Lukuaika: 7 minuuttia

Toimittajat kohtaavat painostusta työssään – tiedonhaun hankaloittamista, uhkailua jopa fyysisesti

Journalistista päätösvaltaa ei saa luovuttaa toimituksen ulkopuolelle. Tätä painotetaan journalistin ohjeissa, joita Suomessa säätelee Julkisen sanan neuvosto.

Joskus journalisteja painostetaan uhkailemalla seurauksilla. Joskus toimittaja kokee, ettei jostain asiasta saa kirjoittaa.

Journalisti-lehti tutki toimittajien kohtaamaa painostusta kysymällä aiheesta päätoimittajilta keväällä 2017. Tulosten perusteella noin puolet toimittajista oli kokenut jonkinlaista painostusta. Yleisintä oli tiedonhankinnan hankaloittaminen ja vaatimus tekstin muokkaamisesta esitarkastuksessa. Uhkailua henkilökohtaisilla, ammatillisilla tai taloudellisilla seurauksilla tai epäasiallista kielenkäyttöä viestintävälineissä oli kohdannut noin joka neljäs vastaajista. Fyysistä painostusta, esimerkiksi seuraamista, tarkkailua tai paikalta poistamista raportoi kohdanneensa vastaajista noin joka kymmenes.

Suora painostus on helppo havaita. Käytännössä vaikutusyritysten torjuminen vaatii usein taloudellisia, ajallisia ja psyykkisiä resursseja. 

Jyri Hänninen työskentelee Yleisradiossa tutkivan journalismin MOT-toimituksessa. Hänninen on tehnyt juttuja rahanpesusta, veroparatiiseista ja talouselämään liittyvistä epäselvyyksistä.

”Juristeilta tulee välillä uhkailukirjeitä siitä, mitä ei saisi käsitellä, ja poliisille on tehty tutkintapyyntöjä toiminnastamme.”

Hänninen ymmärtää vaikuttamisyrityksiä. 

”Painostus, tietyssä määrin, kuuluu tähän työhön. Kieroakin peliä kulisseissa pitää vain kestää. Asiat, joita käsittelemme, koskevat ihmisten elämää ja liiketoimintaa, ja jutun kohteille niillä voi olla vakaviakin seurauksia.” 

Ylellä palautteita käsittelevät tarvittaessa juristit vastaavan päätoimittajan ja tuottajan lisäksi. 

”Asialliset väitteet otetaan huomioon, mutta painostuksen ei anneta vaikuttaa. Yleensä uhkauskirjeet voi jättää omaan arvoonsa, niillä ei ole juridisia perusteita. Niiden tarkoitus on usein viedä toimitukselta työaikaa ja hätistellä toimittajaa pois aiheen parista.” 

Pienemmässä toimituksessa painostukseen voi vastata päätoimittaja yksin. Epäsuoraa painostusta voi olla sosiaalinen paine tietynlaisten juttujen kirjoittamiseen tai kirjoittamatta jättämiseen, vaikka toimittajaa ei suoraan uhattaisikaan. Palaute sinänsä kuuluu toimittajan työhön. Joskus palautevyöryllä yritetään vaikuttaa siihen mitä ja miten toimittaja saisi asiasta kirjoittaa. 

”‘Olipa paska juttu’ on palautetta, ‘Olipa paska juttu, kirjoita ensi kerralla näin…’ on yritys puuttua journalistiseen itsemääräämisoikeuteeni”, määrittelee eroa Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja Iida Putkonen. Palaute vaikuttaa: ”Joskus täsmennän juttujani palautteen perusteella, esimerkiksi muutan otsikkoa paremmin sisältöä vastaavaksi, jos se on ymmärretty väärin, tai lisään jonkun lauseen, mutta yleensä en poista mitään”, Putkonen linjaa. 

Helsingin yliopiston opiskelijoille jaettavan Ylioppilaslehden päätoimittaja Tuija Siltamäki varautuu palautteeseen jo kirjoittaessaan. Palaute ei ole vaikuttanut siihen, mistä Siltamäki kirjoittaa vaan miten hän kirjoittaa. Palautetta tulee aina, jos kirjoittaa maahanmuutosta, yhdenvertaisuudesta, ilmastonmuutoksesta tai eläkkeistä. 

”Esimerkiksi etujärjestöjen tehtävänä on antaa palautetta. Eivätkä vihaiset viestit ole välttämättä painostusta tai häirintää. Niissä voi myös olla tärkeää, asiallista asiaa, ja työhön kuuluu ottaa se asia vastaan.” 

Siltamäen mielestä ihmisten kyky ymmärtää erilaisia tekstityyppejä on heikentynyt. ”Luetaan mielipidetekstejä ja järkytytään, että kirjoittajalla on mielipide.”

”Somessa rasittavimmat väännöt tulevat yksittäisistä sanoista tai lauseista, joista tulkitaan maailmankuvan vinoumia. Monien mielestä kirjoittajan lähtökohdat jo tekevät hänen sanomastaan epäilyttävää. Kirjoittajan ilmaiseman väitteen sijaan kritisoidaan kirjoittajaa tämän lähtökohdista”, Siltamäki kertoo.

Sosiaalisen median logiikka kannustaa kauhisteluun. Siltamäki analysoi: ”Irrotetaan tekstistä katkelma, joka jaetaan kuvakaappauksena omille seuraajille ja argumentoidaan samalla vastaan. Tällaiset postaukset ovat todella suosittuja.”

Palautevyöryn hoitamisesta kertoo Voiman haastattelema viestinnän moniammattilainen. Hän on työskennellyt vuosia toimittajana ja tekee nyt töitä järjestöviestinnän parissa. Hän haluaa esiintyä jutussa nimimerkillä, koska ei halua kokemustensa leimaavan entisiä työnantajiaan ja vaikuttavan omaan maineeseensa työntekijänä, mutta toivoo niiden toimivan esimerkkeinä ilmiöstä yleisellä tasolla. Tässä jutussa hän esiintyy nimimerkillä Aktivisti.

Vuosia sitten aloittaessaan järjestölehden vastaavana päätoimittajana muut työyhteisön jäsenet varoittivat, että asiasta, josta edellinen päätoimittaja oli tilannut julkaisemista odottavan jutun, saa monen mielestä kirjoittaa vain yhdellä tavalla. Tämä juttu ei ollut sellainen.

”Jos joku sanoo, ettei jostain pidä kirjoittaa, niin mielestäni juuri sellaisia asioita pitää pöyhiä”, Aktivisti kuittaa. 

Jutun julkaisun jälkeen sen kirjoittanut toimittaja sai paljon henkilökohtaisuuksiin meneviä haukkumaviestejä. Myös lehteä, sen muita tekijöitä ja toimittajien aiemmin kirjoittamia juttuja haukuttiiin. Lehden Facebook-sivulla annettiin joukolla huonoja tähtiarvioita, mikä näkyy yhä. Yksityishenkilö teki lehdestä kantelun Julkisen sanan neuvostoon.

Päätoimittajana Aktivisti neuvoi jutun kirjoittanutta toimittajaa olemaan avaamatta somea tai sähköpostia ja lupasi hoitaa tilanteen. ”Monista kommenteista näki, ettei koko juttua oltu luettu, vaan reagoitiin johonkin kuvakaappaukseen. Palautteessa ei edes yleensä käyty asiaa vastaan, vaan kirjoittajaa ja lehden muita tekijöitä. Vastasin pariin ensimmäiseen kommenttiin ja sitten annoin olla.” Julkisen sanan neuvostossa asia ei edennyt. 

Myös kuvista lähetetään usein palautetta. ”Jos kuvassa on lihava ihminen, ruskea keho, transsukupuolinen tai joku näkyvä vamma, moni on sitä mieltä, että tällaista ei pitäisi julkaista – mutta moni myös kiittää. Tässä käytän tietoisesti valtaa ja annan tilaa marginaaliin sysätyille kehoille”, Aktivisti kertoo.  

Aktivisti on kohdannut työssään suoraa häirintää. 

”Ollessani esittelemässä päätoimittamaani lehteä keski-ikäinen mies tuli tivaamaan minulta henkilökohtaisia asioita eikä suostunut kehotuksistani huolimatta poistumaan. Pari viikkoa myöhemmin hän odotti työpaikkani oven ulkopuolella kun tulin ulos, alkoi seurata minua kadulla ja selitti miten asenteeni ja lehteni tavat kirjoittaa asioista ovat vääriä.”

Työpaikalla ei osattu käsitellä asiaa. 

”Kerroin asiasta työpaikalla, ja asenne oli lähinnä ‘voi voi’. Työpaikka oli pieni, eikä siellä ollut työsuojelua. Olisin kaivannut mahdollisuutta käydä asiaa läpi ja pohtia mitä tehdään, jos häirintä jatkuu.”

Yhä useampi tiedotusväline on taloudellisessa ahdingossa. Joskus median ja toimittajien sidosryhmät vaikuttavat siihen, mitä toimittaja kirjoittaa. Vaikutus voi olla suoraa tai ennakoivan sisäistettyä. 

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja Iida Putkonen on joutunut tasapainoilemaan omien arvojensa, toimittajan työn etiikan ja ulkoa tulleiden vaatimusten välillä.

”Aiemmassa työssäni konsernilla, johon kuuluu muutakin kuin journalistista toimintaa, tuli toimituksen ulkopuolelta selkeästi viestiä, mistä asioista sai kirjoittaa ja miten, jotta konservatiiviset lukijat eivät pahastu. Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioista ei saanut kirjoittaa ‘liikaa’.”

Myös sisäistetyt epäsuorat paineet vaivaavat Putkosta. Oulun ylioppilaslehti on journalistisesti itsenäinen, mutta ylioppilaskunnan edustajisto päättää jo kertaalleen pelkäksi verkkolehdeksi muutetun ja uudelleen printissä aloitetun lehden olemassaolosta – ja Putkosen työpaikasta. Putkonen ymmärtää, että jos edustajisto suuttuu hänelle, se voi purkaa hänen toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksensa tai lakkauttaa lehden vaikka taloudellisiin syihin vedoten.

Putkonen on organisaation ainoa journalisti. ”En halua tulla kahvihuoneessa kyräillyksi, mutta ymmärrän, että toimittaja ei voi olla kaikkien kaveri. En halua olla tiedottajien äänitorvi tai mielistellä yliopiston hallintoa ja vaieta epäkohdista, vaan kertoa asioista uutiskärki edellä.”

Nimimerkki Konkari tunnistaa toimittajana hyvin sidosryhmien vaatimukset.  Hän työskenteli 20 vuotta uutistoimittajana ennen siirtymistään markkinointiviestintään. 

”Esimerkiksi kun joku sai potkut, talousuutisissa ei saanut sanoa suoraan että ‘sai potkut’. Piti ilmaista kiertelevästi tiedotetta mukaillen, että ‘eroon ei liity dramatiikkaa’. ‘Keskitymme ydinliiketoimintoihimme’ tarkoitti irtisanomisia, samoin ‘palvelujen tehostaminen dynaamisemmiksi’.

Tietojen saanti vaatii hyviä suhteita. ”Perseennuolenta oli melko tavallista taloustoimittajan työssä. Eikä juuri kukaan kyseenalaistanut esimerkiksi Jorma Ollilaa tai Björn Wahlroosia. He olivat Tietäjiä. Varsinkin Jorma Ollila vahti tarkkaan, mitä ja miten hänestä kirjoitettiin.”

Toimittajan työ oli tasapainoilua ystävällisyyden ja kriittisyyden välillä.

”Jos joku talouden tai politiikan toimittajaa liikaa kiitteli, niin kyllähän se omalle luonnolle otti. Että olenko muka joku kirjuri?” 

Joskus haastatellut kantelivat päätoimittajalle. ”Valtion laitoksessa oli menossa yt-neuvottelut, ja pyysin sieltä kommenttia aiheesta. Päätoimittaja tuli myöhemmin kertomaan, että olin käyttäytynyt loukkaavasti laitoksen edustajaa kohtaan ja olin kirjoituksessani puolueellinen, koska olin ammattiyhdistysaktiivi. Mielestäni olin ollut aivan asiallinen ja halunnut saada heidänkin kantansa asiaan.”

Päätoimittaja halusi pitää hyviä suhteita laitokseen, mutta ei sanellut toimittajalle kuinka toimia.

”Päätoimittaja kysyi, että pitäisikö soittaa laitokselle ja selvittää. Mielestäni ei kannattanut, tärkeintä minulle oli tulla uskotuksi työpaikalla. Asiaan ei enää palattu.” Samana vuonna päätoimittaja siirtyi kyseisen laitoksen palvelukseen.

Ohjailua sopivien aiheiden pariin tuli myös työkavereilta: ”90-luvulla sukupuolten tasa-arvosta kirjoittivat vain naiset ja tärkeämpinä pidettyjen asioiden ohella. Palautetta tuli toimituksen sisällä, esimerkiksi ‘kyllä me poikien kanssa naurettiin sun kuntavaalijutuille, kun kiintiöistä kirjoitit’. 2000-luvulle tultaessa tasa-arvoaiheista tuli normaaleja aiheita, joista voi kirjoittaa kuka vain.”

Ohjailua on sekin, miten sosiaalisen median algoritmit sensuroivat sanoja ja nostavat näkyville eniten tietynlaisia kuvia. Kun suuri osa lukijoista löytää julkaisut somessa näkyvien linkkien kautta, algoritmien taustalla olevat yhdysvaltalaiset normit ja moraalikäsitykset voivat ohjata kuvien valintaa ja kirjoittamista myös Suomessa.

Jos tiedetään tai oletetaan, että normatiivisella hoikan vaaleaihoisen henkilön kuvalla juttu nousee todennäköisimmin useamman somen käyttäjän virtaan, lukijamäärän maksimoimiseksi valitaan vain sellaisia kuvia. 

Suora sensuuri liittyy usein pornografisen sisällön torjumiseen, mutta vaikuttaa kaikkeen ihmiskehosta ja seksuaalisuudesta kirjoittamiseen. Jos sensuurin kohteeksi joutuu liian usein, palvelu voi sulkea tilin kokonaan ja estää uusien tilien perustamisen ainakin samalla tunnetulla nimellä. Poiston uhka voi johtaa tiettyjen sanojen varomiseen. 

Suomeksi voi vielä kirjoittaa vapaammin kuin englanniksi, sosiaalista mediaa paljon töissään käyttänyt Aktivisti tietää. ”Esimerkiksi ’#rinnat’ menee läpi, vaikka ’#boobs’ johtaa kuvan ja linkin sensurointiin.” 

Toimittajat ovat myös itse vallankäyttäjiä. 

MOT:n Hänninen tiedostaa: ”Tekemillämme ohjelmilla on mielipidevaltaa, ja niillä voi olla isoja vaikutuksia ihmisten elämään, yritystoimintaan ja maineeseen. Mutta taloudellista valtaa kohtaan pitää olla kriittinen ja käyttää sitä journalistista valtaa, mikä meillä on.” 

Hän on tarkka sidonnaisuuksistaan: ”Jos minulla on jokin henkilökohtainen kytkös aiheeseen, jäävään itseni, enkä työskentele sellaisten aiheiden parissa.”

Aktivisti ei kaihda henkilökohtaisiakaan kytköksiä, vaan käyttää niitä tietoisesti hyväkseen. Hän kirjoittaa paljon ruumiillisuudesta, seksuaalisuudesta ja erilaisiin vähemmistöihin liittyvistä asioista.

”Journalistisen puolueettomuuden ihanne sopii perinteisin uutisiin, mutta niitä tehdään yhä vähemmän, eikä ideaali toteudu käytännössä sielläkään. Aina toimittajaa ohjaavat tietyt arvot ja maailmankuva, joko tiedostetusti tai tiedostamatta. Ei kukaan meistä ole tyhjä taulu, jota vasten maailman tapahtumat heijastuvat! Siksi arvot ja se, miten ne vaikuttavat omaan toimintaan kannattaa tiedostaa. Omat arvoni ovat yhdenvertaisuus, tasa-arvo, saavutettavuus ja esteettömyys.” 

Arvot ja maailmankuva näkyvät aiheiden, näkökulmien, haastateltavien ja kuvien valinnassa.

”Kuulun itse useampaan vähemmistöön ja marginaalin marginaaliin. Sieltä käsin minulla on omanlaistani valtaa, esimerkiksi hiljaista tietoa erilaisista asioista. Journalismissa tarvitaan erilaisia ihmisiä ja erilaisia ääniä.” 

Yhä useampi journalisti siirtyy tiedottajaksi. Suuryritysten tai laitosten etuja lobbaavat viestintätoimistot tai konsulttiyritykset eivät tee journalistista työtä, vaan ne muistuttavat mainostoimistoja. Järjestöviestintää ohjaavat järjestön tavoitteet. 

Konkari irtisanoutui uutistyöstä 20 vuoden jälkeen työtapojen luomien paineiden takia. 

”Uutistoimittajana piti tehdä paljon, kiireesti ja faktat tarkistettuna. Koko ajan olisi pitänyt olla skarppina ja uutisten perässä, aivot ylikierroksilla 24 tuntia vuorokaudessa. Vaikka uutisen vainuaminen ja sen tuoma adrenaliinipiikki mahtavalta tuntuvatkin, ei sellaista loputtomiin jaksa.”

Ensin hän siirtyi tekemään asiakaslehtiä. Aluksi piti muuttaa kirjoittamisen tapaa: kirjoittaa mitä tilaaja halusi eikä uutiskärki edellä. 

Aktivistille vaihtelu järjestöviestinnän ja journalismin välillä on luontevaa. Hän on oppinut journalistina pidempien juttujen kirjoittamista, viestinnän töissä tekniikan käyttöä kuten videoiden tekemistä. Erilaiset taidot tukevat toisiaan. 

”Suurempi ero tekijän näkökulmasta on siinä, täytyykö tuottaa mediasisältöä nopeasti aikapaineen alla, niin että määrä ratkaisee, vai saako tehdä hitaammin ja laatu edellä. Viestintä on tietyn konkreettisen asian eteenpäin viemistä, journalismissa on laajempi näkökulma”, hän linjaa.

Kommentoi Facebookissa