”Vuonna 2009 Wilson Kirwa pyöritteli Susa Matsonia Tanssii tähtien kanssa -kilpailussa Apinamies-laulun tahtiin. Valkoiset eivät ymmärrä mustaa satiiria ja asioiden monimutkaisuutta, joten he ottavat faktana kaiken, minkä näkevät televisiosta. Asetin itseni katsomaan Wilsonin esitystä valkoisten linssien läpi, enkä pitänyt näkemästäni”, kirjoitti muusikko Jesse Markin, 35, Ruskeat tytöt -median sivuilla esseessään vuonna 2018.
Nyt Markin on kansainvälisen läpimurron kynnyksellä ja esiintyy itse Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa. Hän on tullut haastattelua varten helsinkiläiskahvilaan ohjelman harjoituksista, menee seuraavaksi Radio Helsingin haastatteluun ja illaksi keikalle.
Ikkunan takana ihmiset kiiruhtavat designvaatteet päällään ja take away -latte kädessään töihin. Ennen myös Jesse Markin kiiruhti päivätöihin. Hän työskenteli maahantuontiyrityksessä ja haaveili salaa karkaavansa. Samalla hän teki musiikkia hip hop -duo The Megaphone Statessa yhdessä Simo Tuomisen kanssa ja keikkaili.
”Se oli mahtavaa, mutta jossakin vaiheessa olin valmis luopumaan musiikista. Olisin vain jatkanut tavallisia töitä, jättänyt stressaamisen ja lavalle kiipeämisen. Pitkään aikaan en halunnut kertoa haaveistani, ettei niitä ammuta alas. Sitten ajattelin, että olkoon, tehdään vielä tämä soololevy Folk.”
Esikoisalbumi, hip hopia, elektronista musiikkia ja tummaa indierockia yhdistelevä Folk, ilmestyi kesällä 2019. Levy on kantaaottava, poliittinen ja viimeiseen asti hiottu.
Markin joutuu usein kertomaan elämäntarinaansa. Hän on syntynyt Liberiassa, asunut Ghanassa ja muuttanut kuusivuotiaana perheineen Suomeen, Viljakkalan pikkukylään Tampereen kupeeseen. Tuolloin 1990-luvulla televisiossa pyöri Ihmemies MacGyver ja pelikoneena oli Commodore 64. Ympärillä kuunneltiin manserockia ja puhuttiin leveää murretta.
Markinille muistutettiin jatkuvasti, että hän on erilainen kuin muut.
11-vuotiaana Markin tajusi ensimmäisen kerran, ettei hänellä ole yhtään mustaa idolia. Samalla mieleen pulpahti: ”Olen vasta lapsi, mutta mun pitää miettiä minkä värisiä mun idolit ovat. Luokkakavereiden ei tarvitse miettiä tällaista. Ollaan kummallisessa maailmassa.”
Hän alkoi kirjoittaa ajatuksiaan paperille jo nuorena.
”Olen kirjoittanut tätä levyä koko elämäni”, hän sanoo tunnustautuen ankaran itsekriittiseksi. ”Olen käynyt samoja keskusteluja arjessa maahanmuutosta, rasismista, seksismistä ja identiteetistä.”
”Voi olla taikauskoista, mutta levyä teki mieli suojella”, hän sanoo ja ikään kuin halaa ilmassa taiteellista työtään: ”ei tehnyt mieli päästää sitä muiden arvosteltavaksi”. Markin avaa kätensä ja päästää levyn menemään.
Jos minut on nyt nostettu jalustalle ja annettu palkintoja, se ei ole sama jollekin mustalle kollille jossain Parkanossa
Sooloura sai ylistävän vastaanoton. Hunajaisia sanoja kriitikoilta, tunnustusta Emma-gaalassa ja Femmagaalassa, loppuunmyyty Tavastia, Flow-festareiden lavanedusta täpötäynnä, otsikoissa ”kansainvälinen vientilupaus”, keikat ulkomailla.
Kumpi tuntuu paremmalta, viralliset tunnustukset vai se, että diggaillaan keikoilla?
”Se, että ihmiset käy katsomassa keikkoja. No, kyllä rahakin merkitsee. Sillä voi joku päivä hankkia vaikka härkäsen talon.”
Härkänen. Pirkanmaalainen adjektiivi tarkoittaa loistavaa.
”Aina pitää todistella, että oon hyvä tyyppi ja puhun suomea. Kuulijat käyvät aina läpi saman hämmästyksen: hetkonen, toi puhuu suomee, hetkonen, se puhuu tamperetta, hetkonen, se on hauskan kuuloinen tyyppi. Kaikki tämä pitää käydä läpi, ennen kuin kukaan rekisteröi, mitä olen oikeastaan sanonut.”
Vekkuli puhetyyli on ehkä pirkanmaalainen ominaisuus, Markin arvelee. Ehkä siinä on Kummeli-huumorin perintöä. Vekkulin viitta on silti raskas kantaa. Vuodesta toiseen on väsyttävää vastata rasistiseen loanheittoon humoristisesti, voittaa tuntematon puolelleen, todistella suomalaisuuttaan ja puhua känniset huutelijat ympäri. Osittain siksi englanti on valikoitunut Markinin taiteen kieleksi.
”Englanniksi voin ilmaista itseäni suoraan, minut tunnutaan ottavan vakavammin ja viesti menee perille sellaisenaan. En tiedä, etäännyttääkö vieras kieli muista ihmisistä. Ainakin se tuo väliin jonkinlaisen kalvon.”
Kielestä huolimatta hän on onnistunut löytämään jotakin suomalaisyleisöä yhdistävää. Rumba-lehden mukaan Jericho-kappaleesta voi tulla anthem, sukupolvikokemusta määrittävä kappale. Yksi teema Markinin musiikissa on juuri ulkopuolisuus, Y-sukupolven ydinkokemus.
”To get to our promised land / You gotta start with Jericho / Hey, I’m letting go / Kinda feel this might take me home.”
Jericho-kappale viittaa Vanhaan testamenttiin. Siinä kuvataan, miten israelilaiset saapuvat 40 vuoden erämaavaelluksen jälkeen Jerikon kaupunkiin liitonarkkua kantaen. He eivät pääse luvattuun maahan, ennen kuin Jerikon muurit murtuvat.
Markin ei lukenut kirjoitusvaiheessa Raamattua. ”Taiteellisena vertauskuvana ajattelin, että muurit alas, ne pitää murtaa ihmisten sisältä.”
Kristinusko on näkynyt hänen kasvatuksessaan. ”Meidän talossa oli kinkereitä. Kahvia ja pullaa ja laulettiin virsiä. Kävin monta kertaa Herättäjäjuhlilla.”
Markinin sanoitusten pääteema on yhteiskunnallinen. Biisit kertovat epätasa-arvosta, valkoisesta kauneusihanteesta, identiteetistä ja seksuaalisuudesta.
Hän mainitsee musiikilliseksi esikuvakseen amerikkalaisräppäri Commonin. Yhdysvaltojen vierailulla Markinin silmät nauliutuivat kirpputorilla levynkanteen ja sydän alkoi hakata. Mustavalkoisessa valokuvassa musta nainen kumartuu juomaan vesipostista kadulla. Vesipostissa lukee ”vain värillisille”. Like Water for Chocolate –albumi avasi Markinin tajunnan.
”Common räppää yhteiskunnallisista ongelmista, rotuerottelusta, poliittisista vangeista ja rotuerottelua vastustavan liikkeen johtohahmosta Coretta Scottista. Sitä ennen olin kuunnellut vain gangstaräppiä ja Eminem-osastoa. Siitä levystä lähtien maailma alkoi aueta. Asioille tuli nimet.”
Markinin mukaan helpottaa, kun tulee tietoiseksi historian painolastista.
”Ei Suomikaan ole nostanut itseään tähän asemaan vain turpeen voimin, myös ’aito suomalainen kahvi’ on tuotettu jossakin.”
Edelleen valtaosa yhdysvaltalaisräppäreistä on mustia, mutta tuotot menevät pääosin valkoisille
Black Lives Matter -protestien myötä Suomessakin on näkyvästi keskusteltu kolonialismista ja rasismista. Suomalaisyritykset ovat vaihtaneet rasistisina pidettyjä logojaan ja tuotenimiään, ja entisajan pilkkaavia hupilauluja on pyydetty anteeksi. Valkoiset ovat tunteneet olonsa epämukavaksi, kun heidän paljastetaan käyttävän valtaa.
”Ennen Elvistä esimerkiksi Little Richard oli vääntänyt samanlaista musiikkia pitkään, mutta mustaa musiikkia ei voitu suoraan markkinoida valkoiselle väestölle. Keksittiin sen sijaan termi urbaani musiikki, jolla Elvis vaurastui. Samoin teki Eminem. Hän loi ylisukupolvisia rikkauksia hip hopilla, vaikka maailma oli täynnä mustia räppäreitä ennen häntä. Edelleen valtaosa yhdysvaltalaisräppäreistä on mustia, mutta tuotot menevät pääosin valkoisille.”
Rakenteet eivät muutu yhdessä yössä. Yhdenvertaisuusvaltuutetun selvityksen mukaan neljä viidestä afrikkalaistaustaisesta on kokenut Suomessa syrjintää ihonvärinsä takia.
”Jos minut on nyt nostettu jalustalle ja annettu palkintoja, se ei ole sama jollekin mustalle kollille jossain Parkanossa. Se on edelleen yhtä kusisessa tilassa.”
Markin jättää sanoituksistaan pois termit, joita amerikkalaisräppärit suosivat.
Ei n-sanaa.
”En halua pudotella n-pommia. Se saattaa sopia Yhdysvaltoihin, jossa mustat muusikot ovat saaneet pallotella sitä keskenään. Mulla ei ole ollut ympärillä kuin valkoisia naamoja, joten pallottelu ei ole mahdollista.”
Ei seksismiä. Nainen ei ole bitch.
”Miehenä mun pitää tuntea sukupuolten epätasa-arvosta käytävää keskustelua. Jos tiedostan asian, käyttäydyn eri tavalla kuin jos en tietäisi mitään. Se vaikuttaa mun askeliin.”
Muutenkaan musiikin tunnelma ei ole ruthless, rankka.
”Mun äiti kuuntelee kappaleet. Ihmettelen, eikö muut artistit ikinä mieti sitä. Jos puhuisin mitä sattuu, en pystyisi menemään joulupöytään”, Markin hymähtää.
Palataan hänen kirjoittamaansa esseeseen. Kun Wilson Kirwa oli esiintynyt Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, seuraava maanantai Markinin työpaikalla oli karu: ”Koin joutuvani naurunalaiseksi kun sunnuntai-illan esitys toimi maanantaiaamun puheenaiheena silloisella työpaikallani. Jotta todistaisin, kuinka rento jätkä olin, oli lähdettävä leikkiin mukaan. Luovuin rajoistani, jotta rauha säilyisi. Minun täytyi olla joustava minuun kohdistuvan rasismin ja piikittelyn suhteen parantaakseni mahdollisuuksiani”, Markin kirjoitti.
Enää hän ei suostu samaan. Hän haluaa korjata menneitä virheitä. Hän ei kuitenkaan syytä Wilson Kirwaa.
”Hänellä ei välttämättä ollut työkaluja ilmaista itseään tai sitten hän ei nähnyt, millaiseen kehykseen hänet oli asetettu. Nyt on.”
