MusiikkiKirjoittanut Janne SiironenKuvat Dark Entries

Megatron-mies: Patrick Cowleyn elämä ja musiikki

70 vuotta sitten syntynyt elektronisen tanssimusiikin pioneeri loi vastakulttuuria discobiittiin

Lukuaika: 6 minuuttia

Megatron-mies: Patrick Cowleyn elämä ja musiikki

Patrick Cowleyn ja Sylvesterin Do You Wanna Funk nousi Suomen viralliselle singlelistalle marraskuussa 1982. Parhaimmillaan listan vitoseksi kivunnut hitti villitsi tanssilattioita kuukausia.

Cowleyn samana vuonna julkaistu Mind Warp -albumi oli tunnelmaltaan synkempi, mutta sai silti ihmiset tanssimaan niin pakkasen keskellä Pohjolassa kuin aurinkoisessa San Franciscossakin. Levy nousi Suomessa albumilistan sijalle 9.

Harva levyn hankkinut tajusi, että Patrick Cowley oli kuollut jo kuukausia aiemmin tautiin, josta ei täällä tiedetty vielä mitään.

Buffalossa keskiluokkaiseen, katoliseen perheeseen syntynyt Patrick Cowley eli lapsuutensa 1950-luvun valkoisessa ihannemaailmassa, johon moni haikailee edelleen takaisin. Hän soitteli rock’n’roll -bändeissä ja keräsi monsteri-pienoismalleja kuten kuka tahansa teini, eikä erottunut vielä erityisenä musiikillisena lahjakkuutena. Päiväkirjoissaan Cowley kuvaili lapsuutensa kotikulmia myöhemmin hieman pistävästi ”seepian sävyiseksi naapurustoksi” ja ”mukavaksi paikaksi kasvattaa lapsiasi”.

Parikymppisenä Buffalon musiikkiskeneen kyllästynyt Cowley päätti muuttaa San Franciscoon. Vanhemmat eivät yrittäneet estää, vaan isä Cowley saatteli poikansa valtatien varteen, josta tämä lähti liftaamaan läpi maan.

San Franciscossa Cowley aloitti musiikin opiskelun paikallisessa City Collegessa. Opinnoissaan hän keskittyi erilaisiin modulaarisiin syntetisaattoreihin osana koulun kolmehenkistä Electronic Music Labia.

Syntetisaattorit olivat tuohon aikaan vielä hyvin primitiivisiä, lähinnä kokeelliseen musiikkiin käytettyjä instrumentteja. Ajan rock-kriitikoiden vaalima ajatus, että ”konemusiikki” vain ilmestyi tietokoneesta ”napin painalluksella” ei olisi voinut olla kauempana todellisuudesta. Sekvenssien ja kokonaisten tuotantojen rakentaminen ja nauhoitus oli hyvin vaivalloista ja vaati tekijältään todellista intohimoa.

Cowleyn tunteneet ovat kertoneet, että hän olikin kiinnostunut oikeastaan vain kahdesta asiasta: musiikista ja miehistä. Pieni, komea blondi, little cosmic cookie, kuten ystävät häntä kutsuivat, löytyi yleensä koulun studiolta näpräämästä Serge ja E-mu system -syntetisaattoreitaan, tai sitten joltain San Franciscon lukemattomista homosaunoista.

Ensimmäinen merkki, että Cowleyn studiossa viettämät tunnit eivät olleet menneet hukkaan saatiin vuonna 1977, kun Cowleyn bootleg-mixaus Donna Summerin futuristisesta I Feel Lovesta muodostui klubihitiksi. Hypnoottinen 16 minuuttinen megamix vei Giorgio Moroderin soundimaailman uusiin galakseihin.

Varsinainen läpimurto isoon liigaan tapahtui kun City Disco -klubilla valomiehenä toiminut Cowley tapasi toista albumiaan levyttävän paikallisen tähden Sylvesterin. Rodullistettu, queer, muunsukupuolinen rhythm and blues -artisti etsi uutta soundia ja sitä lopullista läpimurtohittiä. Kuultuaan Cowleyn nauhoituksia Sylvester tiesi välittömästi löytäneensä jotain erityistä. Cowleyn remixaamana Sylvesterin keskitempoinen, hieman laahaava demo You Make Me Feel (Mighty Real) muuttui tähtipölyllä kuorrutetuksi discosukkulaksi.

Loppuvuodesta 1978 julkaistu Mighty Real oli klassikko jo syntyessään. Cowley kiersi Sylvesterin bändissä promotoimassa levyä kaikkialla São Paulosta Pariisiin.

Kun Mighty Real nousi Yhdysvaltojen top 40 -listalle alkuvuodesta 1979, oli discosoundi ylittänyt jo kulminaatiopisteensä. Tähän vaikutti paljon eräiden valkoisten tiskijukkien ja radioasemien käynnistämä discon vastainen kampanja. Hassuttelun kaapuun puettu Disco sucks -liike kätki sisälleen rasistisia, naisvihamielisiä ja homovastaisia piirteitä. Valkoiset heteromiesrokkarit halusivat valta-asemansa takaisin discotähdiltä, jotka olivat usein naisia, rodullistettuja tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia.

Lobbaus tehosi, disko katosi nopeasti radioaalloilta ja televisiosta. Valtakulttuuri oli puristanut ilmiöstä kaiken irti ja discofriikit saivat painua takaisin sinne mistä olivat tulleetkin, maan alle.

Vaikka disco katosi tavisten näköpiiristä se ei suinkaan kuollut. Tanssiklubit jatkoivat toimintaansa niin kuin aiemminkin. Vuonna 1981 Cowley perusti yhdessä Marty Blecmanin kanssa pienen, itsenäisen Megatone-levy-yhtiön. Se tuotti high energy -maxisinglejä homoklubeille, jotka kärsivät materiaalipulasta, isojen levy-yhtiöiden hylättyä discon. Niche-markkina sopi hyvin Cowleylle; hän tunsi yleisönsä ja ajatus kaupungin homoyhteisöä juhlistavasta musiiikista oli pyörinyt jo pitkään hänen mielessään.

San Francisco oli 60-luvun lopun ”rakkauden kesän” jälkimainingeissa Yhdysvaltojen vapaamielisimpänä pidetty kaupunki. Se oli myös kokoajan kasvava gay-utopia johon virtasi Cowleyn kaltaisia nuoria miehiä etsimään onneaan. Castron alueelle keskittynyt homo-skene oli oma ekosysteeminsä, jonka kahvilat, baarit, klubit, seksikaupat ja kylpylät toimivat kaikki sateenkaarilipun alla.

LGBTQ-liike ja hippiliike olivat vaikuttaneet kaupungissa vuosia vieri vieressä, lomittain ja toisiinsa sekoittuen. Molemmat ryhmät mielsivät itsensä yhteiskunnan ulkopuolisiksi, ja taistelivat kansalaisoikeuksien, suvaitsevaisuuden sekä seksuaalisen vapauden puolesta.

Runoilija Aaron Shurin kirjoitti ajan hengestä; ”Me tapasimme, me organisoiduimme, me lauloimme, me tanssimme, me nussimme, ja se oli kaikki osa projektia, kokonaisvaltaista ja totaalista projektia. Me olimme ekstaasin sotilaita.”

Cowley marssi eturivissä. Porvarillinen keskiluokkainen todellisuus – seepian sävyinen elämä – ei enää koskettanut häntä.

Cowley piti vilkkaasta seuraelämästään yksityiskohtaista päiväkirjaa vuosina 1974–80. Viime vuonna Mechanical Fantasy Box nimellä julkaistut tekstit olivat Cowleyn omien sanojen mukaan “graafinen selonteko erään miehen seksielämästä”. 

Lyyrisissä muistiinpanoissa homoklubien panohuoneet saattoivat olla ”säkenöiviä alamaailman luolia”, joissa hän tunsi kuinka ”jumalat liikkuvat kanssani”. Kylpylöissä ja klubeilla harrastettu seksi oli Cowleylle selvästi jotain mystistä, toismaailmallista, kokemus joka oli olennainen osa myös musiikkia.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Yhdessä Sylvesterin kanssa Cowley suunnittelikin usein levyttävänsä jotain, joka kertoisi heidän yöllisestä maailmastaan, ”hengailemisesta kaikenlaisissa syvissä, pimeissä paikoissa tekemässä inhottavia, irstaita ja upeita asioita”.

Cowleyn ensimmäinen soolohitti, fallisen sykkivä Menergy osui lähelle. Syksyllä 1981 Yhdysvaltojen tanssilistan ykköseksi noussut kappale oli ylistys maskuliiniselle energialle. ”The boys in the bedroom, lovin’ it up, shootin’ off energy”, laulettiin kappaleessa samalla kun ekstaattinen biitti piiskasi paidattomia Tom of Finland -klooneja tanssilattialla.

Cowleyn luoma konevetoinen soundi high energy (Hi-NRG) on jälkikäteen tarkasteltuna melko radikaalikin genre. Se oli pitkälti homomiesten tekemää indiemusiikkia homomiehille. Tyyliin erikoistuneet pienet levy-yhtiöt kuten Megatone ja Moby Dick eivät edes yrittäneet kosiskella valtakulttuuria. Päämääränä oli tuottaa mieluummin paljon pieniä klubihittejä omalle porukalle kuin tavoitella mahdotonta eli isoa valtavirtahittiä.

Tunnusomaista high energylle oli sen hakkaava, nopea biitti. Soundin levoton, mekaaninen kiima oli omiaan amyylinitriitin tuoksuisille homoklubeille, joissa vedettiin amfetamiinia ja muita nopeita huumeita. Hi-NRG vei discon keinotekoisuuden ja performatiivisuuden huippuunsa. Esimerkiksi Hi-NRG-tähti Divine oli mies laulamassa naiseksi pukeutuneena miesten kirjoittamia kappaleita heteronaisen näkökulmasta pääosin homoseksuaalille yleisölle.

Julkaisut kuten Modern Rocketryn Homosexuality ja Miquel Brownin So Many Men, So Little Time kuvasivat häpeilemättä ei-heteronormatiivisia fantasioita ilman yritystäkään vesittää sanomaa suuren yleisön korville sopivaksi. Tämä oli outsider-taidetta, kuuden minuutin transgressiivisia manifesteja puettuna fasistiseen biittiin.

Siitä huolimatta monet Hi-NRG-hitit saattoivat myydä satojatuhansia tai jopa miljoonia kappaleita, yleensä maissa, joissa ädinkielenä ei ollut englanti.

Musiikin historiaan high energy on jäänyt vain jonkinlaisena discon vaatimattomana alaviitteenä. Sen merkitys elektroniselle tanssimusiikille oli kuitenkin suuri. Esimerkiksi Pet Shop Boysin tuotantoa, New Orderin Blue Mondayta tai satoja Stock-Aitken-Waterman-hittejä ei olisi voinut tapahtua ilman high energyä.

80-luvun alussa Cowleyn ura oli siirtynyt soolohittien myötä kiihdytyskaistalle ja uuden vuosikymmenen edessä kaikki tuntui mahdolliselta.

Päiväkirjan viimeinen merkintä on tehty Cowleyn 30-vuotissyntymäpäivänä. Iso kolme-nolla – mietin itsekseni kuinka moni voi vain yhtäkkiä purskahtaa kyyneliin onnen aallon hyökyessä hänen ylitseen – sen tajuamisen tähden, että minun elämäni, ruumiini ja musiikkini ovat niin kauniita”.

Onni oli kuitenkin lyhytaikaista.

Kesäkuussa 1981 Yhdysvaltojen tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskus CDC tiedotti ensimmäisen kerran uudesta taudista, joka tuntui tarttuvan lähinnä homomiehiin. Cowleylla oli ollut ongelmia terveytensä kanssa jo 1979, mutta silloin oireet oli laitettu Etelä-Amerikan kiertueella hankitun sitkeän vatsapöpön piikkiin. Erinäiset testit eivät olleet tuoneet selvyyttä oireisiin, ja kun Cowleyn kunto taas hieman koheni asian toivottiin vain menneen ohi.

Kesällä 1981 oli kuitenkin jo selvää, että Cowley oli sairas. Tilanne huononi, kunnes lopulta uudenvuoden aattona hän joutui tehohoitoon. Seuraavan vuoden alkupuolella edelleen huonokuntoinen Cowley palasi vielä studioon.

Uudet kappaleet kuten They Came at Night ja Invasion kertoivat ”tunkeutujista”, sellaisista jotka ottavat haltuun ruumiisi kuin virus ulkoavaruudesta. Mutant Man ja MInd Warp ovat tunnelmaltaan täyttä Lovecraftia. Going Home kertoo kosmisesta kotiinpaluusta. Kokonaisuutena Cowleyn kolmas albumi Mind Warp oli synkkä, melkein dystooppinen levy.

Ja iso hitti.

Levy oli Yhdysvaltojen tanssilistan sijalla neljä kun Patrick Cowley menehtyi marraskuussa 1982. Hänen tautinsa, Acquired Immune Deficiency Syndrome eli AIDS, oli CDC nimennyt vain kaksi kuukautta aiemmin. Cowley oli muutamien satojen ensimmäisten tilastoitujen uhrien joukossa. Kukaan ei vielä tiennyt, että seuraavan 10 vuoden aikana Yhdysvalloissa tulisi kuolemaan melkein 200 000 ihmistä lisää AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin.

Melkein kaikki, jotka olivat olleet jollain tavalla mukana Megatone recordsin toiminnassa menehtyivät AIDSiin. Cowley 1982, Sylvester vuonna 1988 ja Marty Blecman vuonna 1991. Myös Cowleyn yleisö kuoli. Tauti iski dramaattisimmin juuri aktiivisiin nuoriin homomiehiin. San Franciscossa AIDSin vaikutus oli kuin sota pienessä maassa. 1990-luvun puoleenväliin mennessä noin 20 530 kaupungin arvioidusta 58 000 homomiehestä oli sairastunut AIDSiin. Moni ei selvinnyt taistelusta.

Hetken näytti siltä, että Cowleyn musiikillinen perintö katoaisi hänen ja hänen faniensa myötä.

Cowleyn high energy -soundi on kokenut kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana jonkinlaisen positiivisen uudelleenarvioinnin. Tästä voi osittain kiittää sanfranciscolaista Dark Entries -levy-yhtiötä, joka on vaalinut ja laajentanut kunniakkaasti kuvaa Cowleysta taiteilijana. Yhtiö on julkaissu Cowleyn ennenjulkaisematonta kokeellisempaa tuotantoa, esimerkiksi alun perin homopornoelokuviin sävelletyt soundtrackit, tämän seksipäiväkirjat, sekä feministi-pornotaiteilija Candida Royallen kanssa levytetyn ambient-albumin.

Cowleyn työn merkitykseen on herätty hitaasti myös instituutioissa. Viime vuonna Sylvesterin You Make Me Feel (Mighty Real) – kappale, jonka syntetisoidun soundin Cowley rakensi, lisättiin Yhdysvalloissa kongressin kirjaston kansalliseen ääniterekisteriin ”kulttuurillisesti, historiallisesti tai taiteellisesti merkittävänä teoksena”.

Some Funkettes (Dark Entries), tuore kokoelma Patrick Cowleyn ennenjulkaisematonta materiaalia julkaistiin Cowleyn 70-vuotissyntymäpäivänä 19.10.2020.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.