Joka vuonna Helsingin kirjamessuilla tapahtuu jotain, josta messut painuvat mieleen. Muutama vuosi sitten pimeänä lokakuisena yönä lopen uupuneet kustannusalan sitkeät sissit kohottivat messujen baarissa maljoja sisseistä ylivoimaisimmalle, Heikki A. Reenpäälle. Tätä tarinaa kerrottiin jokaiselle, joka salongin sisälle astui:
Valtavan suuren messulavan edessä monta sataa tuolia oli viimeistä myöten varattu. Esiintymään oli tullut sotakirjailija, panssariässä, sotakamreeri Reino Lehväslaiho (1922– 2019). Paljon päälle yhdeksänkymppinen Lehväslaiho odotteli, ja yleisökin alkoi vaivaantua, sillä haastattelijaa ei näkynyt mailla halmeilla. (Myöhemmin kävi ilmi, että vahingossa tälle oli annettu väärä aikataulu.)
Messukeskuksessa työskentelevä messuemäntä päätti pelastaa tilanteen ja hoitaa haastattelun itse. ”Iso käsi Reinolle”, yritti emäntä nostattaa aplodeja. Pian hän alkoi lukea takakansitekstistä, että mitäs se Reino on kirjoittanut.
Tilanne muuttui aina vaan vaivaantuneemmaksi, eikä yleisö päässyt täysillä mukaan messuemännän riemuun siitä, että Reino oli ihan itse uskaltautunut tänne messujen lavalle.
”Jos minä nyt hoitaisin tämän homman”, eturivistä jyrähti. Heikki A. Reenpää nousi ja istahti aplodien saattelemana ikätoverinsa Lehväslaihon viereen haastattelijan paikalle. Ja tietenkin haastateltava ja haastattelija tekivät erinomaisen shown.
REENPÄÄ TEKI PITKÄN uran työskennellessään sukunsa eli Renqvistien perustamassa Otava-kustantamossa. Sukunimi suomennettiin aikoinaan Reenpääksi, mutta pääsipä nuori Heikki Allan käyttämään Mannerheimin autonkuljettajana Iisalmen isoäidin Kukkonen-nimeä. Ylipäällikkö oli nimittäin vaatinut, ettei kuljettaja saa osata ruotsia. Ruotsinkielinen rakastajatar oli niin suorapuheinen. Tietenkin ”Kukkonen” osasi, mutta tilanne vaati pientä huijausta.
Reenpää tunsi läpikotaisin niin Otavan kuin koko Suomen kirja-alan. Kirjastonsa kokoamisen hän aloitti heti sotien jälkeen nuorena miehenä, sillä hänestä jokaisella kustantajalla pitää olla ”käsikirjasto, että ymmärtää mitä kustannetaan” – ja jopa, mitä ei kustanneta.
Hän tunsi niin kirjat kuin kirjailijatkin, ja oli asiaankuuluvan kiinnostunut myös ulkomaiden kuulumisista. Sekä Frankfurtin kirjamessut että Mukkulan kirjailijakokous olivat hänellä tärkeitä ikkunoita muualle, sillä myös käännöskirjallisuutta tarvittiin kirjamaailman liekin pysymiseen elossa.
HEIKKI A. REENPÄÄ oli arvokkuutta huokuva ihminen, vaan ei laisinkaan elitistinen. Hän oli laajasti kiinnostunut monenlaisesta inhimillisestä toiminnasta.
Loistavana puhujana ja karismaattisena, aina suosittuna juhlavieraana Reenpää teki vaikutuksen tuhansiin ihmisiin vielä kauan niin kutsutun eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Ei hän oikeastaan koskaan jäänyt eläkkeelle, ainakaan jos ilmaisulla tarkoitetaan työnteosta luopumista. Hän piipahteli usein työhuoneessaan Otavan linnassa eteläisen Helsingin Uudenmaankadulla, viimeiseen saakka.
Kustantamon, samoin kuin perustamiensa kulttuuriyhdistysten, kuten Eino Leino -seuran ja Kirjakillan, juhlissa hän piti puheita. Niissä hän kertoi kirjojen valtavasta merkityksestä ihmisyydelle. Hän muisteli puheissaan vanhoja aikoja, mainitsi nimeltä kuuluisia kirjailijoita ja kertoi itseironisia anekdootteja. Hän piti puheita, joita yleisö rakasti.
VUONNA 2013 HÄN lahjoitti Kansalliskirjastolle huomattavan suuren ja arvokkaan ”Renqvist–Reenpää-kokoelman”. Juhlapuheessaan hän kertoi, miten siinä on täydellisiä teoskokonaisuuksia, kirjailijoiden koko tuotanto alkuperäisessä asussaan:
”Olkoon hän kirjoittanut vaikka jonkin virsikirjan tai maatalouskirjan. Ja joku on kirjoittanut kaniinin hoitokirjan. Ne ovat täällä myöskin, koska ne antavat kuvan siitä mitä tämä asianomainen kirjailija on elämässään saanut aikaan.”
Reenpää osti 1950-luvulla kasoittain historiallisia suomalaisia kirjoja Ruotsista, nehän olivat siellä ”kieltä, jota kukaan ei osannut”. Reenpää pääsi valtaville apajille, kun Ruotsissa tuolloin lakkautettiin maalaiskirjastoja: ”ja minä satuin olemaan silloin paikalla”.
HEIKKI A. REENPÄÄ oli suomen- ja ruotsinkielisen kirjallisen kulttuurin edistäjä ja sen keskeinen vaalija. Suuri hengen nostattaja.
Hänen kaltaistaan toista ei ole, mutta onneksi hän jakoi viisauttaan niin monelle, ettei hänen perintönsä kuole eikä katoa pitkiin aikoihin.
