Viime lokakuussa ilmestyi toimittaja Anu Silfverbergin esseekirja Sinut on nähty, joka käsittelee katseen valtaa. Kirjassa on eniten esimerkkejä elokuvista, mutta myös muista taiteenlajeista ja mediasta. Kun Silfverberg kuunteli Maija Vilkkumaan Ei-levyä, ja hänestä tuntui kuin Vilkkumaa olisi lukenut hänen päiväkirjansa.    ”Voidaan sanoa, että on latteaa haluta nähdä itsensä taiteessa. Mutta tiedättekö miltä se tuntuu? Tiedättekö, millainen pommi se on, kun se osuu kohdalle elämän jatkuttua jo pitkään. – – Koska en ollut tottunut siihen, että tarinaani kerrotaan, olin kuvitellut sen olevan merkityksetön, mutta nurinkurisesti myös ainutkertainen. Mutta se olikin jotain merkityksellistä ja jaettua”, Silfverberg kirjoittaa. Silfverberg halusi kokeilla, mitä kaikkea essee tekstilajina ”voi syödä sisäänsä”. Teoksessa on elokuvakritiikkiä, muistikuvia, kuvitteellisia päänsisäisiä dialogeja sekä ystävien ja taiteentekijöiden haastatteluja.  Silfverberg kertoo, että on saanut teoksestaan ”ihan järjettömästi” palautetta. Moni on samaistunut hänen havaintoihinsa.    Silfverberg aloitti teoksen kirjoittamisen neljä vuotta sitten. Hän ajatteli ensiksi tekevänsä fiktiota katsomisesta ja katseesta.  ”Jos mielessään kuvittelee häpeää tai onnistumista, niin niissä kuvitelmissa on aina joku katse: joku näkee, kun joko onnistut tai nolaat itsesi. Lapset taas hokevat koko ajan, että katso mua, mutta aikuiset eivät enää sano niin”, Silfverberg kertoo.   Hän oli pitkään halunnut jossakin tekstissä käsitellä kokemuksiaan siitä kun parikymppisenä liittyi feministiseen liikkeeseen. Lisäksi hän halusi kirjoittaa esseekirjan, jossa kertojaääni ja samalla etäisyys aiheeseen vaihtelevat.  Lopulta kaikki kolme asiaa eli kertojaäänen hakeminen, feministiset havainnot 20 vuotta sitten sekä katseesta ja häpeästä kirjoittaminen yhdistyivät yhdeksi teokseksi. Kirjoitusprosessin aikana noussut metoo-liike vahvisti kirjan sanomaa.  ”Mitä olin ajatellut yksityiseksi kokemukseksi, olikin jaettua.”   Silfverberg on tehnyt pitkän uran toimittajana, mutta myös lyhyesti elokuvakriitikkona. Valtaosan urastaan Silfverberg on työskennellyt Helsingin Sanomissa. Hän on ollut myös perustamassa pitkiä juttuja digitaalisessa muodossa julkaisevaa Long Play -verkkolehteä ja työskentelee nykyisin sen toimituspäällikkönä.  Esseekokoelman kirjoitusprosessi oli kokeneelle kirjoittajalle vaikea.  ”Se oli ihan hirveä, sekava ja häpeäntäyteinen! En ollut varma, valmistuuko tämä koskaan. Teoksen rakenne muotoutui vasta loppumetreillä.” Deadlinen lähestyessä Silfverberg sai palautetta kustannustoimittajaltaan ja luetutti tekstiä parilla ystävällään.  ”Auttoi, kun joku toinen ihminen näki, että nämä asiat liittyvät toisiinsa. Kun tajusin, että voin vaihdella kertojaa, kirjoittamisesta tuli helpompaa. Eri kertojien etsiminen oli vapauttavaa ja hauskaa. Entä jos kertoja vaikka vähän kilahtaisi, sillä tavoin kuin sitä paasaa chatissa jollekin kaverilleen? Moni asia loksahti paikalleen. Se olikin kertojasta kiinni, etten ensiksi saanut asiaa kerrottua.”    Silfverberg raivoaa kirjassaan humoristisesti epäkohdista.  ”Mieluummin överit kuin vajarit!” Silfverberg naurahtaa.  ”Tekemiseen liittyi häpeää, ´älä tee itsestäsi numeroa´. Tämä teos toimi kuitenkin vain niin, että laitoin itseni peliin. Näytän, että mulla on tällaisia alhaisia tunteita.”  Silfverbergillä oli kirjaa kirjoittaessa jatkuva pelko siitä, että hän liioittelee valittaessaan epäkohdista.  ”Ymmärrän, miksi tällainen kritiikki aiheuttaa vastareaktiota. Kun joku sanoo, että tämän elokuvan naiskuva on ihan hirveä, se kuullaan helposti niin, että kyseisellä elokuvalla ei ole mitään arvoa. Mutta niinhän se ei ole.” Hänen mukaansa kritiikin vastustaminen kumpuaa rakkaudesta elokuviin.  ”Vastareaktio ei ole vain pöyhkeää tietämättömyyttä, vaan myös pelkoa rakkaan kokemuksen menettämisestä. Ymmärrän pelon, se on ihan validi.” Toisaalta elokuvien rakastamisen takia myös niiden ihmiskuva tuntuu tärkeältä. ”Halusin tuoda esiin, miten mutkikasta on rakastaa elokuvia, kun ei saa vastarakkautta.”    Kun toivotaan parempia naishahmoja, usein ehdotetaan supersankareita. ”Ne ovat toki tärkeitä lapsille ja nuorille. Hahmot, joita olen kuitenkin itse rakastanut, ovat olleet keski-ikäisiä, itsesäälisiä, koiran näköisiä miehiä, jotka sössivät asiansa. Kuten Paul Giamattin lähes kaikki roolit. Olisi kiva, jos sellaisia yksinäisiä mutta rakastettavia luusereita olisi myös naisina. Onko sellainen edes mahdollista? Manchester by the Sea naisilla.” Naiset ovat enemmän mukana yhteiskunnassa kuin elokuvissa. Silfverberg toteaa, että fiktio ei synny erillään yhteiskunnasta, ennakkoluulot näkyvät tarinoissa. Silfverberg kehuu suoratoistopalveluita, joiden ohjelmistossa näkyy erilaisten ihmisten kirjo.  ”Olemme kaikki enemmän tai vähemmän tietyn maailmankuvan läpäisemiä. Mitä enemmän elokuvia tekevät vain yhdenlaiset ihmiset, sitä enemmän on samanlaisia näkökulmia. Kun kirjoitin kirjaa, mietin usein, onko tällä mitään merkitystä. Mutta nyt kun kirja on valmis, tuntuu, että juuri nämä asiat, mitä katsomme ja miten tulemme nähdyksi ja kuvatuksi, määrittävät meitä.”    Anu Silfverberg: Sinut on nähty Teos 2020 208 sivua