Vallankumouksen välineet -juttusarjassa gonzojournalismia vihaava kirjailija kokeilee ja raportoi.
Hevonen on erikoinen eläin. Kiehtova, lumoava, voimakas, turvallinen. Samalla vieras, pelottava, potentiaalisesti hyvinkin vaarallinen. Hevosen hahmossa on niin paljon symboliksi muuttunutta, että elävän hevosen näkeminen ja ymmärtäminen todelliseksi on vaikeaa.
Joissain maissa hevosia kasvatetaan lihaksi, toisissa, esimerkiksi Yhdysvalloissa, niitä ei edes saa teurastaa. Suomen laki määrittelee hevosen tuotantoeläimeksi. Hevosen liha herättää vastenmielisyyttä jopa sikoja ja nautoja syövissä ihmisissä. Vain vajaa kolmasosa suomalaisista hevosista tapetaan teurastamoissa. Liha päätyy ihmisille, koirille ja hukkaan – aina se ei esimerkiksi lääkityksen vuoksi ole edes elintarvikekelpoista sillä, toisin kuin muut tuotannon käyttämät lajit, hevoset elävät yleensä pitkälle aikuisuuteen, vanhoiksikin.
Määritelmällisessä välitilassa laukkaava hevonen loi itselleni pikkutyttönä portin, joka johti ensin metvurstista, pian sen jälkeen kaikkien nisäkkäiden lihasta, sitten kalojen ruumiista ja loogisena jatkumona maidosta, munista sun muista luopumiseen.
Hevosen liha herättää vastenmielisyyttä jopa sikoja ja nautoja syövissä ihmisissä.
Hevosten ehdoilla
Kiroilevasta siilistä tunnettu Milla Paloniemi on ollut lapsesta saakka heppatyttö. Hän löysi hevoset Lena Furbergin sarjakuvien kautta, luki kaiken hevosroduista ja vietti mahdollisuuksien mukaan aikaa hevosten seurassa, vaikkei ratsastuskouluille välimatkojen vuoksi päätynytkään. Yläkouluiässä hän otti hevosnörttiyteen etäisyyttä kiusaamisen takia.
Pihaton seinässä lukee Dream big. Ensimmäinen koronakevät oli Paloniemellekin pysähtymisen paikka. Hän päätti keskittää voimavaransa unelmistaan suurimpaan ja osti islanninhevosvarsa Kromin. Tallilla, jossa Kromi asui ei kuitenkaan voinut viettää aikaa varsan kanssa siten kuin Paloniemi olisi halunnut. Toisen varsan, Halin, hankkiminen sinetöi päätöksen perustaa oma talli. Paloniemi osti Teiskosta, Tampereelta, talon ulkorakennuksineen ja 14 hehtaaria maata. Nyt tilalla elää viisi hevosta, kaksi kissaa ja ihminen.
Das Leben ist kein Ponyhof, Paloniemelle kerrottiin saksalaisten sanovan – elo ei ole pelkkää ponifarmia. ”Perkele, minä haluan, että minun elämäni on ponifarmi”, hän ajatteli.
Milla Paloniemen Ponifarmi tarjoaa ”kokonaisvaltaista hevosfiilistelyä kaiken ikäisille”. Elämyspalveluista saatavat pienet maksut kattavat juoksevia kuluja.
Ponifarmia on vaikea kategorisoida. Se ei ole ratsastuskoulu, hevoset eivät suorita tuntityötä eikä ihmisiltäkään odoteta suorittamista.
Ponifarmia on vaikea kategorisoida. Se ei ole ratsastuskoulu, hevoset eivät suorita tuntityötä eikä ihmisiltäkään odoteta suorittamista. Ainoastaan Onni-ruunalla voi ratsastaa. Turvakotikaan Ponifarmi ei ole, vaikka siellä asuu myös 28-vuotias terapiahevoseläkeläinen Bulle vanhuudenpäiviään viettämässä. Eläintarha tai kotieläinpiha puolestaan ovat konsepteiltaan usein huomattavan esineellistäviä, vähän kuin bordelleja, joissa olentoja ei kohdata itseisarvoisina yksilöinä, vaan toisina, jotka on suljettu häkkeihin ja aitauksiin silitettäväksi tai katsottavaksi.
Ponifarmilla ihminen ja hevonen kohtaavat ja ovat vuorovaikutuksessa hevosen ehdoilla. Hevosia voi tulla harjaamaan, niiden edessä voi kohdata pelkonsa tai niitä voi vain ihailla – ja piirtääkin. Ennen kaikkea hevosia pääsee tarkkailemaan niille itselleen mahdollisimman luonnonmukaisissa oloissa: hevonen vapautuu symboliudestaan, hänestä tulee elävä.
Työjuhdasta statussymboliksi
Ajatus siitä, että hevosia, jotka on ihan rahalla ostettu eikä vaikkapa teurasjonosta pelastettu, ei ”käytetä”, on poikkeuksellinen. Artikkelissaan How Meat Changed Sex tutkija Gabriel Rosenberg ehdottaa, että mieluummin kuin ihmisten ja muiden eläinten välisestä suhteesta kannattaisi puhua siitä, missä suhteessa kukin eläin on pääomaan, sillä se määrittää myös keskinäistä käyttäytymistä, käyttöä ja hyväksikäyttöä.
Hevosten ja pääoman yhteys onkin moninainen. Hienot rotuhevoset ovat statussymboleita, raveissa liikkuu vedonlyöntiraha ja ratsastus on opetus- ja kulttuuriministeriön vuoden 2014 tutkimuksen mukaan yksi kalleimmista lasten harrastuksista. Ja kuten Horseracing Wrongs -järjestön perustaja Patrick Battuello totesi Species Unite -podcastissa: kun eläimet ja raha yhdistetään, eläimet häviävät aina.
Ajatus siitä, että hevosia, jotka on ihan rahalla ostettu eikä vaikkapa teurasjonosta pelastettu, ei ”käytetä”, on poikkeuksellinen.
Marika Riikonen kuvaa Hevostytöt-tietokirjassa (2020) hevostyttöyttä olemisen tapana, joka ei liity ikään (eikä sen tarvitse liittyä sukupuoleenkaan). Hevostyttöys ohittaa kysymykset sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta eikä se perustu hevosten käyttämiseen, vaikka, kuten Paloniemi muistuttaa, suomalainen hevostyttöys luotiin 1960–70-luvuilla, jolloin koneet korvasivat hevoset ja suomenhevoskannalle piti keksiä uusi rooli, uutta käyttöä.
Raha on Paloniemen mukaan jatkuva stressin aihe: ”En voi tietää kantaako tämä, löytävätkö ihmiset tänne.” Hevosten pito ei tosin näin toteutettuna ole niin kallista kuin mitä hän oli pelännyt: hevoset elelevät pihatoissa ja neljän hehtaarin laitumella, jonka sisällä ihmisasumuskin sijaitsee.
Aidon yhteyden euforiaa
Tallityöt eivät ole ruumiillisesti kevyimmästä päästä, mutta suurempaa on henkinen kuormitus: Paloniemi sanoo unelmansa toteuttamisen olevan pelottavinta, mitä hän on koskaan kohdannut. Elämä Ponifarmilla ei aina ole silkkaa ponifarmia.
Tuntuu, että Paloniemi pistää likoon ennen kaikkea itsensä: kutsuu vieraita ihmisiä kotiinsa ja on crazy pony ladynä osa elämystä. Hän tarjoaa mahdollisuuden hevosten kanssa olemiseen heillekin, jotka eivät halua tai pysty käymään paikoissa, joissa hevosia normaalisti kohdataan. Motiivina on ennen kaikkea se, että hevosten kanssa oleminen on niin ihanaa: yhteys hevosiin antaa euforisia kokemuksia, hevoset suostuttelevat ihmistä läsnäoloon ja niiden kanssa on mahdollisempaa kohdata tunteitaan. Kuka ei haluaisi jakaa sellaista.
Vessaharja-islanninhevonen vie minut hevostunnelmoinnin ytimeen. Suurten kavioiden kopse puulattialla, heinän tuoksu, lämmin hengitys ja pehmeä turpa. Milla Paloniemi puhuu positiivisesta anarkiasta. Tehdään eri tavalla tämä hevoshomma, rosoisesti, söpösti ja leikkisästi – siten kuin tuntuu hyvältä ja oikealta.
Milla Paloniemen tallin sivut: life-is-a-pony-farm.com
