Länsi-Euroopan asukkaat ovat tottuneet pitämään Venäjää autoritaarisena maana, joka liukuu kohti diktatuuria ja jopa uhkaa muiden maiden demokratiaa. Kuitenkin kulunutta kymmentä vuotta voidaan pitää, paitsi autoritarismin, myös demokratian nousukautena. Vladimir Putinin hallinto reagoi nimenomaan ruohonjuuritason demokraattisen liikkeen syntymiseen tukahduttamalla sitä sekä yrittämällä samaan aikaan saada omia kannattajiaan liikkeelle konservatismin ja nationalismin ankeiden lippujen alla. Protestiliikkeen ja tukahduttavan valtiovallan keskinäinen kamppailu on saavuttanut huippunsa sen jälkeen, kun oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi ensin myrkytettiin, oletettavasti asialla oli FSB, jäi henkiin ja sitten vangittiin. Tapahtumasarja toi esiin Kremlin epäinhimillisen julmuuden, mutta toisaalta Navalnyin ryhmän selvitykset tuovat julki Putinin ja hänen lähipiirinsä käsittämättömän korruption ja rikkaudet. Nämä asiat ovat saaneet kymmenet ja jopa sadat tuhannet venäläiset lähtemään kaduille. Taistelu alkoi kuitenkin jo aikaisemmin, kymmenen vuotta sitten. Vuonna 2011 Venäjällä puhkesi mielenosoituksia, jotka muuttivat maan poliittista historiaa. Vladimir Putin oli ilmoittanut asettuvansa ehdolle kolmannen kerran: hän oli ollut presidenttinä kaksi kautta peräkkäin ja istuttanut virkaan välillä suojattinsa Dmitri Medvedevin. Hän päätti palata presidentiksi, lakihan kielsi presidenttiyden vain kolmasti peräkkäin. Tämä synnytti suuttumusta. Joulukuussa duuman vaaleissa ei tapahtunut vain väärennöksiä, joita oli ollut aiemminkin, vaan nähtiin videotodisteita laaja-alaisesta ja julkeasta vaalivilpistä.
Pragmaattinen Navalnyi kuitenkin tajusi miten poliittista suosiota saa: pitää osata ylittää ideologisia raja-aitoja.
Niinpä Venäjän suurkaupunkien kaduille lähti satoja tuhansia ihmisiä, mitä ei ollut tapahtunut sitten vuoden 1993. Yhteiskunnan aktiiviset osat omaksuivat yhteisen tunnuksen ”rehellisistä vaaleista”. Se ei kuitenkaan merkitse, että kaikki mielenosoittajat olisivat kannattaneet liberaalia demokratiaa. Ohjelma vaalivilppiä vastaan symboloi ”rehellisten kansalaisten” ja korruptoituneen hallinnon välistä moraalista konfliktia. Vuosien 2011–12 liike muistutti noiden vuosien globaaleja liikkeitä, kuten Yhdysvaltojen Occupy Wall Streetia ja Espanjan Indignadosta. Niille oli yhteistä pitäytyminen konkreettisista vaatimuksista, populaari kielenkäyttö, luopuminen ideologisesta identifikaatiosta ja nojaaminen moraaliseen ”erilaisten yhtenäisyyteen”. Protestilla oli Venäjällä koordioiva elin, Opposition Koordinaationeuvosto, jossa oli eri tavoin ajattelevia poliittisia johtajia. Vuoden kuluttua protesti, joka ei ollut kyennyt esittämään tulevaisuuden näkymää eikä konkreettista ohjelmaa, alkoi kyllästyttää mielenosoittajiakin. Hallitus vastasi sortotoimin. Se hajotti mielenosoituksia ja vangitsi johtajia. Koordinaationeuvoston vasemmistosiiven johtaja Sergei Udaltsov tuomittiin vuosiksi vankilaan. Osa oppositiojohtajista matkusti lomille. Bloggaaja Aleksei Navalnyin aikeet olivat kuitenkin vakavammat.
Novaja Gazetan helmikuisen numeron kannessa oli teksti ”zabralo” eli visiiri. Se viittaa tapaukseen, jossa 56-vuotiasta naismielenosoittajaa väkivaltaisesti potkaisssut mellakkapoliisi selitteli tilannetta kertomalla, ettei nähnyt mitä teki, koska hänen kypäränsä visiiri oli huurussa. Sivusta seuraajan kännykällä kuvaamalla videolla näkyy, että potkaisun hetkellä kypärän visiiri oli poissa silmiltä. Sittemmin zabralo zapotelo, eli ”visiiri huurtui” -meemit levisivät venäläiseen sosiaaliseen mediaan. Kuva: Petr Saruhanov./ Novaya Gazeta.
Navalnyi on oppositiopolitiikan veteraani, josta on tullut poliittinen johtaja vasta hiljattain. Hän on ehtinyt olla liberaalin Jabloko-puolueen rivijäsen, osallistua radikaaliin maahanmuuttajia vastustaneeseen nationalistiliikkeeseen ja paljastaa blogeissaan ylimpien vallankäyttäjien korruptiota. Pragmaattinen Navalnyi kuitenkin tajusi miten poliittista suosiota saa: pitää osata ylittää ideologisia raja-aitoja. Rehelliset vaalit -liikkeen hajottaminen, sen johtajien saamat rangaistukset ja sen seurauksena koalition hajoaminen loivat hänelle tilaisuuden. Navalnyi alkoi nousta Venäjän riippumattoman opposition ainoaksi johtohahmoksi. Hän kykeni yhdistämään kiihkeän eliitinvastaisen populismin kylmään, ”objektiiviseen” ja konkreettiseen faktojen ja lukujen kieleen, johon hänen tekemänsä paljastukset perustuvat. Ilmaisutapa toimii Venäjän kansalaisille, jotka eivät luota ”valheellisiin”, abstrakteihin ideologioihin. Samaan aikaan rivimielenosoittajat alkoivat luoda paikallisia aktivistiryhmiä väsyttyään mielenosoituksiin, jotka eivät johda mihinkään. He halusivat jatkaa yhteistä toimintaa, joka tarjosi innostavaa yhteisöllisyyttä elämän yleisen atomisoitumisen keskellä. Näistä ryhmistä nousi paikallisvaltuutettujen liike, jossa ”rehellisten kansalaisten” taistelu ”epärehellistä hallintoa” vastaan jatkui. Niinpä protestit heräsivät eloon paikallisaktivismina ja Navalnyin liikkeenä, joka jatkoi paljastusten tekemistä ja järjesti uusia katutapahtumia liittäen vähitellen diktatuurin ja väärin hankitun vallan kritiikkiin arvostelun kansallisomaisuuden ryöstänyttä Putinin oligarkkipiiriä kohtaan. Navalnyi kääntyi vasemmistopopulismiin vastauksena hallinnon uusliberaaleihin reformeihin koulutuksessa, terveydenhuollossa ja ennen kaikkea eläkeuudistuksessa. Viha eliittiä kohtaan sai alkunsa rehellisten vaalien vaatimuksesta, ja se levisi maan eri osiin. Paikallinen aktivismi kaupungeissa, valtuutettujen toiminta, Navalnyin paljastukset ja uudet protestit nostivat uudelleen esiin vuosien 2011–12 hallituksen kritiikin vahvistaen sitä uusilla todisteilla. Nähtiin, miten lasten leikkipuistoja hajotetaan Moskovassa ja pohjoiseen Šiesiin rakennetaan valtavaa kaatopaikkaa. Navalnyi alkoi esitellä virkamiesten huvijahteja ja palatseja. Tämä kaikki alkoi paljastaa Kremlin ja itse Putinin toiminnan rikollisen luonteen. Putin oli aiemmin nojautunut kansalaisten epäpoliittisuuteen. Nyt hän yritti itse nostaa poliittista aktiivisuutta lietsoen passiivisuuden sijasta innostusta. Kuitenkin ilo Krimin valtauksesta oli lyhyt eikä konservatiivinen mobilisaatio onnistunut. Sen sijaan Putinin hallintoon kohdistuva kritiikki alkoi laajentua vähitellen hänen ydinvalitsijoidensa keskuuteen. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Navalnyi olisi heidän suosiossaan.
Oligarkit kaappasivat Ukrainassa hämmästyttävän helposti oligarkkien vastaisen vallankumouksen.
Venäjän nykyisiä tapahtumia on tarkasteltava tässä kontekstissa. Yhtäältä protestiliike on kehittynyt voimakkaasti, laajentunut ja alkanut saada uusia muotoja paikallisaktivismista väkivaltaisiin yhteenottoihin poliisin kanssa. Vuonna 2011 mielenosoittajat eivät nostaneet esiin omia yhteiskunnallisia intressejään, vaan välttelivät ottamasta kantaa ideologioihin ja katsoivat, että yhteiskunnalliset ongelmat voivat hajottaa protestin moraalisen yhtenäisyyden. Koordinaationeuvosto jakautui vasemmistoon, liberaaleihin ja nationalisteihin, edusti eri liikkeitä ja organisaatioita, joiden edustajat kamppailivat siellä herkeämättä. Nyt on päinvastoin: hallituksen uusliberaalien reformien ja talouskriisien jälkeen abstrakti liberaali protesti on alkanut saada yhteiskunnallista ja luokkasisältöä. Vuoden 2017 jälkeen mieltä osoittamassa on ollut yhä enemmän köyhiä ja turvattomia, jotka näkevät liikkeessä keinon taistella yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden puolesta. Myös Putiniin uskovia konservatiivisten arvojen kannattajia on ilmaantunut protestikylttien alle. Ennemmin tai myöhemmin liikkeen on pakko määrittää kantansa ja keskustella intresseistä, kompromisseista ja liittoutumisista. Koordinoivaa koalitiota ei kuitenkaan enää ole. Sen tilalla on Navalnyi. Hän on vasemmistopopulisti, joka vaatii rikkauden uudelleenjakoa ja taistelua oligarkkeja vastaan, nationalisti, joka vaatii viisumipakkoa Keski-Aasian kansalaisille, sekä liberaali, joka taistelee oikeuksien ja vapauden puolesta. Jos protestiliike voittaa ja valta vaihtuu, demokraattinen liike voi taantua ja joutua autoritaaristen voimien käsiin. Monet sanovat nyt Venäjällä, ettei Navalnyi ole johtaja, vaan protestin symboli; voiko muka yleisdemokraattisella liikkeellä edes olla johtajaa tai ideologiaa, kun taistellaan oikeuksista ja vapaudesta kaikille? Kyllä voi, sillä liike, joka on kaiken hyvän puolesta diktatuuria vastaan, on kaikkein helpoimmin otettavissa haltuun. Kannustava esimerkki voisi olla Ukrainan Euromaidan vuonna 2014. Putinin diktatuuri yrittää yhä karkottaa venäläisten protestihaluja pelottelemalla heitä ukrainalaisilla fasisteilla, jotka nousivat valtaan, mutta silloin tällöin kannattaa verrata Venäjää ja Ukrainaa. Oligarkit kaappasivat Ukrainassa hämmästyttävän helposti oligarkkien vastaisen vallankumouksen. On suorastaan pahaenteistä, että entisen presidentin Janukovitšia ja hänen puoluettaan vastustavien protestien aikaan valtaan nousi eräs saman puolueen perustajista, oligarkki Petro Porošenko. Näin kävi, koska säilyttääkseen Maidanin moraalisen yhtenäisyyden, mielenosoittajat eivät halunneet ottaa poliittista kantaa. He eivät kiinnittäneet huomiota valtapolitiikkaan, eivätkä edes omiin virallisiin oppositiojohtajiinsa, vaan asettivat etusijalle katujen yhteishengen ja tunteet. Kutsun tätä ”aitouden ja alkuperäisyyden politiikaksi”.
Venäjällä Navalnyi ei tarjoa selvää poliittista ohjelmaa yhdistellessään retorisesti vasemmistopopulismia uusliberalismiin.
Kuitenkin arabikevään aikana ja eräissä entisten neuvostotasavaltojen vallankumouksissa olemme nähneet, miten autoritaariset populistit valtasivat yleisdemokraattisia, ideologisesti epämääräisiä kansanliikkeitä. Sosiologi Tuukka Ylä-Anttila on väitöstutkimuksessaan kuvannut, miten Perussuomalaiset on koonnut kannatusta artikuloimatta poliittisia ajatuksia ja hyödyntämällä ihmisten yhteisiä kokemuksia, esimerkiksi Suvivirren rituaalista asemaa. Autoritaarisen populismin riski on erityisen suuri Venäjällä. Neuvostoajan jälkeen populismi on käytännössä oletusasetus. Läntisessä poliittisessa teoriassa populismi on protestin kehityksen lopputulos, mutta Venäjällä se on protestin edellytys. Neuvostoajan jälkeen yhteiskuntaryhmien luokka-asema on romahtanut ja luokkatietoisuus surkastunut. Kaikkea ”neukkulaista” stigmatisoidaan, kuten ideologioita ylipäätään. Parlamentti on tuhottu ja puoluejärjestelmä degeneroitunut, jolloin ”kansan ja vallan” vastakkainasettelu on kaikkein ymmärrettävintä protestipolitiikan alkeiskieltä. Populismilla voi kärjistää poliittista keskustelua yhdistämällä erilaisia heikossa asemassa olevia ryhmiä ”kansaksi” ja kokoamalla erilaisia vaatimuksia yhtenäiseksi ohjelmaksi. Sen sijaan kun yhteiskunnan sosiaaliset konfliktit tukahdutetaan, eri ryhmät eivät saa edustusta politiikassa ja kovan poliittisen ja yhteiskunnallisen väittelyn traditio puuttuu, silloin sekä valta että oppositio taistelevat keskenään oikeudesta puhua ”kansan” nimissä vaivautumatta kuitenkaan ehdottamaan mitään tulevaisuudensuunnitelmaa. Tämä näännytystaistelu voi jatkua hyvin kauan. Olemme aivan hiljattain nähneet esimerkkejä siitä, miten jotkut demokraattiset johtajat ovat kyenneet puolueiden oligarkkien vallan kasvun oloissa henkilöimään ja korvaamaan poliittiset puolueet ja aatteet. Myös heitä nimitetään populisteiksi. Heidän esimerkistään näemme kuitenkin, miksi vasemmistopopulismi on edistyksellisempää kuin oikeistolainen. Bernie Sanders ja Jeremy Corbyn palauttivat sosialidemokraattisen puoluepolitiikan Yhdysvaltojen ja Britannian julkisuuteen. Venäjällä Navalnyi ei tarjoa selvää poliittista ohjelmaa yhdistellessään retorisesti vasemmistopopulismia uusliberalismiin. Kuten Putin, hänkin tarjoaa vain itseään, ei ideaa tai ohjelmaa. Ei ole mahdollista edustaa samaan aikaan sekä köyhiä että rikkaita, sekä LGBTIQ-liikettä että aborttioikeuden poistoa vaativia konservatiiveja. Kun kritisoin Navalnyia, en kehota jäämään pois protestiliikkeistä. Päinvastoin! Venäjän yhteiskunnan aktiivinen osa on nyt hukutettu pidätysten ja sorron todellisuuteen. Nyt kaduille lähtevät ihmiset – joista läheskään kaikki eivät pidä itseään Navalnyin kannattajina – tekevät näin huolimatta pidätysten, sakkojen, korkeakoulusta erottamisen tai töistä irtisanomisten vaarasta. Kysymys on nyt siitä, miten pitää osallistua, miten sekä voitetaan Putinin hallinto että taataan yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja demokratia kaikille. Huolimatta hallituksen ja opposition populistisesta luonteesta, Venäjän protestipolitiikan uusi trendi on kiinnostua poliittisista ohjelmista. Edellisinä kymmenenä vuotena kukaan ei lukenut eikä käsitellyt niitä. Kun Navalnyin poliittinen ohjelma julkistettiin, myös muut poliittiset tahot, jopa pseudo-opposition poliittiset spoilaajat, kuten kommunistinen puolue, ovat alkaneet julkistaa omiaan. Navalnyin ohjelma on kuitenkin ristiriitainen ja kehittymätön, eikä ennen kaikkea erotu hänen julkisen toimintansa takaa. Korruptiopaljastusten, journalististen selvitysten ja ”älykkään äänestämisen” eli äänten keskittämisen sille, joka voi estää Yhtenäisen Venäjän ehdokkaan valinnan. Hänen ohjelmansa on uusliberalistinen, se ehdottaa laajaa yksityistämistä ja työmarkkinoiden liberalisointia. Tukiessamme kampanjaa Navalnyin vapauttamiseksi ja vaatiessamme hänen myrkytysjuttunsa rikostutkintaa, meidän Putinin vallan venäläisten vastustajien täytyy kiistellä keskenämme ja Navalnyin kanssa siitä, mitä ehdotamme maallemme. Nykyinen hallitus pelkää kertoa yhteiskunnalle, mitä sillä on edessään. Hallitus käyttää voimavaransa loputtomaan kiistelyyn menneisyydestä, neuvostoajan arvioinnista ja patsaan tai tuomion ansaitsevista. Jos Venäjän protesteista tulee sankaritekojen ja moraalisen ”erilaisten yhtenäisyyden” sijasta keskusteluareenoja yhteiskunnallisista eduista, silloin meillä on mahdollisuuksia todellisiin muutoksiin. Kirjoittaja on tutkija ja Suomessakin vierailleen Arkadi Kots -yhtyeen muusikko.
