Marraskuun lopussa Helsingin Sanomat uutisoi Malesian viimeisen sumatransarvikuonon kuolemasta. Kansainvälisen ympäristöjärjestö WWF:n mukaan erittäin uhanalaista lajia on jäljellä enää noin 80 yksilöä.
Zairenleveähuulisarvikuonoilla menee vieläkin huonommin. Niitä on jäljellä enää kaksi naarasta, jotka elävät Ol Pejetan suojelualueella Keniassa. Siellä majaili myös lajin viimeinen uros Sudan, joka kuoli vuonna 2018. Hänestä kertoo dokumenttielokuvafestivaali DocPointissa esitettävä teos Last Male on Earth (2019).
Sarvikuonodokumentti on vain yksi festivaalin elokuva, joka kuvaa muita eläimiä. Niihin kuuluvat myös valaiden suojelusta Kanadan rannikolla kertova The Whale and the Raven (2019) ja Laika-avaruuskoiran haamua seuraava Space Dogs (2019).
Kaikki kolme kertovat väistämättä myös ihmisistä: ihminen esitetään suhteessa muihin eläimiin. The Whale and the Raven -dokumentissa pääosassa ovat valaiden suojelijat. Valastutkijat ja entinen aviopari Hermann Meuter ja Janie Wray tekevät yhteistyötä paikallisen alkuperäiskansan edustajien kanssa. He haluavat estää öljy-yhtiöiden kaavailemat tankkerireitit läpi alueen vesistöjen – valaiden asuinpaikkojen.
Elokuvassa Space Dogs kamera seuraa niukan kertojaäänen säestämänä moskovalaisia kulkukoiria, sellaisia kuin Laika oli ennen avaruuslentoaan. Ihmiset ovat dokumentissa enimmäkseen maisemaa, taustaa koirien seikkailuille. Arkistopätkissä nähdään kuitenkin tieteilijöitä, jotka ohjaavat koiria avaruuskoulutuskeskuksen laitteisiin, avaruuspukuihin ja lehdistötilaisuuksiin. He ovat jo valloittaneet muut eläimet, ja näiden avulla he valloittavat nyt myös avaruuden.
Elokuvassa Last Male on Earth ihmiset ovat suojelualueen henkilökuntaa, turisteja tai tieteilijöitä. Jälkimmäiset säilövät kuolemassa olevan lajin sukusoluja ehkä herättääkseen ne eloon myöhemmin. Ihmiset paitsi löytävät myös luovat uutta.
Elokuvissa muita eläimiä suojellaan, sympataan ja tutkitaan. Ihmiset ovat muiden eläinten puolella. He jotka uhkaavat toisten lajien olemassaoloa, ovat näkymättömissä. Last Male on Earth -dokumentissa he ovat salametsästäjiä, joiden takia vartijat kouluttautuvat. The Whale and the Raven -elokuvassa he ovat kasvottomia öljy-yhtiöiden pomoja.
Elämme kuudennen sukupuuttoaallon aikaa. Lajien monimuotoisuutta mittaavan Living Planet Indexin mukaan vuosien 1970 ja 2014 välillä selkärankaisten populaatiot ovat pienentyneet 60 prosentilla. Lintuja, nisäkkäitä, matelijoita ja kaloja on siis alle puolet 50 vuoden takaisesta määrästä.
Sarvikuono Sudan edusti yhtä lajeista, jonka menetämme. Kirkassilmäiset turistit käyvät elokuvassa silittämässä valtavaa eläintä. Kameralle he kuvaavat tilannetta niin surulliseksi kuin ihmeelliseksikin. Suojelualueen opas, Sudanin hoitaja James Mwenda vannottaa turisteja kertomaan lajin huonosta jamasta kotimaissaan.
Yksi syy lajin sukupuuttoon kuolemiseen on, että sarvikuonon sarvi on arvokasta. Aasiassa, jossa sitä pidetään lääkkeenä, sarven kilohinta saattaa olla dokumentin mukaan jopa 71 000 dollaria. Salametsästäjät ovat valmiita ottamaan siitä hinnasta riskejä. Öljy-yhtiöiden edustajat ovat yhtä lailla valmiit vaarantamaan valaiden asuma-alueet voitontavoittelun takia.
Ihmisiä ei kuitenkaan voi laskea yksioikoisesti suojelijoihin ja tuhoajiin. Olla ihminen – etenkin länsimaalainen ihminen – on olla osa yhteiskuntaa ja kulttuuria, joka rakentuu toisten eläinten hyväksikäytölle.
Living Planet Index kertoo, että suurimmat uhat hupeneville eläinpopulaatioille ovat asuinalueiden harveneminen lähinnä maatalouden seurauksena sekä ylikäyttö, kuten ryöstökalastus.
”Länsimaiden historiassa eläinten erilaisuutta on usein korostettu keinona määritellä ihminen”, kertoo Helena Telkänranta teoksessaan Eläin ja ihminen (SKS 2016). Ihmisen erityisasemaa on pönkitetty luettelemalla tapoja, joilla eroamme kaikista muista eläimistä: kieli, työkalujen käyttö, empatia, huumori, yhteistyö. Kaikkia edellä mainittuja löytyy kuitenkin myös muiden eläinten parista, minkä Telkänranta kertoo teoksessaan.
Eläinten käyttäytymiseen erikoistunut biologi-tietokirjailija kirjoittaa kuitenkin myös piirteestä, jota muilla eläimillä ei ole. Ihmisillä on kumulatiivinen kulttuuri, eli edellisten sukupolvien tieto on tulevien sukupolvien saatavilla.
DocPointin elokuvat tuovat yhden lisäkerroksen kulttuuriin. Ne jakavat omilla tavoillaan tietoa, joka meillä tosin jo on: muut eläimet ovat myös yksilöitä, joiden elinmahdollisuuksia ihminen on toimillaan vähentänyt. Vuosien päästä, kun öljytankkerit ovat tuhonneet valaiden elinalueen ja kun sarvikuonolajeja on entistä vähemmän, me voimme silti edelleen katsoa näitä elokuvia ja näyttää niitä jälkipolville.
Tieto elintapamme kestämättömyydestä kulkee ja on kulkenut sukupolvelta toiselle. Se on kuitenkin vaikuttanut toimintaamme yhtä vähän kuin dokumenttien kauniit näyt kanssaeläimistämme. Kumulatiivinen kulttuuri ei tarkoita, että hyväksyisimme kaiken sen tarjoaman faktan ja käyttäytyisimme sen mukaan.
DocPoint, Helsinki 27.1.–2.2.2020
