Lukuaika: 6 minuuttia

“Pikemminkin karnevaali, ei yhteiskunnallinen liike tai manifesti” – 90-luvun ilmiö Plastic Pony oli edelläkävijä, jota nykyisin kuvailtaisiin queeriksi

Rantamuotinäytös Adlon, 1992.

Keskiviikkona 31. heinäkuuta 1991 aurinkoiseen Esplanadin puistoon oli kerääntynyt satoja ihmisiä odottamaan. Varttia vaille seitsemän lava täyttyi pvc-muoviin, neonväreihin ja retrokuoseihin pukeutuneista hahmoista Cerronen eurodiscoklassikko Supernaturen pumpatessa kaiuttimista. Tämä oli Plastic Pony Picture Show I.

Seuraavan puolen tunnin ajan Ponyt esittivät kuumassa kesäillassa ”improvisoituja otoksia arkielämästä”: valmistivat spagettia, silittivät, imuroivat ja vain poseerasivat. Välissä vaatteet vaihtuivat uusiin hartaan yleisön seuratessa. ”Näyttää siltä, että pukeutuminen vapautuu kun Eurooppa yhdentyy”, päivitteli eräs vanhempi rouva seuraavan päivän Iltalehdessä. ”Rintojakaan ei arkailtu paljastaa”, hämmästeli toimittaja. Kaoottisen esityksen päätteeksi koko Espan puisto taputti ihastuneena. Backstagella esiintyjiä odotti Radiomafian Olga K.

Plastic Pony oli saapunut, ja muutaman vuoden ajan se tuntui olevan kaikkialla.

Bottalta kondomimainoksiin

Ponyt pitivät discoja ja missikisoja Tavastialla, Vanhalla ja Espan lavalla, avasivat Plastic Pony Picture Show 3 -kaupan Helsingin keskustaan, esiintyivät playback-bändi Pony M:nä, emännöivät ensimmäisillä Erotiikkamessuilla, tähdittivät Neljän Ruusun musiikkivideoita, tekivät sarjan lyhytelokuvia Rosa Liksomin kanssa, mainostivat kondomeja Sosiaali- ja terveysministeriön turvaseksikampanjassa, esiintyivät Jari Halosen Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma -sci-fi-elokuvassa, bailasivat Jimi Tenor– show’ssa Down by the Laiturissa… Ja Suomen media – Anna-lehdestä Erotiikan maailmaan – raportoi innokkaasti.

Keitä olivat nämä omituiset lycran ja teddykarvan peittämät satuhahmot? Mitä ne tahtoivat?

Ponyjen luojat Joona Braf (ent. Savolainen) ja Petri Sipilä olivat tavanneet 90-luvun taitteessa Bottan legendaarisella Berlin-klubilla ja huomanneet jakavansa samankaltaisen maailmankuvan. Molemmilla oli tarve vastustaa ”tylsyyttä, harmautta ja tavallisuutta”. Ajan Suomi oli siihen otollista maaperää.

”Olihan tämä ankea paikka”, Braf muistelee 1990-luvun alun kuristusta. ”Tuntui, että kaikki tapahtui jossain muualla. Täällä oli tyyliin Seppälä, josta sitten ostettiin vaatteet. Eihän Suomesta saanut edes pvc-kangasta!”

Pony-filosofia oli alkanut itää jo ennen Espan spektaakkelia. Sipilä ja Braf olivat kapinoineet omilla tahoillaan pukeutumisellaan, kahdestaan he alkoivat korottaa panoksia. Ajatuksena oli, että jos joku joka tapauksessa tuijottaa, niin miksei laittaisi vähän ekstraa?

”Aloimme kokeilla, kuinka överiksi voi mennä. Huomasimme, että on itse asiassa paljon turvallisempaa ja hauskempaa olla täysin ufo”, muistelee Sipilä.

”Aloimme kokeilla, kuinka överiksi voi mennä. Huomasimme, että on itse asiassa paljon turvallisempaa ja hauskempaa olla täysin ufo.”

Ennen internet-aikaa vain harvat ja valitut tiesivät klubimuodista, saatikka esimerkiksi japanilaisista ganguro- ja harajuku-tyyleistä. Taivaskanavat ja MTV olivat yleistymässä ja nuoret interreilasivat pitkin Eurooppaa, mutta 80-luvun Suomessa oltiin vielä auttamattoman jäljessä kaupunkikulttuurissa. Berlin-klubi oli läpimurto, joka avasi acid housen ja teknon mentävän ikkunan Helsingin yöelämään.

Sipilä ja Braf olivat molemmat faneja.

”Berlin oli mun elämä”  Braf sanoo. ”Kun menin sinne elämäni toisen kerran olin juuri muuttanut väliaikaisesti vanhemmilleni Lappeenrantaan. Kun polte päästä klubbaamaan yllätti, otin viime tipassa lentokoneen Helsinkiin, vain jotta pääsisin vielä saman iltana tanssimaan Berliniin.”

Vaikka uusi klubikulttuuri smiley faceineen teki vaikutuksen Brafiin, eivät Ponyt olleet kuitenkaan niin sanottuja ”club kidejä”. Lontoon ja New Yorkin värikkäistä yöperhosista he erosivat paristakin syystä. Ensimmäinen oli päihteet; Ponyt eivät käyttäneet viinaa tai huumeita. Kännissä toikkaroiminen esityksissä oli itseasiassa niitä harvoja syitä miksi jolta kulta saatettiin evättiin pääsy ryhmään. Toinen ero oli asenteessa.

”Suomessakin oli jo jotain club kidz -toimintaa, mutta en tykännyt siitä asenteesta mikä siinä usein oli; pukeuduttiin mustaan ja oltiin ”fierce”. Halusin olla kiltti, lempeä, ja helposti lähestyttävä, en joku, jota ihmiset palvoo korokkeella”kertoo Braf.

Ensimmäinen Pony-näytös oli Lahden Muotoiluinstituutin kesken jättäneen Brafin malliston esittely. Sipilä auttoi sen konseptoinnissa, tuottamisessa ja  markkinoinnissa. Tarkoituksena oli tehdä sekä muotinäytös että parodia muotinäytöksestä. Nimi Plastic Pony tuli Brafin askartelemasta My Little Pony -korusta. Pony oli hieman Brafin näköinen, molemmilla oli nimittäin pitkä vaaleanpunainen muovitukka.

Helsingin yliopistossa filosofiaa opiskeleva Sipilä toi konseptiin omaa osaamistaan. Sipilän väitöskirja Sukupuolitettu ihminen (1998) jakoi joitain teemoja Plastic Ponyn kanssa.

”Väitöskirjassani tutkin, miksi meidät on jaettu kahteen sukupuoliluokkaan ja pohdin sen oikeutusta; olisiko parempi, että jako ei olisi niin tiukka? Plastic Pony toteutti tätä käytännössä, ei kuitenkaan herätysliikkeenä tai poliittisella tavalla. Pääasiallisena tarkoituksenamme oli pitää hauskaa ja pukeutua miten huvittaa.”

Plastic Pony Joona, Lontoo 1997. Kuva: Plastic Pony

Vuosikymmeniä edellä aikaansa

Sipilän mukaan media keskittyi liikaa Ponyjen ”gender blendaukseen”. Ihmiskuva, jota Ponyt halusivat lempeästi ravistella, koostui monesta muustakin osasesta.

”Haastoimme myös ikään liittyviä käsityksiä, vanhimmat Ponythan olivat yli 70-vuotiaita. Myös kehopositiivisuudessa olimme edellä aikaa. Meillä oli Kehonäytös jo vuonna 1994 Tavastialla. Siinä eri muotoiset, kokoiset ja näköiset ihmiset saattoivat tulla esittäytymään suurelle yleisölle.”

Plastic Ponyjen ytimessä oli pukeutuminen ja sen mahdollistama identiteettitutkimus. Värikkäät, koko vartalon peittävät asut vapauttivat kantajansa arkiroolista ja sosiaalisista kahleista hieman samalla tavalla kuin drag-pukeutuminen tai naamiot karnevaaliperinteessä. Plastic Ponyn retrofuturistisen puvun alla saattoi olla kuka tahansa ikään, yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen tai ulkonäköön katsomatta.

Samalla Ponyt toivat (tahtoen tai tahtomattaan) 1990-luvun alun suomimediaan radikaalin ajatuksen ei-binäärisestä ihmisestä: henkilöstä, joka ei ollut välttämättä mies tai nainen. Plastic Ponyssa tämä mullistava idea oli pakattu pehmeän teddykarvaiseen pakettiin, ja kaikessa lapsenomaisessa viattomuudessaan se pikemminkin hämmensi kuin herätti suuttumusta.

mainos
Plastic Pony Picture Show III, Pietari+Pete. Kuva: Plastic Pony

Performansseja liiketiloissa

Ponyjen ensimmäinen kauppa, syksyllä 1991 avattu Plastic Pony Picture Show III, oli sekin enemmän performanssi kuin oikea liike. Värikkäiden ikkunoiden takaa löytyi muun muassa kampaamo Kojak, jossa asiakas vain ajettiin kaljuksi, elokuvateatteri, joka oli käytännössä viewmaster-kamera, ja vessaan sijoitettu galleria Privat.

”Istuin siellä hipihiljaa ja toivoin, ettei kukaan asiakas tulisi sisään, kun olin niin helvetin ujo”, Braf nauraa.

Ujoudesta huolimatta Ponyjen ympärille alkoi muodostua yhteisö. Osa alkoi hengailla uudessa liikkeessä, osa löytyi mukaan muualta. Alkuaikojen Pony Pietari Kaakkomäki kertoo värvänneensä uusia Ponyja jopa työpaikaltaan Stockmannin herkun kalatiskiltä.

Sipilä on laskenut, että vuosien varrella Ponyja on ollut helposti yli 300.

”Kuka tahansa saattoi tulla mukaan. Jos joku sanoi, että ’ei kun mä oon vähän arka’, niin sitten sä oot kymmenen kertaa arempi siellä lavalla. Jos ujostuttaa, niin oot sitten tuplasti ujompi siellä lavalla.”

Vuoden 1995 keväällä Ponyt uudelleensijoittuivat Lontooseen. Suomessa Pony-vaatteet olivat kasvaneet fetissi- ja alakulttuuripiirien suosikista jo isommaksi ilmiöksi. ”Joonan vaatteet olivat yhden vuoden aikana neljä kertaa sen ajan tärkeimmän muotimedian Muoti + Kauneuden kannessa”, Muistelee Sipilä.

Braf huomasi työskentelevänsä yötä päivää tyydyttääkseen kysynnän.

”Meillä oli vaatteita myynnissä Helsingin lisäksi viidessä kaupassa Lontoossa sekä Japanissa ja Hong Kongissa. Ja muuallekin haluttiin, mutta ei siitä tullut mitään, koska halusin tehdä kaiken itse.”

Kasvaakseen Plastic Pony olisi tarvinnut ulkopuolista rahoitusta.

”Joona sai joitain tarjouksia, mutta niiden ehtona oli, että yhteistyötaho olisi otettu osakkaaksi”, Sipilä kertoo. ”Plastic Ponysta olis voinut tulla kansainvälinen vaatebrändi, jolla oli tarina, mutta ehkä me molemmat pelkäsimme, että kaupallisuus pilaa tämän jutun.”

Miss Plastic Pony Espan lavalla 1992. Kuva: Plastic Pony – Löylypoika Auterinen

Ponyt palasivat 90-luvun lopussa Suomeen. ”Olimme yhtäkkiä osa tätä taideskeneä”, Sipilä summaa. Virallisten kulttuuripiirien hyväksymää Plastic Ponya esiteltiin nyt esimerkiksi Helsingin kaupungin taidemuseossa, MUU galleriassa, HAMissa ja Design-museossa.

”Meistä puhuttiin performanssitaiteena, mutta minä näen Plastic Ponyn prosessitaiteena. Tämä on yksi iso kokonaisuus, jossa kaikki osat – nämä esineet ja kuvat ja videot – ovat ilmentymiä Plastic Pony -teoksesta.”

Ponyjen aktiivisin kausi päättyi 2000-luvun alussa. Plastic Pony ei ole kuitenkaan siirtynyt menneeseen aikamuotoon, sanoo Braf. Se on pikemminkin talviunilla, ja heräilee tasaisin väliajoin kun sopiva projekti osuu kohdalle. Tutut ja tuntemattomat muistuttavat ryhmän merkityksestä jatkuvasti.

”Vielä kymmenienkin vuosien jälkeen kohtaan ihmisiä, jotka kertovat ”kuinka Plastic Pony oli hänelle henki ja elämä, hän asui jossain Lapissa, ja tiesi Ponyista, ja te olitte ainoat joissa oli jotain samaa mitä hänessäkin oli.” Braf hämmästelee. ”Olen oppinut vasta jälkikäteen kuinka paljon niitä seuraajia oli. En tajunnut sitä silloin, koska ei ollut nettiä eikä sosiaalista mediaa”

”Olen oppinut vasta jälkikäteen kuinka paljon niitä seuraajia oli. En tajunnut sitä silloin, koska ei ollut nettiä eikä sosiaalista mediaa.”

Ryhmäläisten kommentit piirtävät kuvaa lempeästä kultista.

”Ponyt oli ikäänkuin valittu perhe johon halusi leimautua”, sanoo graafinen suunnittelija, visualisti Pietari Kaakkomäki. ”Pete ja Joona olivat perheen päät ja me muut seurasimme iloisesti mukana.”

”Plastic Pony opetti , että hauskanpito, taide, muoti, empatia ja tieteellinen tutkimus voivat yhdistyä hedelmällisesti. Ponylaisuus vahvisti omaa ilmaisua ja eteenpäin menoa taiteessani.” DJ-taiteilija Tatu Vuolteenaho pohtii, ja alleviivaa kuinka vuodet Plastic Ponyssa opettivat myös inklusiivisuutta ja kehopositiivisuutta.

Lopullinen määritelmä tuntuu pakenevan, kun Sipilältä tai Brafilta itseltään yrittää udella kiteytystä ryhmästä.

”Plastic Pony oli pikemminkin karnevaali, ei yhteiskunnallinen liike tai manifesti”, miettii Braf. ”Onhan Plastic Ponylla voinut olla yhteiskunnallistakin merkitystä, mutta emme me sitä silloin ajatelleet, eikä se ollut meidän agenda”.

Sipilä hyväksyy sanan” queer” kuvailemaan Ponyja. ”Sanoisin että queer on hyvinkin osuva termi, tosin nykyään sen merkitys voi olla vähän erilainen. Mutta kyllä me olimme nimenomaan queer – niinkuin ’määrittelemätön’ ja ’outo’ – sitä me halusimme olla.”

Plastic Pony 30 vuotta Longa-galleriassa Helsingissä 1.–21.10.2021. Avoinna ke–pe 12–18, la-su 12–16.

Kommentoi Facebookissa