Lukuaika: 3 minuuttia

Kirjailija testasi, millaista on järjestää keinoälyyn, biotaiteeseen, kummallisiin elämänmuotoihin ja itsetehtyihin vekottimiin perustuva taidefestivaali

Vallankumouksen välineet -juttusarjassa gonzojournalismia vihaava kirjailija kokeilee ja raportoi.

Festivaalin viimeisenä päivänä seurasin, kuinka taiteilija Arvid van der Rijt uutti sytytetyistä kynttilöistä äänimaisemaa itse tekemiensä instrumenttien avulla. Bandoeng-Bandung oli rajanylitysrituaali, jolla halusin päättää kahdeksanpäiväisen Pixelache 2021 -festivaalin. Samalla päätin puolitoistavuotisen taipaleeni festivaalin yhteisjohtajana ja -kuraattorina.

Ennen pandemiaa minua lähestyi sosiaalisessa mediassa henkilö, joka kirjoitti someen nimensä kyrillisin aakkosin. Hänen profiilikuvassaan oli ehkä lokki tai mies, jolla on kaurapuurosta tehty naamio (tai jotain tältä väliltä). Hän halusi keskustella Pixelachesta tai Pikseliähkystä, jolla nimellä tapahtuma myös tunnetaan. Tiesin festivaalin maineelta, vaikken ollut koskaan käynyt siellä. Käsitykseni mukaan konseptiin kuului tutkimuksesta ammentava luova praktiikka, joka on liian teknologista ymmärrykselleni. Puurosta kasvonaamioita tekevä ihminen, tulevan festivaalin johtaja Andrew Gryf Paterson, pyysi minua mukaan kuratoimaan tapahtumaa.

Olin tuolloin epävarma omasta taiteilijuudestani. Koin, etten ollut saanut mitään valmiiksi pitkään aikaan, tunsin itseni tyhmäksi ja ennen kaikkea inhosin edes esittäytyä englanniksi. Olin huojentunut, kun korona peruutti kaiken ja saisin muhia umpimielisyydessäni määrittelemättömän ajan.

Pixelachessa oltiin kuitenkin toiveikkaita. Festivaalin oli määrä toteutua vasta kesäkuussa 2021, siihen mennessä kulttuuritapahtumiakin voisi varmasti taas järjestää. Aloimme sortteerata avoimeen hakuun lähetettyjä ehdotuksia. Tein valintani sillä perusteella, oliko ehdotus minusta kiinnostava – ymmärsinpä, mistä siinä on kyse tai en.

Pikseliähky perustettiin kotimaisin voimin 20 vuotta sitten, mutta nykyinen Pixelache-yhteisö on todella kansainvälinen: ihmiset ovat asettuneet Suomeen Skotlannista, Irlannista, Venäjältä, Intiasta, Ranskasta ja Taiwanista. Osa on ollut täällä vain käymässä ja jatkanut matkaa, mutta osallistuu yhä yhteisön toimintaan. He ovat aitoja kosmopoliitteja: eivät mitään etuoikeutettuja matkailijoita, vaan ihmisiä, jotka luovat ja ylläpitävät kulttuurielämää voimistavia ja rikastuttavia verkostoja, vaikka heidän asemansa on usein vielä haavoittuvampi kuin suomalaissyntyisten kulttuurityöläisten.

Puhuin alkuun aika vähän, koska yritin niin kovasti ymmärtää sanoja, aksentteja, aihepiirejä, välineitä. Minua pyydettiin ”co-directoriksi” – jälleen termi, jolle ei ollut suomenkielistä vastinetta. Hyväksyin Google-kääntäjän ehdottaman tittelin yhteisjohtaja.

Kesän kääntyessä talveen alkoi näyttää siltä, ettei yleisötapahtuman toteuttaminen olisikaan selviö. Pyörittelin Andrew’n, yhteisjohtajuuskollegani, ja tuottaja Steve Maherin kanssa visioita ”paralleeleista festivaaleista”: teoksilla oli vähintään kolme toteutusvaihtoehtoa riippuen tekijän mahdollisuudesta olla fyysisesti läsnä ja tapahtumapaikan, keskustakirjasto Oodin, auki olemisesta. Varasuunnitelmaksi valitsimme radion: kävi miten kävi, meillä olisi viikon verran ääniohjelmistoa.

Pixelache ei ole helposti lähestyttävä taidetapahtuma vapaasta pääsystä ja avoimesta sisällöstä huolimatta. Tyypillisiä aihioita ovat keinoäly, biotaide, kummalliset elämänmuodot (kuten limakko) ja itsetehdyt vekottimet. Mediataiteen katselmuksesta se on muovautunut esittelemään edellä käyvää tai erikoistunutta taidetta, tutkimusta, aktivismia ja suunnittelua, jollaista ei yleensä muualla koe.

mainos

Otin tehtäväkseni kutsua ihmisiä tutkimaan Pixelachen ekologisen lokeron ihmeellisyyttä. Pyysin esseisti Silvia Hosseinia keskustelemaan kanssani tapahtuman ohjelmistosta. Yhdessä tutkiskelimme ääni- ja videotaidetta, installaatioita ja esityksiä ja kytkimme niitä tuntemaamme todellisuuteen.

Kuten tapahtumia tehdessä aina, tiedotus ja markkinointi tapahtui viime tingassa. Osittain siksi, että uusista koronarajoituksista päätettiin vasta pari viikkoa ennen festivaalia. Vastoinkäymisiäkin oli. Puolet ulkomailta Suomeen rahtaamistamme taiteilijoista sairastui koronaan ja vietti koko reissunsa karanteenissa eikä Oodikaan poikkeusjärjestelyiden keskellä osoittautunut niin ihanteelliseksi tilaksi kuin oli kuviteltu.

Yleisö ja lehdistö eivät rynnineet paikalle sankoin joukoin. Koin epäonnistuneeni pyrkimyksessäni kommunikoida ja tuoda Pixelachea suuremmalle yleisölle.

Pixelachessa on kyse halusta ymmärtää, oppia ja jakaa. Kokeilla jotain, minkä lopputulosta ei voi tietää.

Mutta ego ja yksilösuoritus eivät ehkä merkitsekään eniten.

Aika harva järjestää kahdeksanpäiväisen, ennakkoluulottomasti hybridisen, yli sadan esiintyjän, marginaalikulttuuria juhlistavan, omalla radiokanavalla ja -tuotantotiimillä varustetun festivaalin pandemian aikaan alle 50 000 euron budjetilla. 

Festivaalin kolmantena päivänä ymmärsin, miten erityisessä ja hienossa projektissa olin mukana.

Olen osallistunut yhteisnäyttelyihin ja biennaaleihin, jotka kertovat mielellään olevansa ”laboratorioita”. Lopulta näissä näyttelyissä ei kuitenkaan oikeasti koetella mitään. Tasaisen etabloituneiden taiteilijoiden huomionarvoisiksi noteeratut työt pannaan kalliisti näytteille, ja ne esiintyvät elävinä kuolleina, representaatioina itsestään.

Pixelache-festivaalin ei ole tarkoituskaan esitellä valmiiksi ajateltuja ajatuksia tai viimeisteltyjä sommitelmia. Se on kenttäkokeilu, jossa esitykset, ihmiset, aloitteet ja projektit näyttäytyvät vaihtelevissa prosessin vaiheissa, keskeneräisinä. Pixelachessa on kyse halusta ymmärtää, oppia ja jakaa. Kokeilla jotain, minkä lopputulosta ei voi tietää.

Kommentoi Facebookissa
  • 6.8.2021
  • Kirjoittanut voima
  • Kuvat Ninni Kairisalo