Kolme vuosikymmentä sitten rautaesiripun ja Neuvostoliiton romahdettua kansojen odotukset olivat korkealla. Kommunistiseen maailmaan oli luvassa demokratiaa ja länsimaista hyvinvointia. 

Hätäisesti toteutetut talousreformit muuttivat pian erityisesti Venäjää niin, että rikkaudet kasaantuivat aniharvoille, eikä demokratia edennyt. 

Yhdysvaltalainen historioitsija Timothy Snyder on avannut poliittista kehitystä kirjassaan Tie epävapauteen (2019). Teos on laaja tutkielma nykypäivän alati muuttuvasta ja sekavan epäjohdonmukaisesta poliittisesta ajattelusta Venäjällä, Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Snyder painottaa, ettei Venäjä ole demokratia. Maassa hallitsevat vain harvat superrikkaat oligarkit. Heitä edustaa presidentti Vladimir Putin. 

”Sen sijaan että olisi monopolisoinut lain, Venäjän valtio Putinin alaisuudessa monopolisoi korruption”, Snyder kirjoittaa.

Vallanpitäjille asioiden sekoittaminen ja hajottaminen näyttää olevan helpompaa kuin asioiden korjaaminen, saati jonkin uuden rakentaminen. Epätoivoa voidaan kanavoida demokratiaa murtavaksi vihan politiikaksi. 

Vihan käyttö polttoaineena toimii myös Yhdysvalloissa, ja siksi entiset kylmän sodan viholliset ovat lähentyneet toisiaan: presidentti Trump kertoo julkisuudessa arvostavansa Putinia. 

Timothy Snyder tutkii johdonmukaisuuden katoamista. Vallanpitäjät hämärtävät totuutta ja irroittavat käsitteitä asiayhteyksistään: Riippumatonta lehdistöä syytetään valehtelusta, kun valtalehdistö valjastetaan osaksi propagandakoneistoa. ”Isänmaallisuuttaan” tai ”nationalismia” korostavat poliitikot voivat kohdella kanssakansalaisiaan epänationalistisesti vihollisina. 

VENÄJÄN TALOUS EI ole kunnossa, eriarvoistuminen on lisääntynyt: taloustieteilijät ovat arvioineet noin sadan venäläisen yksityishenkilön omistavan jopa 35 prosenttia maan kansallisvarallisuudesta. (Credit Suisse -pankin mukaan vain 110 yksityishenkilöä omisti 35 % maan varallisuudesta vuonna 2013.)

Presidentti Putinin suosio laskee. Vaalit eivät ole vuosiin olleet rehelliset. Vaalituloksia manipuloidaan jo kauan ennen äänestyspäivää varmistamalla, etteivät kaikki ehdokkaat pääse ehdolle tai ainakaan saa mainoksiaan tiedotusvälineisiin.  

Putinin suojelemat superrikkaat ovat siirtäneet omaisuuttaan veroparatiiseihin ja ulkomaisiin pankkeihin. Putin ei kykene pitämään Venäjää suurena ja mahtavana imperiumina, joten hän on ottanut käyttöön tärkeimmän poliittisen aseensa: muiden näyttämisen Venäjää heikompina, Snyder toteaa. 

”Venäjä ei Putinin alaisena pystynyt kehittymään voimakkaaksi valtioksi, jolla on voimassa vallansiirto- ja laillisuusperiaate. Koska epäonnistuminen täytyi pukea menestyksen viittaan, Venäjän oli pakko esiintyä mallina Euroopalle eikä toisin päin. Se vaati, ettei menestystä saanut mitata vaurauden ja vapauden vaan seksuaalisuuden ja kulttuurin ehdoin, ja että Euroopan unioni (ja Yhdysvallat) täytyi määritellä uhkiksi edustamiensa oletettujen arvojen eikä minkään tekemänsä perusteella. Putin toteutti tämän manööverin tyrmäävän nopeasti palatessaan presidentin virkaan 2012”, Snyder kertoo.

Venäjän valtaapitävät kertovat erityisesti pääuutiskanava RT:n uutisankkurin Dmitry Kiselevin suulla Euroopassa vallitsevasta seksuaalisesta degeneraatiosta, jota on esimerkiksi homoseksuaalisuuden salliminen. Propaganda sodomistisesta Euroopasta on viime vuosina levinnyt myös Unkariin ja Puolaan.

PUTININ HALLINNOSSA IDEOLOGISTA valtaa käyttävät tunnetut nationalisteiksi ilmoittautuneet Aleksandr Prohanov ja Aleksandr Dugin. He ovat nostaneet esikuvakseen fasistisen ajattelijan Ivan Iljinin (1883–1954). Kuten Iljin, hänen seuraajansa kannattavat imperialistista Venäjää. Se ulottuu koko Euraasian alueelle ja sitä hallitsee yksinvaltias. 

Iljin asui Berliinissä 1922–1938, ja hänen suosikkipoliitikkonsa oli Adolf Hitler. Natsismi oli Iljinin mukaan ”henki, jossa venäläisten tuli olla mukana”.

Prohanovin kirjoittama ja Venäjällä laajasti siteerattu Uusi voitonpäivämme -julistus sisältää kaikki tärkeimmät uuden ideologian elementit. 

Keskiössä on lähihistorian nyrjäyttäminen raiteiltaan palauttamalla Stalinin kunnia pahan fasismin torjujana.

Krimin niemimaa liitettiin Venäjään valtavan painostuksen jälkeen vuonna 2014. Äärioikeistoon vahvasti sidoksissa olevan prätkäjengin Yön susien johtaja Aleksandr Zaldostanov sai kunnian puhua pääesiintyjänä Krimin Sevastopolissa Venäjän yhtenäisyyden puolesta. Zaldostanov nousi nosturilla korkealle 200 000 hengen massan päiden yläpuolelle. Savukoneet ja valonheittimet loivat dramaattisia efektejään, kun Zaldostanov kähisi mikrofoniin: 

”Äidinmaani antoi kymmenen stalinistista iskua fasismin karvaiselle ruumiille. Vielä maan tasaantuessa kolmenkymmenen miljoonan sankarin haudoilla, vielä kun poltettujen kylien hiillokset hehkuivat, Stalin antoi käskyn istuttaa hedelmäpuutarhoja.”

Sevastopolin prätkätapahtuma on ollut Timothy Snyderille merkitysten runsaudensarvi. Vaikka historioitsija vaikuttaa innostuneelta tolkuttoman rajusta kuvastosta, hänen kirjoituksessaan kuultaa syvä epätoivo.

”Tuolla tekstillään [jota Zaldostanov luki] Prohanov palautti stalinismin maineen yhdistämällä sen toisen maailmansodan voittoon ja oikeutti Venäjän tunkeutumisen Itä-Ukrainaan väittämällä sitä samaksi kuin Neuvostoliiton puolustautuminen natsi-Saksaa vastaan. Näin Ukraina muuttui entisestä Neuvostotasavallasta – johon Saksa oli hyökännyt – Hitlerin siirtomaasuunnitelmien pääkohteesta, toisen maailmansodan suuresta taistelutantereesta ja maasta, joka menetti kolme miljoonaa sotilasta sekä toiset kolme miljoonaa siviiliä Saksan miehityksessä, yhtäkkiä Venäjän sodanaikaiseksi viholliseksi.”

Myöhemmin Zaldostanov kertoi kansanjoukoille uuden verisen taistelun fasismia vastaan olevan edessä. Kovaäänisistä kaikui Barack Obaman, Angela Merkelin ja Adolf Hitlerin puheita.

VENÄLÄISELLE JOURNALISTILLE Artemi Troitskille 1990-luvulla Venäjällä koittanut vapauden aika on ollut voimakas kokemus. 

Kirjassaan Vastarintaa Venäjällä – Puškinista Pussy Riotiin Troitski muistelee: “Kaikki loppui yhtäkkiä ja lähes yhtä aikaa: 80-luku, perestroika, sosialismi, Neuvostoliitto, NKP, Komsomol, KGB, Kino-yhtye. Tilalle tulivat Venäjän federaatio, Jeltsinin valta, kapitalistinen talous, šokkiterapia, panssarivaunut Moskovan keskustassa ja ennätysmäinen rikollisuus. Jälkikäteen arviot Venäjän 1990-luvusta jakautuvat jyrkästi kahtia ylistyksen ja vimmatun vihan kesken. Toisille 90-luku oli ‘Venäjän historian vapain aikakausi’, toisille ‘kuoleman ja nöyryytyksen vuodet’.”

Troitskille 1990-luku oli vapautta ja nautintoa. Hänestä tuli isojen rock-konserttien promoottori, DJ, radiotoimittaja ja Venäjän Playboy-lehden ensimmäinen päätoimittaja. Heille, jotka inhoavat sitä, siitä on jäänyt mieleen humalainen presidentti Boris Jeltsin, johon urheilullinen KGB-mies Putin muodostaa ankaran kontrastin. 

Nationalismi ja konservatiivisuus nousivat 1990-luvulla, Troitski muistaa:

”Uusi piirre 90-luvun rikollisuudessa oli nationalistisuus ja uskonnollisuus. Monet jengeistä rakentuivat etnisen yhteenkuuluvuuden pohjalle, ja ‘slaavilaisten’ ja ‘kaukasialaisten’ (ennen kaikkea tšetšeenien) rikollisryhmien välillä oli jyrkkä vastakkainasettelu. Slaavilaisten gansterijengien keskuudessa ortodoksisen uskonnon auktoriteettia kumarrettiin laajasti. Se tapahtui mielestäni varsin erikoisella tavalla: murhatekojensa jälkeen rivijäsenet saivat synninpäästön mafian lahjomilta papeilta. Gangsterit lahjoittivat mielellään verenvuodatuksella ansaitsemiaan rahoja seurakunnille, ja aseellisissa yhteenotoissa tai huumeiden yliannostukseen kuolleiden bratokien [rikollisjengiläisten] haudat olivat krusifiksien ja kukkien peitossa – aivan kuin niihin olisi haudattu pyhimyksiä.”

KYYNIKOT SEKÄ VENÄJÄLLÄ että sen ulkopuolella toistelevat sanontaa, jonka mukaan Venäjällä demokratia ei voi toteutua, koska maassa ei ole demokratian perinnettä: Ennen Neuvostoliittoa Venäjän tsaarit hallitsivat aristokraattisesti. Neuvostoliitolta puuttui demokraattinen vallansiirron periaate, valta vaihtui vain puolueen eliitin sisällä. Oligarkkien Venäjällä Putin siirtää valtaa itselleen perustuslakia muuttamalla. 

Toivottomat ovat väärässä:  demokratian epäileminen aliarvioi erityisen julmasti vankiloihin suljettujen tai ulkomaille paenneiden toisinajattelijoiden, aktivistien ja oppositiopoliitikkojen älyä, satsauksia ja intohimoa.

Kreml ei lainkaan aliarvioi protestien voimaa – miksi ihmeessä ne muuten olisivat kiellettyjä? Jos Kreml ei pelkäisi jopa vain teini-ikäisten vastalauseita, heitäkään ei sullottaisi vankiloihin. 

Ehtymättömänä humoristina Artemi Troitski huomauttaa, että vaikka Venäjän kansaa on opetettu pelkoon ja orjuuteen, toivon pilkahduksia on:

”Venäjä on ihanteellinen maa kapinallisille, sillä kapinaan löytyy aina hyvä syy. Näillä kapinoitsijoilla, kumouksellisilla, toisinajattelijoilla ja salaliittolaisilla on aina ollut yksi käytännön tavoite: muuttaa maata parempaan suuntaan, kääntää juna raiteille, jotka kulkevat kohti taivaita.”

Lisää aiheesta:

Timothy Snyder: Tie epävapauteen (Suom. Antero Helasvuo, Siltala 2019)

Artemi Troitski: Vastarintaa Venäjällä – Puškinista Pussy Riotiin (Suom. Anton Nikkilä, Into 2019)

Katso dramaattinen kooste moottoripyöräshowksi naamioidusta Sevastopolissa järjestetystä poliittisesta hurmostilaisuudesta.