Lukuaika: 4 minuuttia

Elämää kaivoshankkeen varjossa: ”Koko ikämme meitä on valmisteltu tähän taisteluun”

Leena kerää poronvasojen syömiä kerppuja aitauksesta. Kerput tehdään nuorista koivuista kesäisin, ja toimivat vain täydentävänä ravintona.

Viimeinen isompi kylä on Savukoski. Sieltä on vielä vajaan tunnin ajo kapeaa soratietä Tulppioon, jossa Sokli sijaitsee. Asutus harvenee ja tie kulkee yhä syvemmälle kairaan, se sukeltaa välillä syviin notkoihin ja kohoaa taas vaaran laelle. Tiellä tulee useammin vastaan poroja kuin ihmisiä. Taivaalla liitää korppi, kairanvartija.

Voisi ajatella, että juuri tällaisissa paikoissa kaivosten kuuluisi sijaita. Kaukana asutuksesta ihmisiä häiritsemästä – ja paljoa tätä kauemmas ei Venäjän rajaa ylittämättä pääsekään.

Tulppio ei kuitenkaan ole mikä tahansa syrjäinen läntti. Sen pohjoispuolella, Urho Kekkosen kansallispuistossa, virtaa vaeltajien ja kalastajien rakastama ylväs Nuorttijoki. Eteläpuolella on tiukasti suojeltu Värriön luonnonpuisto ja Tuntsan erämaa. Alueella on lisäksi joukko pienempiä luonnonsuojelualueita. Kaivospiirin läpi kulkee historiallinen UKK-reitti, ja näiltä nurkilta saa alkunsa myös Suomen pisin joki, Kemijoki.

Jos Soklista ei olisi löytynyt suurta fosfaattiesiintymää, se olisi todennäköisesti osa Urho Kekkosen kansallispuistoa, joka perustettiin vuonna 1983. Mutta silloin kaivos oli jo vireillä.

Vihreä siirtymä ei ole kovin vihreä

Uusimman suunnitelman mukaan Soklista voitaisiin louhia fosfaatin lisäksi harvinaisia maametalleja, raaka-aineita ”vihreään” siirtymään. Valtion ja kaivosteollisuuden visioissa kansalaisten akkuihin tarvittavat mineraalit kaivetaan jatkossa eettisesti ja ekologisesti Suomen luonnosta.

Kaikki eivät ole samaa mieltä toiminnan eettisyydestä saati ekologisuudesta. Kaivosbuumin pelätään entisestään vauhdittavan luontokatoa, mutta malmien havittelun eettisyyttä sinänsä ei yleensä kyseenalaisteta. Kaivosteollisuuden propaganda puree: jos minulla on puhelin kädessäni, täytyy Suomen Lapissa olla kaivos joka kulmalla.

Tosiasiassa kaivokset Lapissa eivät poista kaivoksia Kongosta, ei ole eettisempää vaihtoehtoa. Lopputuloksena on enemmän kaivoksia, enemmän tuhottua luontoa ja enemmän tuhottuja vesistöjä.

Kaivosten tarjoamat työpaikat 10–20 vuoden ajaksi tuntuvat isolta hinnalta ikuisesti tuhotuista alueista. Matkailu ja kaivokset eivät viihdy samoilla seuduilla, joten työpaikkoja myös menetetään. Kyynisempi voisi puhua jopa pikavipistä syrjäseutujen kunnille.

Leena kuvaamassa Soklissa kesäaikaan.

Kemiralta Yaralle, Yaralta valtiolle

Korppi raakkuu syvällä kairassa. Täällä on kulkenut läpi elämänsä myös Leena Pyhäjärvi, Kemin-Sompion paliskunnan poronkasvattaja ja pitkän linjan luonnonsuojelija. Maametallien kaivamisesta fosfaatin rinnalla Pyhäjärvellä on selkeä näkemys.

Ei se mitään muuttaisi, mitä sieltä louhitaan. Soklin malmio sisältää uraania ja toriumia ja niin myös ne osat, joista näitä harvinaisia maametalleja suunnitellaan louhittavan.

Soklin kaivoshanke kaikkine tutkimuksineen on samaa ikäluokkaa Pyhäjärven kanssa. Lähtölaukauksen kaivoshanke sai vuonna 1967. Seuraava vuosikymmen alueella tehtiin kiivaasti mittauksia, ja rakennetulle pienkonelentokentälle lennätettiin tuloksia ihmettelemään etelän herroja ministereitä myöten.

1980-luvulla fosfaatin markkinahinnan romahdus tyrehdytti kaivoshankkeen. Soklin luonto pelastui hetkellisesti. Sen jälkeen Soklin omistajat ovat vaihtuneet moneen kertaan kuten sen pitkäaikaisimman omistajan, Kemiran, nimikin. Sitten Kemirakin myytiin norjalaiselle yhtiölle, Yaralle, joka taas myi vuoden 2020 lopussa Soklin valtion omistamalle Suomen Malmijalostus Oy:lle.

Suunnitelmissa malmit milloin kuljetettaisiin radalla, tunnelissa tai rekkakuljetuksin, ehkä Venäjälle, tai ehkä sittenkin Suomeen, tai ehkä sittenkin radalla. Mutta yksi asia ei ole muuttunut. Kaivosta ajetaan kuin käärmettä pyssyyn.

”Tämä on tämmöinen hiivatin noidankehä, josta puikahdetaan taas alkuun. Pelko, että jotakin tosi pahaa vielä tapahtuu meidän elinaikana, on ollut koko iän. Kaivoksen paperit ovat vaan kiertäneet yritykseltä toiselle, ei siinä ole meitä kuunneltu”, Pyhäjärvi toteaa.

Hän selaa kahta paksua kansiota papereita, pari ohuempaa lojuu vieressä. Tutkimuksia, valituksia ja lehtileikkeitä on kertynyt vuosikymmenten varrelta. Otsikot vilisevät eri vuosilta, adressit, mielenosoitukset, oikeusprosessit.

Yhden kansion välistä tipahtaa Lapin Kansan lehtileike vuodelta 2010. Siinä kerrotaan poromiesten ja luonnonsuojelijoiden yhteisestä junamatkasta Helsinkiin osoittamaan mieltä Soklia vastaan.

”Paikallisia ja luonnonsuojelijoita yritetään keinotekoisesti erotella, koska kun yhdistämme voimamme, siitä on joillekin hankaluutta. Kotona meidät kasvatettiin suojelemaan luontoa. Koska luonto antaa meille elannon, meidän on pidettävä siitä huolta.”

mainos

”Poronhoito joutuu aina väistämään”

Nykyinen kaivoshanke alkoi 2007. Paliskunnan ensimmäinen valitus on päivätty vuodelle 2008. Siinä pääosassa ovat luonnonlaitumet, jotka ovat Kemin-Sompion paliskunnalle elintärkeä kysymys. Paliskunta on Suomen suurin ja työllistää yli viidenneksen paikallisista asukkaista. Sen poroja laidunnetaan yhä luonnonlaitumilla laidunkierron mukaan.

Soklin kaivospiirin alueella sijaitsevat myös paliskunnan tärkeimmät vasomisalueet, Sotajoen-Jänesaavan aikaisin keväällä sulavat jokilaaksot.

”Kun vaadin [naarasporo] pääsee vasomaan sulalle maalle, se parantaa merkittävästi vasan henkiinjäämismahdollisuuksia”, Pyhäjärvi avaa alueen merkitystä poronhoidolle.

Poronhoitoa tuntematon voisi ajatella, että aluemenetys ratkeaisi parilla aidalla. Poro voi kuitenkin tutkitusti väistää teollista toimintaa yli kymmenen kilometrin päähän.

”Kaivosyhtiöt näkevät, että menetykset ovat yhtä kuin kaivospiirin alue, mutta sehän on vain murto-osa menetetyistä alueista. Porojen välttämiskäyttäytyminen koskee paljon laajempaa aluetta, kaikkea mihin tulee valo-, pöly- ja melusaastetta tuottavaa toimintaa ja uutta infraa.”

Laidunkierron häiriintyminen ja laidunmaiden pieneneminen voivat aiheuttaa jäkälikköjen kulumista. Sillä on suorat vaikutukset poronhoitoon.

”Poronhoito joutuu aina väistämään muiden rahakkaampien elinkeinojen tieltä. Kun luonnonlaidunten kantokyky heikkenee, on poromäärää vähennettävä. Silloin toimeentulo heikkenee meiltä kaikilta.”

Noidanlukot, lettorikot ja vanhat koivut

Pyhäjärvi itse kiintyi Tulppioon jo lapsuudessaan.

”Kävimme jo penikkana kesäisin siellä, onhan sen rehevä luonto kuin muusta maailmasta. Vanhoja luonnontilaisia koivikoita, jotka ovat näin pohjoisessa jo aarre itsessään. Sitten on vielä näitä kummallisuuksia, kuten satoja vuosia vanhoja jalustakoivuja ja tunturikoivikoita, jotka tunturin sijaan kasvavat Soklissa alavalla maalla.”

Pyhäjärvi kertoo isänsä muistuttaneen aina, että kauneudella on kääntöpuolensa.

”Oikeastaan koko ikämme meitä on valmisteltu tähän taisteluun, mikä on nyt meneillään. Ja siinä taistelussa varmasti se kaikista tärkein ase on, että meillä on siellä kansainvälisesti ainutlaatuinen luontotyyppi, Soklin ahot.”

Pyhäjärvi on yksi valittajista Soklin oikeusprosessissa, joka ratkennee näinä päivinä korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Hän on tutkinut Soklin alueen kasvillisuutta niin yksin kuin lastensa ja lastenlastensa kanssa, järjestänyt Sokliin kartoittajien ja luonnonsuojelijoiden retkiä ja kirjoittanut loputtomia sivumääriä alueesta.

Soklin ahot -luontotyyppi ja alueen moninaisen luonnon lajirikkaus nousevat toistuvasti esille Pyhäjärven puheessa.

”Kiinnostuin kasveista saatuani ensimmäiseksi äitienpäivälahjaksi Otavan kasvioppaan. Siitä sitten vähitellen aloin opiskella kasveja, mutta suuri herääminen tapahtui Soklissa, nähdessäni, kaikkea mahdollista ja ihmeellistä. Kuten noidanlukot, joita en ollut aiemmin nähnyt koskaan, tai valtavat lettorikkomeret Sokliaavalla heinäkuun lopulla. Oikeastaan voi sanoa, että odotan kesää vain rakkaiden kasvien näkemiseksi.”

Puoli vuosisataa on pitkä aika epävarmuutta, yli puolet ihmisiästä. Jos kaivoksen varjo ei olisi langennut Tulppion ylle, millainen alue olisi nyt? Jaettaisiinko Soklin luonnosta lumoutuneita kertomuksia somen vaellusryhmissä? Matkaisivatko lintubongarit sinne keväisin ihailemaan suokukkoja?

Savukoskella on alettu haaveilla toisenlaisesta tulevaisuudesta. Ehkä vielä on toivoa. Ainakin on oltava haaveita.

Kirjoittaja toimii Suomen luonnonsuojeluliiton Sodankylän–Savukosken paikallisyhdistyksen puheenjohtajana.

  • 10.3.2022
  • Kirjoittanut voima
  • Kuvat Sisli Piisilä