknisesti taidokas esitys sortui sisäiseen paradoksiin: kun vähäpukeiset nuoret naisesiintyjät katsovat yleisöä syyllistävällä katseella – vielä Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin imelän Je t’aimen soidessa – esitys ei vain ironisoi esineellistämistä, vaan esineellistää myös itse.

Liikaa liberaaleillekin

Alastomuus ja suorasukainen seksuaalisuus ovat vanha konsti rikkoa rajoja ja säikytellä arvokonservatiiveja. Rakveressa nähty Kim Noblen monologiteatteria ja kotikutoisesti askarreltuja videoita yhdistänyt Lullaby for Scavengers paalutti torjunnan rajoja myös vapaamielisemmän yleisön arvoille ja maulle.

Esityksessä muun muassa kohdeltiin kaltoin täytettyjä oravia ja kettuja sekä esiteltiin kotikutoisia videoita, joissa Noble muun muassa tunkee eläviä kärpäsen toukkia penikseensä ja kuvaa sairaalavuoteessa makaavaa kuolevaa isäänsä.

Vaikka Lullaby for Scavengers on teoksena vähintään yhtä häpeämätön kuin The Well ja NiXXXavuori, sen pohjimmaiset tavoitteet ovat erilaisia. Esityksen pääteemat liiittyvät suruun, yksinäisyyteen sekä läheisten ja omaan kuolemaan liittyvien ristiriitaisten tunteiden käsittelyyn.

Tunne kuolleiden eläinten ja kuolevan isän häpäisystä saattaa hyvinkin peilata ensi sijassa katsojan omia pyhyys- ja taburajoituksia.

Tarkemmalla syynillä paljastuu myös, että esityksen kuvastoon liittyvät eettiset ongelmat on käsitelty huolella.  Tunne kuolleiden eläinten ja kuolevan isän häpäisystä saattaa hyvinkin peilata ensi sijassa katsojan omia pyhyys- ja taburajoituksia.

Ihmisen arvoitus

Kristillisen käsityksen mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Tästä näkökulmasta nykyisessä esitystaiteessa tapahtuvan ihmisyyden rajojen tutkimisen voi mieltää myös jonkinlaiseksi pyhyyden arkeologiaksi.

Baltoscandalissa ranskalainen Franck Vigroux pyrki – valitettavan kehokliseisessä – teoksessaan Flesh purkittamaan sitä inhimillisen kokemuksen täyteen pakkaantunutta hetkeä, jonka ihminen elää joutuessaan onnettomuuteen, jonka keskellä ehtii tiedostaa kohta kenties kuolevansa.

Bill Vornin ja Louis-Philippe Demersin Infernossa osa yleisöstä puolestaan puettiin mekaanisiin scifi-haarniskoihin, joissa käsien liikkumista säädeltiin esityksen ohjauspöydästä. Harmi kyllä, tällaiselle osittaisen kehon hallinnan riistämiselle ei koko teoksen aikana löydetty muuta käyttöä kuin yläraajojen heiluttelu industrialin möykän mukana.

Paljon pidemmälle tässä inhimillisen ja epäinhimillisen rajapinnan tukinnassa päästiin Stefan Kaegin ja Rimini Protokollan Uncanny Valleyssä. Siinä lavalla nähtiin kirjailija Thomas Mellen muovista ja metallista tehty replikantti, joka luennoi katsojille siitä, mitä ihmisen ja robotin välisessä kommunikaatiossa tapahtuu.

Esitys ilman inhimillistä esittäjää on omiaan kyseenlaistamaan myös teatterin perusidean esiintyjien ja yleisön yhdessä jaetusta pyhyyden kokemuksesta. Tätä latua jää vielä lykittäväksi, sillä esityksen opetuksellinen muoto ei selvästi ole omiaan aktivoimaan syvempiä tunnekerroksia.

Kotiteatterin Olohuoneessa-esityksessä tavallisen perheasunnon keskelle pystytetään yhteisöllisyyden totemi. Kuva: Jonne Renvall

Arjen pyhyys

Länsimainen teatteri kehittyi hedelmällisyyden ja viinin jumalana pidetyn Dionysoksen kunniaksi vietetyistä seremonioista. Siksi antiikin ajan teatterissa näyttämöiltä löytyi yleensä alttari. Nykyteatterissa sen virkaa ajaa koko näyttämö.

Baltoscandalissa esimerkin näyttämön rajojen suhteen tutkiskelusta tarjosi Mart Kangron, Juhan Ulfsakin ja Eero Epnerin esitys Oletko tyytyväinen paikkaasi?  Siinä katsojat saateltiin pelkäksi katsomoksi kuvittelemaansa tilaan, josta näkymä näyttämölle oli suljettu. Vaikka yleisön sekaan soluttautuneet näyttelijät muuta uskottelivat, esitys tapahtui kokonaisuudessaan tässä klaustrofobisessa huoneessa ja käsitteli nimenomaan esityksen tilallisuutta.

Vielä pitemmälle esiintyjien ja yleisön lomittamisessa mentiin Igor Cardellinin ja Tomas Gonzalezin esityksessä Golden Age, jossa katsojat vietiin arkeologiselle opasretkelle paikalliseen kauppaparatiisiin. Samalla kun arkinen ostostelu ja materialistinen elämäntapa nostettiin ironiaa hyöydyntäen sakraalin merkitykselliseksi, esitys salakavalasti vietteli katsojat itsekin liittymään osaksi kulutushypeä ja jopa antautumaan sen markkinoinnin palvelukseen.

Voima 7/2022 on pyhä-teemanumero. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€.

Arjen pyhitys onnistui erityisen koekettavalla tavalla Tampereen teatterikesässä nähdyssä Kotiteatteri-ryhmän Olohuoneessa. Siinä tavallisen perheasunnon keskelle oli pystytetty tanssitanko. Tämä strippibaarien peruskaluste toimi uudelleen määritellyssä merkityksessään perheen ja toisilleen vieraiden ihmisten arkisen yhteen kokoontumisen pyhittämisen toteemina.

Kaiken rymistelevän pyhyyden rajojen etsimisen jälkeen Olohuone tuntui esityksenä kuin olisi tullut seikkailuretkien jälkeen takaisin kotiin. Se onnistui osoittamaan, että pyhyys ei ole mikään erityinen paikka tai teko, vaan todellisuuden hetkellinen kosketus.

Kahden vuoden välein Rakveressa nähtävä Baltoscandal-festivaali järjestetiin tänä vuonna 6.–10.7. Tampereen teatterikesää vietettiin tänä vuonna 1.–7.8.