Lukuaika: 2 minuuttia

Tunturin tarina toistaa romantisoitua luontokuvaa, joka jättää huomiotta ihmisen ja teollisuuden vaikutuksen

Jylhät maisemat, söpöt eläimet, huikeat kamera-ajot ja tunteita herättävä mahtipontinen musiikki, näistä elementeistä on moni viime vuosien suosituista kotimaisista luontoelokuvista rakennettu. Samaa eeppisen luontokuvauksen lajityyppiä edustaa helmikuussa ensi-iltansa saava Marko Röhrin ohjaama Tunturin tarina. Elokuva päättää trilogian, jonka edelliset osat Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2015) olivat valtavia yleisömenestyksiä. 

Tunturin tarina seuraa trilogian edellisistä osista tuttua muotoa, joka nojaa Antti Tuurin kirjoittamaan taustakertomukseen. Tällä kertaa mytologisena selkärankana on ajatus tuntureista nukkuvina jättiläisinä. Elokuvassa liikutaan Suomen Lapista Pohjoisen Jäämeren maisemiin, joiden karu kauneus istuu erinomaisesti myyttien kertomisen näyttämöksi.

Edeltäjiensä tapaan Tunturin tarina tarjoaa katsojille henkeäsalpaavan kaunista kuvaa koskemattomasta luonnosta, jossa ainoita selkeitä toimijoita ovat ylväät, veikeät ja hurjat, usein inhimillistetyt villieläimet. Ihmisen rooliksi jää olla jumalan kaltainen kertojanääni kuvan päällä. 

Ihmisen suhde luontoon kuvataan myyttien kautta. Tunturin tarina on romantisoitu kertomus esi-isistä, jotka ovat perustaneet maailmankuvansa luonnon kunnioitusta ja ihmetystä herättävälle olemukselle. Luonnon ja ihmisen suhde on kiedottu sukupolvelta toiselle kulkevaan tarinaperinteeseen ja siihen sisäänkirjoitettuun pelonsekaiseen kunnioitukseen. Valinta jättää ihmisen myös tuhoisan vaikutuksen luontoon taka-alalle. Romantisoitu luontokuva kätkee sekä ilmastonmuutoksen että kaivos- ja metsäteollisuuden jäljet.  

Dokumenttielokuvaa pidetään edelleen valitettavan usein totuuden suorana välittämisenä. Medialukutaitoiset katsojat tuntevat kuitenkin dokumentaarisen elokuvan uranuurtaja John Griersonin määritelmän dokumenttielokuvasta todellisuuden luovana käsittelynä.

Tunturin tarina hyödyntää monia luontodokumentille tyypillisiä piirteitä ja kerronnan konventioita. Nämä yhdessä elokuvan äänimaailman ja mytologisoivaa otetta korostavan musiikin kanssa luovat tunteisiin vetoavan kokonaisuuden. Elokuvantekijöiden valinnat ja näkökulmat tulevat Tunturin tarinassa näkyväksi sen selkeän tarinallisuuden kautta, mutta monella katsojalla lienee selkärangassa luontokuvauksen näkeminen suorana todellisuuden tallentamisena. Tällöin korostuu katsojan oma ymmärrys dokumenttielokuvasta erityisenä elokuvan lajina ja sen tavoista rajata, tulkita ja rakentaa todellisuutta.

mainos alkaa

Mielikuva ”oikeasta” tavasta esittää luontoa audiovisuaalisin keinoin on siinä määrin vahva, että siitä poikkeaminen herättää usein hämmennystä. Esimerkiksi viime joulukuussa kuultiin metsäteollisuuden edustajien älähtävän Ylen Suomalaiset ikimetsät-dokumentin asenteellisena pidetylle suojelunäkökulmalle. 

Dokumenttielokuva on tietysti elokuvateos ja sen maailma, maailmankuva ja näkökulma ovat tarkasti tekijöidensä rajaamia. Dokumenttielokuvan syyttäminen puolueellisuudesta voi toki kertoa media- ja elokuvanlukutaidottomuudesta, mutta myös valottaa luontoelokuvan genreä tärkeästä näkökulmasta. Se paljastaa, mitä luontoelokuvilta odotetaan, mitä halutaan nähdä ja mitä katsoa. 

Mikä sitten on ”oikea” ja ”rehellinen” tapa tehdä luontoelokuvaa? Suomalaiset ikimetsät -elokuvan kaltainen suora julistaminen ja vetoaminen luonnon puolesta vai Tunturin tarinan myyttisen romantisoitu luontokuvaus? Molemmilla lähestymistavoilla on varmasti paikkansa luontokuvauksen kentällä. Olennaista on, että katsojalla on välineet tulkita katsomaansa ja ymmärtää dokumenttielokuvankin rakennettu luonne. 

Valtavia ponnistuksia ja resursseja vaatineen Tunturin tarinan taustalla selvästi on sen tekijöiden aito, syvä luontosuhde ja myös tarve välittää tuota suhdetta eteenpäin. Tunturin tarinan runollinen luontokuvaus voi olla pelkkää silmäniloa, mutta se voi myös herättää katsojan pohtimaan omaa suhdettaan luontoon, seuraamaan luonnon tilaa ja tulevaisuutta siinä missä suorasanainen hätähuuto luonnon puolesta. Oleellista on katsojan kyky ymmärtää ja eritellä näkemäänsä. Parhaimmillaan luontodokumentti voi, näkökulmasta riippumatta, antaa katsojalle intoa luonnon puolesta toimimiseen, jotta tulevaisuudessakin olisi luontoa kuvattavaksi.

Kirjoittaja toimii erityisasiantuntijana Koulukino ry:ssä.

Kommentoi Facebookissa
Avatar
  • 3.2.2021
  • Kuvat Marko Juntunen