Eläintä ei voi kohdata, ja siksi aloin kutsua Saparomäen tilan asukkaita kuten kanoja ja lampaita mielessäni ihmisiksi.

Vietin heinäkuussa viisi päivää fasilitoiden Saparomäen tilan toislajisia eläjiä. Aloin kutsua heitä mielessäni ihmisiksi, aamulla menin ”ruokkimaan ihmiset”. Lajeiltaan henkilöt eivät tietenkään olleet homo sapienseja, mutta heidän niputtamisensa ”eläimiksi” olisi tuntunut vielä järjettömämmältä.

Kanoista, lampaista ja siasta tuli ihmisiä kenties siksikin, että heillä oli valta itseensä. Minulla ei ollut oikeutta vaatia tai haluta heiltä mitään, ei edes sitä, että he pitäisivät minusta. Toisin kuin kotieläinpihoilla tai maatalousnäyttelyissä, joissa ihminen on katsoja ja toinen eläin kohde, en myöskään kokenut automaattiseksi oikeudekseni koskea heitä.

Suomessa toimii kaksi paikkaa, joissa entisiä tuotantoeläimiä pääsee tapaamaan heidän omilla ehdoillaan. Eläinsuojelukeskus Tuulispää Somerolla on toiminut jo vuodesta 2012 saakka. Eläinten turvakoti Saparomäkeen Porvooseen ensimmäiset asukkaat tulivat viime vuonna. 

Saparomäen on perustanut tilalla vakituisesti perheineen asuva Eveliina Lundqvist. Ensimmäisinä ei-ihmisinä turvakotiin saapuivat kanat. Tänä vuonna valmistunut uusi eläinsuoja on saanut asukkaikseen kaksi lammasta ja emakon.

Usein ensimmäinen askel väkivallan ja hyväksikäytön tiellä on eläimeksi nimeäminen

Tällä hetkellä tilalla elää myös kukko ja kolme kanaa. Saparomäessä on menehtynyt neljä lintua, kuolinsyinä tuotantoon jalostetuille kanoille tyypilliset kasvaimet ja tuskallinen munatukos. 

Pieni parvi mahdollistaa yksilöiden havainnoinnin ja antaa kanoille itselleen tilaa olla. Kesykanan villi kantamuoto punaviidakkokana elää 2–25 yksilön yhteisössä. 

Olen nähnyt kanoja ennen Saparomäkeäkin, mutta vasta Kamulan (ent. Munala) asukkien jälkeen voin sanoa kohdanneeni kanan.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Koirat, oravat ja pulut tulevat tutuiksi, mutta kohtaamme toisia eläinlajeja valikoidusti. Yhteiskuntamme on rakennettu siten, että pääsemme harvoin näkemään teollisuuden, tuotannon ja talouden kannalta tarpeellisten lajien yksilöitä, jotka elävät ja kuolevat eristetyissä tuotantolaitoksissa.

Kanat, ihmiset, sudet, koirat ja vaikkapa lampaat ovat laumaeläimiä, ne tarvitsevat toisiaan voidakseen hyvin. Kanat kykenevät tunnistamaan jopa 80 eri lajitoveriaan ja voivat myös oppia tuntemaan ihmisen heille antaman nimen. 

Tuotantotiloilla parvikoot ovat usein suurempia, mikä aiheuttaa kanoille kilpailua ruuasta tai oleskelupaikoista ja stressaa niitä. Helena Telkänranta kirjoittaa teoksessaan Kanojen maailma, että ajatus kanojen nokkimisjärjestyksestä perustuu kokeisiin, joissa ryhmälle annettiin tarkoituksella liian vähän ruokaa. Kanat muodostavat tilannesidonnaisia hierarkioita, mutta nokkivat toisiaan vain mikäli ruokaa, tomukylpypaikkoja ja virikkeitä ei ole tarpeeksi. Kanojen nokka on herkkä aistin, joka ohjautuu kohti pehmeää. Pahimmassa tapauksessa ainoa pehmeys löytyy toverin höyhenpeitteestä. 

Vaikka lauman tarpeet tulisivat jollakin tasolla tyydytetyiksi, välttämättä jokainen yksilö ei kykene täyttämään perustarpeitaan. Vieraillessani luomumunatilalla, jossa tuotanto on pienimuotoista eikä lintuja ole satapäin, pystyin tunnistamaan aitauksessa pyörineitä kanoja helpoiten sen perusteella, miten paljon keneltäkin oli nokittu ihoa paljaaksi. 

Eläintuotannossa eläin alistetaan resurssiksi, jonka syntymästä, elämästä ja kuolemasta ihmisellä on valta päättää.

Ihmismieli vaatii harjaantumista tunnistaakseen useamman kanayksilön. Kymmenien tai satojen, tuhansien lintujen parvi alkaa herkästi näyttäytyä massana, kuten Eveliina Lundqvist kuvaa kokemuksiaan tuotantotiloilla teoksessa Salainen päiväkirja eläintiloilta

Eläinten näkeminen massana ja kohtelu tuotantoyksikköinä tekee niiden käyttämisestä helpompaa.

Usein ensimmäinen askel väkivallan ja hyväksikäytön tiellä on eläimeksi nimeäminen: kun toista voi ajatella vähemmän kuin ihmisenä, hän menettää moraalisen merkityksellisyytensä. Hänestä tulee se. Ihmisillä on oikeuksia, eläimillä ei. 

Teoksessaan Varieties of Empathy: Moral Psychology and Animal Ethics (2018) filosofi Elisa Aaltola kirjoittaa siitä, miten toisen todellisuudelle avautuminen onnistuu vain, mikäli ei tavoittele hyötyä itselleen. Eläintuotannossa eläin alistetaan resurssiksi, jonka syntymästä, elämästä ja kuolemasta ihmisellä on valta päättää. Hyötymiseen perustuvassa suhteessa toinen nähdään lähtökohtaisesti esineenä, eikä esinettä voi kohdata yksilönä. Jos eläimen antaisi muuttua yksilöksi ja altistuisi kohtaamiselle hänen kanssaan, yksipuolinen hyötysuhde saattaisi alkaa tuntua kiusalliselta.

Homo sapienseilla on hämmästyttävä – vaikkei nykytutkimuksen valossa välttämättä poikkeava – kyky abstraktiin ajatteluun. Kunnioitus on kuitenkin tunne, jonka on synnyttävä kehollisella tasolla, kohtaamisen kautta. Voi ajatella kunnioittavansa ikimetsiä tai vieraita kulttuureja, mutta kunnioituksen tunne viriää vasta havainnosta, kosketuksesta, ymmärryksestä. 

Kunnioitus toisia eläimiä kohtaan on hyvä periaatteellinen lähtökohta, mutta se vahvistuu vasta kohtaamisessa toisten lajien kanssa.

Kun asettuu kanan kanssa samalle tasolle, ymmärtää, että kanat ovat dinosauruksia. Heidän suomuiset varpaansa ovat tallanneet maankamaraa paljon meidän pieniä pulleroisia varpaitamme pidempään. He ovat muinaisia.

Vallankumouksen välineet -juttusarjassa gonzojournalismia vihaava kirjailija kokeilee ja raportoi.

Kommentoi Facebookissa
Avatar
  • 8.9.2020
  • Kuvat Ninni Kairisalo