Silloin kun Teemu Tanner ei soita bändeissä Kynnet, Teksti-TV 666, Lady Escape, DWNSTRS, The Munchies, Tyst, MM. ESIM., Kids Music, Hopeajärvi, LOVE SPORT, Ö, The Porno Pop-ups, Sukelluskypärät, Shit Mittens, Shitti Sumari, BO, Romeo Chrome, Health Issues, Bakteerit, Twelve Steps, Metrognomen, Tohtori Käärme, Myrkky-Käärme, Kelmien kerho, Formula 11, Folk Boys, The Flagons, Ryeders tai Itsensägooglettajat, hän käy päivätöissään koulunkäynnin ohjaajana helsinkiläisellä ala-asteella.
Sieltä hän saapuu haastatteluun täsmällisesti kuin virkamies.
Tanner saa istua haastattelussa rauhassa. Tilanne saattaa muuttua keväällä, kun Kynnet-yhtye julkaisee uuden singlen tai syksyllä, kun uusi levy ilmestyy. Kesäksi Kynnet lähtee yhteiskiertueelle Litku Klemetin kanssa.
Viimeistään kansa alkaa kohista, kun Sohvaperunoiden uusi tuotantokausi etenee. Hän istuu joka viikko siskonsa Salli Tannerin kanssa sohvalla ja kommentoi TV-ohjelmia lakoniseen tyyliinsä.
Indierockpiireissä hänellä on vankka maine ja hengästyttävä CV. Hän on tehnyt musiikkia 17 vuoden ajan: sanoittanut, sovittanut, laulanut ja soittanut yli 20 eri bändissä, joista valtaosan hän on perustanut.
”12-vuotiaana otin kitaratunteja, kyllästyin ja lopetin. Tekninen taitoni perustuu tähän, muuten olen itseoppinut muusikko”, nyt 35-vuotias Tanner sanoo.
Bändejä on niin paljon, että Tanner on itsekin mennyt sekaisin laskuissa. Hän kaivelee yhtyeiden nimiä muistinsa sopukoista ja sanoo, että tarkka lukumäärä ei ole niin olennainnen:
”En harrasta postimerkkeilyä ja hamstraa itselleni bändejä, vaan kokoonpanot ovat enemmänkin testailua.”
Testailu etenee näin: Tanner liikkuu pääkaupunkiseudun pienissä undergroundpiireissä ja tapaa kiinnostavia muusikoita. Hän ajattelee, että heidän kanssaan olisi hauskaa testata soittamista ja perustaa uuden bändin.
Harjoittelu etenee sykleissä: jos tiedossa on keikkoja, treenitahti tiivistyy niiden alla. Jos intoa ei ole, tai muut jäsenet ovat kiireisiä, kokoonpano jää hiljalleen taka-alalle.
Yhtyeissä on paljon samoja jäseniä, esimerkiksi Kynnet-yhtyeen Hilla Kohtamäki, Sanna Komi, Jarkko Laakkonen, Aino Lehtonen, Johannes Leppänen ja Sampo Seppänen soittavat monissa eri kokoonpanoissa, joiden alulle paneva voima Teemu Tanner yleensä on. Kokoonpanot ovat kuin varaston hyllyllä odottamassa, milloin niitä jälleen tarvitsee.
”En muista tehneeni koskaan lakkauttamispäätöstä. Jotkin bändiviritelmät ovat naftaliinissa odottamaan sopivaa hetkeä.”
Pitkäaikaisin kokoonpano on vuodesta 2004 asti toiminut The Munchies, tärkein yhtye tällä hetkellä on Kynnet. Se voitti vuoden tulokkaan Femma-palkinnon vuonna 2018 ja teki niin hyvän levyn, että kanadalainen, arvostettu Vice-lehti haastatteli Tanneria sen tiimoilta otsikolla I Became Obsessed with a Lo-Fi Finnish Power Pop Song So I Tracked Down the Songwriter in Helsinki.
Tannerilla on kaksi pääasiallista työskentelymetodia, joiden ansiosta tuotteliaisuus on mahdollista. Ne täydentävät toisiaan kuin jin ja jang.
Tee se itse -metodi juontaa juurensa punkista. Bändin aloittamiseksi ei tarvita hakemusta Patentti- ja rekisterihallitukseen, byrokraattista suunnitelmaa ei ole.
”En tee taidetta Excel-pohjalta tai laadi viisivuotissuunnitelmia. Asioita ei pidä ottaa niin vakavasti.”
Valtavirran musiikki tuotetaan huolellisesti, mutta lopputulos kuulostaa samanlaiselta. Punk-kulttuurissa ajatellaan, että vaikka jokin asia olisi tehty puutteellisesti, se on silti aina parempaa itse tehtynä.
Tekemiseen voi tarttua ilman kenenkään lupaa, ei tarvita todistusta taidekorkeakoulusta tai sopimusta isolta levy-yhtiöltä. Taidetta tehdään osin talkootyöllä. Jos pitää tehdä musiikkivideo, ”aina joku tuntee jonkun, joka osaa jotakin ja voi auttaa”.
”Filosofiani on kristalloitunut vuosien varrella. Ajattelen, että maailma on täynnä kaikenlaista taidetta – miksen minäkin tekisi? Sekaan vaan.”
Rennolla retrotyylillä on vastapainonsa: virkamiesmäinen jämptiys. Tanner nimeää sen toiseksi työskentelymetodikseen.
”Vanhempani olivat opettajia ja minäkin päädyin kouluun töihin”, hän sanoo ja naurahtaa.
Valinta ei ollut ilmiselvä, koska opiskelu ei kiinnostanut häntä nuorena. Lukio takkuili. Sen jälkeen hän suoritti medianomin tutkinnon.
Pääosan muusikon urastaan hän on käynyt päivätöissä alakoulun koulunkäynninohjaajana. Hän herää aamuisin samaan aikaan, kävelee bussipysäkille, noudattaa koulun tarkkoja aikatauluja ja palaa kotiin iltapäivällä. Illalla on aikaa taiteellisille projekteille.
”Hoidan arkityöni tunnollisesti ja virastoaikojen mukaan eläminen sopii minulle. En ehdi istumaan baarissa. Oppilaat eivät tunne muusikkouraani eivätkä kohtele minua rockstarana. Heille olen Teemu vaan.”
Se on terveellistä. Tanner näkee aitiopaikalta, miten ekaluokkalaiset ottavat ensiaskeliaan yhteiskunnan jäseninä. ”Lasten kanssa on hyvä keskustella, koska heiltä puuttuu jääräpäisyys ja parkkiintuneet ajatusmallit. He hyväksyvät erilaisuuden ja elämän monimuotoisuuden, eivätkä ole niin kulutuskulttuurin sokaisemia.”
Työpäivän aikana aivoissa raksuttaa samalla luovia ideoita, jotka melkein tursuavat yli, Tanner kertoo. Taiteen tekeminen on sisäinen pakko, jota ei voi napsauttaa pois päältä, hän sanoo. Työidentiteetti ja taiteilijan kutsumus ovat kuitenkin erillään toisistaan. Kummallakin on oma paikkansa, eivätkä ne näiverrä toisiaan pois. Myös rokkarielämän kliseet, alkoholismi ja hermoromahdus, on helpompaa väistää tällä elämäntyylillä.
”Olen totta kai välillä herännyt ja aamulla ja miettinyt, miksi olen ajanut itseni siihen tilanteeseen, että päivän työlista on järkyttävän pitkä. Mutta sitten ajattelen, että antaa virrata vaan.”
Tavallisessa palkkatyössä käyvän muusikon toimeentulo on taattu, toisin kuin useimmilla underground-taiteilijoilla. Palkkapäivä on kerran kuussa, eikä koronan tuoma keikkatauko ole romahduttanut toimeentuloa.
”Taide vaatii hulluutta ja antautumista”, Tanner pohtii. Nyt taiteella ei kuitenkaan voi elää. Taiteilijoiden ahdinkoa helpottaa dialogi, ja mieluiten asiapitoinen ratkaisujen etsiminen ilman että ”tarvitsee asentaa Twitteriin alkolukkoa”.
Tannerin bändit soittavat punkahtavaa lo-fi-rockia. Low fidelity -genren musiikki kuulostaa siltä, kuin sen tuottaminen olisi jäänyt hieman kesken. Sanoitukset saattavat syntyä vasta levytysvaiheessa.
Tuloksena on musiikkia, joka Helsingin Sanomien levykritiikin mukaan “yhdistää riehakkaan ränttätäntän ja melodisen wuppi-duun”.
Tyyli on Tannerille tietoinen esteettinen valinta.
”En ajattele tekeväni musiikkia vasurilla, mutta ehkä mukana on hiukan malttamattomuutta. Katson, että näillä taidoilla tuli tällainen kokonaisuus tällä kertaa, fine, sitten eteenpäin.”
Työskentelytapaan kuuluu, että Tannerin luotsaamat bändit levyttävät kotona tai pienissä studioissa, ja levyjä julkaisevat pienet levy-yhtiöt. Hän kertoo edelleen jakavansa äänitteitään käyntikortin tapaan C-kasetilla, koska se on ”kätevä formaatti”.
Hänen yllään olevasta paidasta, surffitukasta sekä musiikkivideoiden ja levyjen estetiikasta tulee mieleen kasarinostalgia.
”En ajattele, että ennen kaikki olisi ollut paremmin. Ehkä tuo retromielikuva johtuu siitä, että kykyni riittävät käsittelemään alkeellista teknologiaa. En mene määrätietoisesti kohti 80-luvun estetiikkaa.”
Kun koronaepidemia alkoi levitä Suomessa viime vuoden maaliskuussa, Tannerin ympärillä oleva kupliva maailma pysähtyi. Pitkäaikainen bändikaveri ja ystävä Jarkko Laakkonen menehtyi sairauskohtaukseen.
Samalla Suomi meni kiinni.
”En tehnyt pitkään aikaan mitään. Mutta lohdutimme toisiamme bändikavereiden kanssa. Kaipaus on tietenkin suuri, mutta ajattelen että hän kannustaa meitä eteenpäin koko ajan. Hän oli meidän dude.”
Tanner puhuu lämpimästi muista ihmisistä. Yleensä julkisuudessa korostetaan taiteilijan yksilöä ja henkilökohtaisia saavutuksia, mutta hän ei usko yksinäisen puurtajan myyttiin. Tärkeää on olla osa yhteisöä.
”Kiittelen aina sitä, millainen siunaus on saada ympärille ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet samoista asioista. Se on suuri etuoikeus. Samanhenkiset ihmiset heijastavat takaisin päin hyviä ideoita.”
Muihin ihmisiin liittyy myös hänen viimeinen työskentelymetodinsa, jonka ansiosta koskaan ei tule tyhjän paperin kammoa: hän menee aina treenikämpälle esittelemään sanoituksiaan ja sävellyksiään muille.
”Kun ei puurra yksin omassa kammiossaan, ei tule luovaa blokkia.”
Tanner vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä marginaalissa ja luovan yhteisön jäsenenä. Hän myöntää, että olisi virkistävää nähdä julkisuuden taidekeskustelussa enemmän diversiteettiä. Olisi hyvä, että lehtien kansissa olisi muitakin kuin tuttuja naamoja.
”Mutta ehkä maailma sitten toimii noin. En ole lippua kantamassa ja keikauttamassa valtaa pois istuimeltaan. Ei jengiä voi pakottaa avaamaan silmiä tai Googlea, jos ne ei haluu.”
Tanner on tehnyt musiikkia vuosikaudet. Haaveileeko hän stadionkeikoista?
”Mun musiikissa on aina jokin twisti, joka vesittää sen, että pääsisin Elämä lapselle -konserttiin. Independent-tekotapa on niin erilainen. En edes usko, että saisin aivoni sellaiseen moodiin. Mun melodiataju on nyrjähtänyt jo niin aikaisessa vaiheessa”, Tanner sanoo ja hymyilee.
