Kirjailija Jarmo Stoor vääntää kättä Suomen maajoukkueessa. Hänen uusin romaaninsa, omiin kokemuksiinsa pohjautuva Prässi, kertoo Sofian EM-kisoissa 2018 käydystä maailman pisimmästä kädenvääntöottelusta ja Stoorin lapsuudesta ja nuoruudesta. Ottelussa tuomari pelaa häikäilemättömästi Stoorin vastustajan hyväksi, mutta Stoor ei anna periksi. Kirjassa tämä rinnastuu kasvuun sisukkaaksi, epäreiluuden edessä taipumattomaksi ihmiseksi.
Stoor eli lapsuutensa yksinäisenä ja tiukkojen rajoitusten keskellä. Prässissä hän kertoo avoimesti elämästään jatkaen lapsuusmuistoja ja sukupolvelta toiselle heijastuvia traumoja kuvanneen Sielunhäkki-romaaninsa teemaa.
”Kirjallisuuden tarkoitus on viihdyttää, lohduttaa ja tarjota vertaistukea – tässä järjestyksessä. En halua jarrutella kirjoittaessani. Joko teen täysillä tai en ollenkaan.”
Fyysistä voimaa arvostettiin Stoorin nuoruudessa. Vahva vältti helpommin tappelun poikaporukassa. Lapsena Stoor kapinoi kotipihalla pysymisen sääntöä vastaan työntämällä salaa suurta Rajakiveä, jonka toiselle puolelle ei saanut mennä. Lapsuuden kesinä 70-luvun alussa hän poimi isänsä ja muiden aikuisten miesten seurana hilloja soilta ja kantoi painavia marjaämpäreitä.
Lukioikäisenä Stoorilla todettiin rasituksen aikaansaama kuluma selässä. Lääkäri sanoi nuorelle selkävaivaiselle, että tämä ei ehkä nostaisi enää mitään kynää painavampaa. ”Siinä se kynän nostelu toteutui, kun ryhdyin kirjailijaksi,” Stoor nauraa.
Nuoruuden selkävaivoista kuntoutuminen oli Stoorille suuri henkinen ja fyysinen koitos, josta tuli myöhemmän periksiantamattomuuden malli.
Stoor keksi, miten vatsalihaksia vahvistamalla voi vähentää selän kuormitusta. Inspiraation lähteenä toimi lehtileike selkävammansa vatsalihaksilla voittaneesta voimanostajasta. Lukion aikana Stoor harjoitteli ahkerasti, teki jopa 10 000 vatsalihasliikettä päivässä. Aluksi portaiden laskeutuminen vinttikamarista oli suuri saavutus.
”Kun jossain pääsee vähän eteenpäin, siitä saa voimaa ja halun nähdä, miten pitkälle voikaan päästä”, Stoor kertoo. Hän kuntoutui selälle raskaan rugbyn harrastajaksi ja maajoukkuetason kädenvääntäjäksi.
Urheilu pelasti Stoorin konkreettisilta vaikeuksilta, kirjoittaminen henkisiltä. Hän ei ihaile rankkoja aikoja, eikä usko kärsimyksen jalostavaan voimaan. ”Paska juttu, vaikka tästä paskasta kasvoikin kukka”, hän kirjoittaa Prässissä. Hän uskoo vaikeuksiensa kehittäneen empatian tajuaan.
”Kun on itse ollut heikoilla, ymmärtää, että se on yleismaailmallista. Muilla on muita asioita, jotka vaativat kanttia. Itselläni kävi myös tuuri, että esimerkiksi selän kanssa ei käynyt vielä huonommin”, hän pohtii.
Urheilu ja kirjoittaminen tukevat toisiaan. Hyvässä kunnossa jaksaa kirjoittaa paremmin. Sekä kirjoittaminen että kädenvääntö vaativat hyvää keskittymiskykyä.
”Kirjoittaminen on auttanut jäsentämään kokemuksia. Siinä käy omat pelot ja onnet läpi, ja samalla luo vertaiskokemuksia muille.”
Prässissä rankka menneisyys on jäsentynyt ymmärtäväksi hyväksynnäksi, osaksi omaa elämäntarinaa ilman katkeruutta. ”Kun on itsellä hyvä olla, haluaa hyvää muillekin”, Stoor perustelee henkistä selviytymistään.
Se ei edellytä anteeksiantoa tai sovintoa. ”Sovinto on rauhansopimus, joka voi rakoilla pienestäkin muistutuksesta. Anteeksianto on asioiden unohtamista, pysyvästi ja kokonaan”, hän erottelee Prässissä.
Stoor on kotoisin Enontekiöltä. Lappilaisuus näkyy kielessä. Lapsuuden ihmiset puhuvat kirjoissakin meänkieltä muistuttavaa enontekiön murretta.
Stoorin lapsuudesta tutut tarut ja kulttuuri ovat samoja kuin saamelaisilla. Stoorin isoäiti puhui pohjoissaamea äidinkielenään. Stoorin isällä oli kihlajaiskuvassaan suvun lapinpuku, mutta sitä ei käytetty enää Stoorin lapsuudessa.
Aikuisena Stoor löysi isän papereista saamelaiskäräjien vaaliluettelon hylkäyskirjeen.
”Isäni luopui identiteetistään hiljaa”, hän kuvaa Prässissä. ”En ole saamelainen, puhui mummo mitä kieltä hyvänsä. Olen lappalainen, mutta mitä se on? Olen kuin reservaatista karkoitettu apassi lännenmiesten mailla”, hän kirjoittaa.
Nykyisin hän asuu Helsingissä ja Oulussa ja on kotonaan ”kaikkialla, minne reppunsa laskee”.
Maajoukkuepaita yllään hän tuntee ylpeyttä. ”Suomalaisuus merkitsee minulle sitä, että ihmisillä on yhtäläiset oikeudet ja arvo, jota ei mitata vain rahassa. Valitettavasti tällainen suomalaisuus on hiipuva luonnonvara, ja se voi kadota kokonaan, ellemme pidä siitä kunnolla kiinni.”
Sitä suomalaisuutta vaalitaan vastakkainasettelua vähentämällä ja ehkäisemällä syrjäytymistä: ”Tuki yhdelle ihmisryhmälle ei ole muilta pois! Ja opiskelun pitäisi olla aidosti ilmaista.”
Stoor on tehnyt kulttuurin saralla monenlaista, pyörittänyt kustantamoa ja kirjakahvilaa. ”Olen ollut mukana melkein kaikissa kirjan tekemisen vaiheissa, puiden istuttamisesta alkaen”, hän naurahtaa. Kirjojensa teksteihin pohjautuvaa musiikkia hän esittää Latistajat-yhtyeessä.
Jeesuksen saappaanjälki -novellikokoelmasta hän käsikirjoitti sarjakuvan, jonka kuvitti Harri Filppa. Kirjailijan työ on kuitenkin Stoorin päätyö.
”Sarjakuvassa parasta on, kun voi pläjäyttää. Näyttää jotain kerralla sivun kääntämisen jälkeen. Mutta sisäisen maailman kuvaamiseen teksti toimii paremmin.”
Jarmo Stoor: Prässi
Into 2021, 213 s.
