Britannian singlelistan toiselle sijalle nousi vuonna 2013 kiistanalainen kappale. Hitti oli Ihmemaa Ozista tuttu Ding-Dong! The Witch Is Dead. Entinen pääministeri Margaret Thatcher oli hiljattain kuollut.
Turun yliopiston musiikkitieteen yliopistonlehtori ja populaarikulttuurin historian dosentti Kari Kallioniemi kutsuu sitä selkeäksi kannanotoksi. Vuonna 1939 julkaistulla kappaleella ei ollut alun perin mitään tekemistä politiikan kanssa.
”Voimme politisoida tiettyjä kappaleita. Ne voivat olla samanaikaisesti suosittuja epäpoliittisista ja poliittisista syistä.”
Poliittinen musiikki liitetään Suomessa yhä vahvasti 70-luvun poliittiseen laululiikkeeseen. Moni suomalainen säveltäjä ajattelee, ettei taidemusiikilla joko ole tai pitäisi olla mitään yhteyttä politiikkaan. Tämä käy ilmi Helsingin yliopiston musiikkitieteen dosentin Juha Torvisen tutkimuksesta vuodelta 2016.
Poliittisuus on näkynyt Kallioniemen mukaan populaarimusiikissa aina tavalla tai toisella. Poliittinen ilmapiiri on vain muuttunut vuosikymmenten aikana niin, että se tuodaan hienovaraisemmin esille.
”Agit Propia ja suoraa protestikulttuuria on nykyään vaikeaa havaita muussa kuin retrohengessä. Mutta undergroundista voi löytää ihan suoria poliittisia kannanottoja, joita ei haluta millään tavalla estetisoida. Siellä on vanha protestin poljento.”
Musiikilla voidaan pyrkiä edistämään jotain yhteiskunnallista asiaa, esimerkiksi nostaa vähälle huomiolle jääneitä aiheita julkiseen keskusteluun. Feministeiksi julistautuneet rap-artistit näyttivät esimerkkiä, kun naispuolisten tekijöiden näkyvyydestä ja kohtelusta alettiin puhua Suomessa vuonna 2018.
Vaikka Suomen levy-yhtiöjättien suojista ei perinteistä oikeisto-vasemmisto-musiikkia enää julkaista, identiteettipolitiikka on aina läsnä. Näkyvimmin musiikillisen ilmaisun oikeuksista on viime vuosina keskusteltu Pyhimyksen ja Maustetyttöjen loukkaavien sanoitusten vuoksi.
Myös musiikin visuaalisilla keinoilla vaikutetaan. Rap-artisti Childish Gambinon This Is America -kappaleen musiikkivideo vilisee symboleja, jotka viittaavat Yhdysvaltain aseväkivaltaan ja rasismiin.
Osa populaarimusiikin alalajeista on luotu vahvasti tiettyä tarkoitusta varten. Siksi rapin ja punkin on vaikea väistää niille ominaista poliittisuutta.
Kallioniemi mainitsee Cheekin esimerkkinä rap-artistista, joka onnistui näennäisesti väistämään genren perinteistä poliittisuutta. Cheek voidaan Kallioniemen mukaan kuitenkin nähdä, osin vertauskuvallisesti, varakkuutta ja kulutuskulttuuria ihannoivan kansanosan äänitorvena tai ”kokoomuksen hovitaiteilijana”, ja sitä kautta melko poliittisena artistina.
”Usein ajatellaan, että jos teet poliittista musiikkia, se on automaattisesti vasemmistolaista. Jos teet sitä oikeistolaisesta näkökulmasta, se ei ole enää poliittista. Se vain heijastaa yleisesti tavoiteltavia asioita ja yhteiskunnan arvoja.”
Musiikkia voidaan myös esittää tilanteissa, joilla on poliittisia kytköksiä. Osa muusikoista on vastustanut musiikkinsa käyttöä tiettyjen presidenttiehdokkaiden kampanjatilaisuuksissa Yhdysvalloissa. Eniten soittokieltoja, muun muassa Neil Youngilta ja Rihannalta, on kerääntynyt Donald Trumpille.
Kampanjoihin valitut kappaleet ovat usein isänmaallisia tai tuovat ehdokkaasta muuten jonkin edustavan puolen esille. Musiikkia voidaan käyttää silti tietämättään vastoin tavoitteitaan. Kenties tunnetuin väärinymmärretty kampanjalaulu on Bruce Springsteenin Vietnamin sotaa kritisoiva Born In The U.S.A.
Musiikkitieteistä väitellyt tutkija ja kriitikko Sini Mononen mainitsee kampanjoinnissa myös vaalipodcastien ja -mainosten sisältämän musiikin. Ehdokkaat voivat luoda äänen keinoin mielikuvia tukemaan omia poliittisia argumenttejaan. Kun toisen vaalivideossa käytetään akustista kitaraa, toisen äänimaisema voi olla uhkaava, jopa dystooppinen.
Suoraa poliittista toimintaa edustaa artivismi, taiteen ja aktivismin sekoitus. Punk-yhtye Pussy Riot on yhdistänyt musiikin aktivismiin ja osoittanut performansseillaan mieltään Venäjällä. Morrissey provosoi keikoillaan ja ottaa kantaa niin eläinten oikeuksien puolesta kuin maahanmuuttoa vastaan.
Pelkästään artistina olo voi tuntua poliittiselta, jos kuuluu johonkin vähemmistöön.
Myös se, kenen musiikki kuuluu ja missä yhteydessä, voi olla poliittista. Vuoden 2018 Helsinki Pridelle esiintymään tilatun israelilaisen artistin Dana Internationalin valintaa kritisoitiin, koska artisti oli osoittanut tukea Israelin armeijan ihmisoikeusloukkauksille.
Björk sai porttikiellon Kiinaan vuonna 2008 huutaessaan Tiibetin nimeä keikallaan Declare Independence -kappaleen aikana. Valko-Venäjä hylättiin tänä vuonna Euroviisuista kokonaan, kun sen edustuskappale sisälsi epäsuoraa pilkkaa maan presidentin vastustajia kohtaan.
Sota-aikojen poliittisessa musiikissa esiin nousevat Kallioniemen mukaan joko eskapismi, nostalgia tai propaganda. Yhdysvalloissa tehtiin kylmän sodan aikaan paljon Neuvostoliiton vastaista propagandamusiikkia. Myöhemmin maassa syntyi myös moderni folkin protestiliike.
Mustien rhythm and blues -musiikista alettiin 50-luvun taitteessa käyttää nimitystä rock ’n’ roll, jotta se kelpaisi valkoiselle yleisölle. Valkoisilla esittäjillä siitä saatiin salonkikelpoisempaa, radiossa soitettavaa musiikkia.
Mononen puhuu vastuusta hyvän taiteen määrittelemisessä. Kenelle annetaan tilaa mediassa, kuka saa olla pääesiintyjä festareilla.
”Se, mitä orkestereissa tai radiossa soitetaan, on tapa luoda kaanon ja käsitys siitä, mikä on taiteen ja kansakuntien historiaa. Se on radikaalilla tavalla poliittista.”
Mononen muistuttaa, ettei teoksen poliittisuus tee siitä automaattisesti hyvää taidetta. Poliittinen taide voi olla jopa hyväksikäyttöä. Esimerkiksi kun tuhansia pakolaisia hukkui Välimerellä vuonna 2016, keskusteltiin sitä esittävän koskevan taiteen lähtökohdista.
Edes orkesterimusiikki ei lopulta säästy politiikan lonkeroilta.
”Voidaan väittää, ettei orkesterimusiikki ole abstraktina taiteena koskaan poliittista, mutta onhan meillä Sibelius. Finlandia on poliittinen kappale, sillä se on kansallisaatteen nostattaja”, Mononen sanoo.
