Huom! Lue myös Timo Peltosen vastaus Voimassa julkaistuun vammaisaktivistien essee-kritiikkiin.

Vammaisten ihmisten toimijuus ja aktivismi ovat harvoin esillä mediassa. Silloinkin kun sitä on, se ohitetaan. Paraatiesimerkki siitä on Helsingin Sanomien julkaiseman esseen vammaisaktivistien kesäleiristä kertovasta dokumenttielokuvasta.

Esseen pääosassa ovat ei-vammaisen kirjoittajan kesätyömuistot ja aktivismi sivuutetaan täysin. 

Netflixin dokumenttielokuva Crip Camp, suomeksi Rämpyläleiri – vammaisten vallankumous, kertoo vammaisten aktivistien Camp Jened -kesäleiristä Yhdysvalloissa. Elokuva on hieno kuvaus vammaisliikkeen synnystä ja perustajista, voimaantumisesta ja oman yhteisön löytämisestä. Se on kerännyt paljon huomiota muun muassa siksi, että sen on tuottanut Barack ja Michelle Obaman omistama tuotantoyhtiö. Elokuva innoitti toimittaja Timo Peltosen kirjoittamaan esseen, jonka Helsingin Sanomat julkaisi 18.5.2020 otsikolla ”Dokumenttielokuva sinnikkäistä vammaisista herättää kunnioitusta – ja muistoja”. 

Essee on täydellinen vastakohta dokumentin hengelle ja sanomalle.

Siinä missä elokuvan vammaiset ovat aktivisteja, siis vahvoja toimijoita, Peltosen esseessä vammaiset jäävät toiminnan kohteiksi. Dokumentissa vastuuta kantavat vammaiset itse, esseessä ei-vammaiset leiriohjaajat. On vähintään erikoista, että Hesari pitää parhaana ihmisenä tätä dokumenttia analysoimaan ihmistä, jolla ei ole mitään tietoa tai kokemusta dokumentin aiheesta. Ovatko ei-vammaisen toimittajan kesätyömuistot kiinnostavampia tai olennaisempia kuin vammaisten ihmisten aktivismi?

Jo esseen otsikko edustaa ylentämällä alistamista. On tavallista kutsua vammaisia sitkeiksi ja kunnioituksen arvoisiksi vain siksi, että vammaiset ovat vammaisia. Vammaisuus sinänsä on ominaisuus, eikä se tee kenestäkään sitkeää saati kunnioituksen arvoista – paitsi jos ajattelee, että kaikkia ihmisiä tulee kunnioittaa heidän ihmisyytensä vuoksi. 

Rämpyläleiri kertoo vammaisten ihmisten toimijuudesta. Helsingin Sanomien essee ei-vammaisen ihmisen nuoruusmuistoista ohjaajana vammaisten leirillä 1990-luvulla.

Peltonen kertoo, ettei tuntenut vammaisten kohtaamisen edellä pelkoa (miksi vammaisia ylipäätään pitäisi pelätä?), mutta “suurehkon vammaisjoukon kohtaaminen ensimmäistä kertaa on eittämättä päälle hyökyvä kokemus.” Mielikuva päälle hyökyvistä vammaisista on vähän huvittava, mutta ennen kaikkea äärimmäisen toiseuttava. Miksi ensikohtaamista vammaisryhmän kanssa kuvataan tällä tavalla? Kuvaus jää perusteettomaksi heitoksi, kuin kysymys olisi itsestäänselvyydestä. Vammaiset ihmiset ovat selkeästi työn kohteita, ei saman yhteisön tasavertaisina jäseninä saati yksilöinä. Sama toistuu pitkin tekstiä. Leirin antoisuudesta kertoo Peltosen mukaan se, että monet sen ohjaajista ovat edelleen hänen kavereitaan. Eivät kuitenkaan leirille osallistuneet vammaiset ihmiset? Leirin merkitystä vammaisille ihmisille itselleen ei Peltola esseessään viitsi edes arvuutella. 

Peltonen ei pahemmin kuvaile Jämijärven leirin sisältöjä tai osallistujia. Esseessään hän myöntää, että Jämijärven leiri oli jotain aivan muuta kuin Rämpyläleirissä esitelty Camp Jened. Aivan totta: vammaisten ihmisten itse ohjaama aktivistileiri on jo konseptina aivan erilainen kuin kehitysvammaisten kesäleiri.

Esseessään Peltonen tulee tahtomattaan tai tahallaan samalla esittäneeksi analyysin yhdysvaltalaisten ja suomalaisten asemasta leirien aikaan. Hän nimittäin kuvaa Camp Jenediä näin: “Sen leiriläiset olivat joutuneet kohtaamaan syrjintää niin kouluun pyrkiessään kuin kahvilassa asioidessaankin. Osa maan hoitolaitoksista oli kuin kauhu­elokuvista.”

Suomalaisten vammaisten olosuhteista ei sanota esseessä mitään muuta kuin että he viettivät aikaa tällä pörröisen kivalla kesäleirillä, jossa henkilökunta ei päästänyt heitä hukkumaan järveen. Lukijalle saattaa jäädä epäselväksi, että Suomessakin vammaiset kokivat ja kokevat edelleen syrjintää, eikä asuinolosuhteissa ollut tai ole vieläkään hurraamista. Ennen kaikkea huomiotta jää, että Suomessakin on vammaisten ihmisten oma aktivistiliike – jolla on tiivis yhteys tässä elokuvassa kuvattuun Yhdysvaltojen liikkeeseen.    

Peltonen kirjoittaa: “Myös leiriläiset jättivät todella valoisat muistot. Pelkällä olemisellaan he tulivat osoittaneeksi, miten yliarvostettua tavallisuus on. Lämminhenkisyys on ihmisen ominaisuuksista tärkein.” Hän ei vaivaudu perustelemaan, millä tavalla vammaiset ihmiset ovat epätavallisia, miksi tavallisuus on yliarvostettua ja miten vammaiset ihmiset osoittivat tämän yliarvostuksen. Pätkässä on inspiraatiopornon makua: vammainen ihminen välineellistetään muiden ihmisten oivallusten tuottajaksi. Peltonen tuntuu unohtavan, että Helsingin Sanomia lukevat myös vammaiset ihmiset sekä ei-vammaiset ihmiset, jotka pitävät vammaisia tavallisina ihmisenä. 

Vammaiset ovat Peltosen mukaan kollektiivisesti lämminhenkisiä. Herää kysymys, onko hän tutustunut heihin yksilöinä lainkaan, onko hän huomannut, että vammaisillakin ihmisillä on yksilöllinen luonne. Jotkut vammaiset ihmiset ovat lämminhenkisiä, toiset eivät. 

Ongelmaton ei ole myöskään Peltosen huomautus siitä, että Rämpyläleirissä jää mainitsematta, että esteettömyys hyödyttää muitakin kuin vammaisia: kaikkihan me tulemme joskus vanhoiksi. Ensinnäkään ei ole totta, että esteettömyys hyödyttäisi kaikkia: osa ihmisistä ei elä vanhoiksi, kaikki eivät vanhanakaan tarvitse minkäänlaisia esteettömyysjärjestelyjä. On vammaisille ihmisille välttämättömiä esteettömyyden elementtejä, joista kukaan muu ei hyödy, esimerkiksi pistekirjoitus. Se ei tee pistekirjoitusta lainkaan vähemmän tärkeäksi asiaksi. 

Ennen kaikkea tämä Peltosen huomautus osoittaa, että häneltä on mennyt Rämpyläleirin sanoma ohi. Tämä elokuva kertoo siitä, kun voi omassa porukassa puhua omista lähtökohdistaan tarvitsematta perustella asioita enemmistölle. Se on harvinaista, se on ihanaa.

Peltonen lopettaa kirjoituksensa näin: “Toivon mukaan Rämpyläleiri vaikuttaa suureen yleisöön kuten kesätyö itseeni: opettaa asettumaan vammaisten asemaan ja erilaisuutta kohdatessa ottamaan iisimmin”. Päätelmä on kai kaunis, mutta esseessään hän ei ole mitenkään osoittanut asettuneensa tai nykyäänkään asettuvansa vammaisten ihmisten asemaan. Hän ei myöskään erittele, mitä sillä tarkoittaa. 

Elokuvan epäsovinnaiset vammaisaktivistit eivät vaikuta siltä, että olisivat kovin kiinnostuneita siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Aktivistin näkökulmasta katsottuna elokuvan viesti ei vaikuta olevan, että asettukaa meidän asemaamme, vaan: kuunnelkaa meitä, ottakaa meidät tosissanne ja liittykää taisteluun ihmisoikeuksien puolesta.

Tällaisen esseen kirjoittamisessa ei ole mitään ihmeellistä tai väärää. Ihminen saa muistella ja kynäillä muistoistaan. Kaikesta päätellen leirikokemus on myös ollut Peltoselle tärkeä. Raivostuttavaa kuitenkin on se, että niinkin laajalevikkinen ja hetkittäin korkeatasoinen lehti kuin Helsingin Sanomat on antanut sille tilaa sen sijaan, että olisi tilannut kirjoituksen esimerkiksi suomalaiselta vammaisaktivistilta. 

Mitä jos jonkin muun sorretun ihmisryhmän, esimerkiksi naisten, rodullistettujen tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aktivismista kirjoitettaisiin valtakunnallisessa, arvostetussa sanomalehdessä tähän tyyliin? Jos kirjoituksen idea olisi todeta, että olen minäkin hengannut homojen kanssa 30 vuotta sitten ja nykyään olen kaveri muiden homojen kanssa henganneiden kanssa? Se tuskin menisi läpi 2020-luvulla, ja hyvä niin. 

Amu Urhonen

Asiantuntija, vammaisaktivisti

Pekka Koskinen

Väitöskirjatutkija

Aarno Kauppila

Väitöskirjatutkija

Reetta Mietola

yliopistotutkija

Kirjoittajat työskentelevät Koneen säätiön rahoittamassa nelivuotisessa Vammaisaktivismia tekemässä -hankkeessa, jossa tutkitaan vammaisaktivismin ja vammaisliikkeen nykyisyyttä ja historiaa. 

Huom! Lue myös Timo Peltosen vastaus Voimassa julkaistuun vammaisaktivistien essee-kritiikkiin.